Aihearkisto: Pyöräily

Salzach ja Zell am See – pyöräilynautinto

Salzach-joki välähti viime kesänä otsikoissa, kun uutisoitiin Saksan järkyttävistä tulvista, jotka vähän levisivät Itävallankin puolelle, jossa juuri Salzach-joen varrella vesi nousi. Olimme kuulleet myös joen varren pyöräteistä, ja ne houkuttelivat. Etsimme majapaikan pienestä Uttendorfin kylästä ja vierailtuamme Berchtesgadenissa Kehlsteinhausissa suuntasimme sinne.

Hyvältä näytti, vaikka ensin olimme vähän ymmällä. Soittelimme isäntäväen ovikelloa, eikä kukaan tullut. Ovikin aukesi, mutta ei sisällä ollut ketään. Sitten hoksasin nimelläni olevan kirjekuoren parvekekukkien laatikossa. Sielläpä oli avain ja viesti siitä, että huoneistomme oli ensimmäisessä (eli toisessa) kerroksessa.

Ei mitään ongelmaa. Tällaisia kontaktittomia sisäänkirjautumisia olimme kokeneet jo useita matkallamme ja meille se sopi mainiosti. Kun sisätilat vielä olivat tervetulleen viihtyisät, kaikki oli hyvin.

HUH! Vai oliko sittenkään? Avasimme terassin oven ja pöydän ja tuolien ympärillä pyöri tolkuton määrä pieniä itikoita. Tässä kuvassa ne näkyvät pieninä valkoisina pisteinä.

Viereisissä puissa visersi iso parvi pieniä lintuja ja hetken seisottuamme totesimme itikoitten olevan jotain vaaratonta, ei pistelevää lajia, joten kaikki oli sittenkin hyvin.

Iltapyöräily

Lähdimme katsomaan jokirannan pyöräreittiä, vaikka aurinko oli jo kohta laskemassa. Näytti tosi lupaavalta.

Juha jäi lukitsemaan pyöriä uudelleen yöksi ja minä halusin tehdä vielä pienen kävelylenkin kylän pienen lammen ympäri. Ympäristömme vaikutti tosi viihtyisältä, ihan siltä mitä olimme etsineetkin. Rauhallista paikkaa, josta tehdä retkiä.

Kaprun ja Zell am See

Seuraavana päivänä otimme suunnaksi turistien suosiman Zell am Seen ja katsoimme, että mukava reitti Salzach-jokea seuraten sinne kulkisi Kaprunin kautta.

Ihan ensimmäinen pysähdyksemme oli kuitenkin Niedernsill. Emme yleensä malta ohittaa kylien kirkkoja, ja usein ne ovat auki. Ei ollut pettymys tämäkään. Kaunis kirkko pienessä kylässä, kaunis kynttelikkö ja paikallisten koululaisten askartelema taulu ”Jumala pitää meitä kädessään”, jossa värikkäät kädet oli merkitty lasten omilla kuvilla.

Kaprun on selkeän ensisijaisesti laskettelupaikka, mutta kyllä hisseillä olisi nytkin päässyt ihailemaan näköaloja ja patikoimaan rinteille. Kaunis kylä tarjosi muutakin hauskaa ja kaunista nähtävää. Pakko kyllä sanoa, että lumipeitteiset huiput eivät meidän suosikkejamme ole. Paitsi valokuvissa tietysti, siinähän ne ovat vaikuttavan kauniita.

Zell am See

Aika helposti navigoiden tulimme kauniiden maisemien kautta Zell am Seen puistoihin ja rannoille.

Pienestä puistosta löytyi pari pöytää ja niiden ympärillä penkit, eikä meidän tarvinnut kuin katsahtaa toisiimme, niin suunnitelma oli selvä: Eväät esille ja tietysti myös kamera.

Pyöräilimme Zell am Seen kaupungin läpi rantoja seuraillen järven pohjoista rantaa kohti. Näkymät hurmasivat, mutta pyöräilijöiden kaistat eivät ihan koko matkalta. Kevyen liikenteen kaistoilla oli paljon sekä kävelijöitä että pyöräilijöitä ja erilaiset risteykset ja katujen ylitykset eivät olleet kovin helppoja. Mutta eihän pyöräilijöille tietenkään tällaisessa paikassa omaa rauhaa voida taata, joten mentiin sitten enemmän kävelijöiden ehdoilla rantakatujen läpi ja katseltiin järvelle huikeita maisemia.

Ajoimme pohjoiseen rantaan Seecampin leirintäalueelle asti. Katsoimme vähän, olisiko reitti jatkunut mukavasti mahdollisesti myös järven länsipuolelle. Pyörätie kyllä jatkui, mutta sellaisena omana kaistana autotien vieressä, josta emme oikein tykkää, niin päätimme ajaa samaa reittiä takaisin. Yllättäen varjotkin alkoivat jo pidentyä ja matkaa takaisin oli noin kolmekymmentä kilometriä, eli ei kun menoksi.

Kiersimme takaisin Kaprunin suuntaan Bruckin kautta. Ei huono.

Kaprunissa olisi ollut myös linna.

Matkan varrelle sattuu aina jotain hauskaa nähtävää. Esimerkiksi eläimiä tai kuten tässä, iso voimalaitos ja valtavat sähköjohdot maisemassa.

Salzach joen rannalla näkyi paikoitellen jälkiä siitä, että tulva oli täälläkin nostanut veden mukana oksia ja roskaa rannoille. Kaikkia ei ollut vielä siivottu pois.

Enimmäkseen joki oli kuitenkin vain kaunista maisemaa.

Nautinnollinen pyöräilypäivä oli täyttänyt odotukset. Sportstrackerin rekisteröimä kartta näyttää erittäin selkeästi, mitä meidän pyöräilymme on. Hidasta nauttimista ja pysähtelyä. Eikä meillä ole tätä tapaa mitään tarvetta muuttaa.

Ensin Uttendorfin kirkko sunnuntaiaamuna, sitten taas pyörille seikkailemaan

Hakeudumme usein paikkakunnan kirkkoon, jos satumme olemaan kirkon lähellä sunnuntaina. Monasti silloin tapaamme paikallisia ihmisiä, joiden kanssa on mukava jutella tai näemme muuten, miten paikkakunnalla toimitaan esimerkiksi juuri jumalanpalveluksessa. Tällainen tilaisuus tarjoutui meille nyt, meillä oli lähimpään katoliseen kirkkoon vain viiden minuutin kävelymatka.

Olipa mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa. Papin kanssa alttarille tuli kaksi kymmenen korvilla olevaa pikkutyttöä, jotka avustivat. Sytyttelivät kynttilöitä, soittivat kelloja, lukivat päivän tekstit ja rukoukset. Kuvassa he näkyvät alttarilla papin vieressä, jos oikein tarkasti katsot.

Seuraava yllätys oli saarna, jollaista en olisi katolisessa kirkossa luullut kuulevani. Pappi viittasi uskonpuhdistukseen ja siihen, että se oli uudistanut kirkkoa. Hän sanoi nykyajan tuoneen mukanaan paljon uudistuspaineita ja niiden kohtaamisessa olisi tärkeää muistaa, mitä Jeesus todella opetti: lähimmäisenrakkautta ja suvaitsevaisuutta. Luulin katolista saarnaa ilman muuta konservatiivisemmaksi.

Tämän kuvan kävin ottamassa vasta kun seurakunta oli jo poistunut paikalta. Katoliset kirkot ovat aina koristeellisia ja kauniita.

Toinenkin iso yllätys jumalanpalveluksessa oli. Parvelta kuuluva musiikki oli enimmäkseen yhtyelaulua englanniksi, esimerkiksi useita Andrea Crouchin kappaleita. Tämänkin kuvan otin vasta messun lopuksi, kun kansan poistuessa yhtye jäi iloksemme soittamaan vielä yhden kappaleen.

Yllätys sai selityksen vasta tultuamme ulos, kun huomasimme kirkon ovella tämän mainoksen.

Juha googlasi yhtyeen nimen ja se paljastui liettualaiseksi ryhmäksi, joka oli esiintymismatkalla.

Kirkosta poistuessamme meillä ei ollut kiire minnekään, katselimme kylän erikoisuuksia.

Tässä kohdassa nautimme majapaikkamme verannasta ja katoimme itsellemme lounaan ennen iltapäivän pyöräretkeä.

Pyöräretki Mittersilliin

Tämän päivän pyöräretki ei ollut ollenkaan niin sujuva ja sileä kuin eilinen Zell am Seen suuntaan oli ollut. Lähdimme taas Salzachin rantaan ja ajattelimme nyt ajaa toiseen suuntaan, eli länteen Mittersilliin.

Eipä löytynytkään pyörätietä. Tai se, jota lähdimme ajamaan, päättyi umpikujaan ja piti tulla takaisin. Lähdimme sitten pitemmälle vuoren rinnettä kohti ja ajattelimme tien kulkevan siellä. Google mapsin kartta vihjasi siihen.

Ja olihan siellä tie. Mutta yllätys, tie päättyi aitaan ja veräjään, jonka takana näkyi lehmiä. Ja mitä sitten? Päätimme avata veräjän, mennä laitumelle ja jatkaa. Lehmiä ei tullut lähelle, mutta tien varren maisemat muuttuivat aika harmaiksi.

Ja kohta tiekin muuttui vähemmän houkuttelevaksi. Näytti kiviseltä ylämäeltä. Onneksemme paikalle sattui koiraa ulkoiluttava pariskunta ja kysyimme, minne pitäisi suunnata, jos haluaisimme Mittersillin suuntaan. He näyttivät sinne kiviselle rinteelle ja sanoivat, että se on kyllä aika rankka reitti. Kysyimme, onko se vanhoille ihmisille liian rankka, ja he nauroivat, että ihminen on niin vanha kuin sanoo olevansa. Sitten mies avasi veräjän pellolle ja sanoi, että jos ajamme heinäpellon reunaa hetken, löydämme sillan, josta pääsemme joen toiselle puolelle ja kunnon pyörätielle. Sanoimme: ”KIITOS!” ja lähdimme ajamaan.

Löytynyt pyörätie ei ollut kovin leveä, mutta hyvä kuitenkin. Eikä kulkenut enää laitumella.

Tulimme muutaman mutkan jälkeen Stuhlfeldeniin ja istahdimme syömään eväitämme paikallisten maanviljelijöiden seuraan.

Juha löysi infotaulun, josta yritti saada esille karttaa, mutta tulos oli vain ”No signal.” Eli mentiin sitten jonkinlaisella näppituntumalla suunnilleen jonnekin suuntaan ja lopulta oltiin Mittersillissä.

Täälläkin huomion kiinnitti kaunis kirkko.

Tämmöinenkin erikoisuus löytyi.

Paluumatka sujui jo paljon paremmin. Näimme, että tällä kohtaa pyöräreitti ei kulkenutkaan jokirantoja, vaan suorempaan rinteellä Uttendorfiin. Päivän sekoilut taas karttana.

Uttendorf oli myös sopiva paikka lähteä käymään Krimmlin vesiputouksilla. Siellä sitten seuraavaksi.

Krimmlin vesiputoukset

Näiden pyöräilypäivien jälkeen seuraavaksi olikin vuorossa ajopäivä ja Grossglocknerin Alppitie. Siitä seuraava teksti. Voit seurata meidän matkaamme myös Facebookin kautta:


Aila ja Juha

Didrichsen, Gallen-Kallela ja pyöräilyä

Aamun suunnitelma oli pyöräillä Kuusisaareen Didrichsenin taidemuseon Tove Jansson -näyttelyyn ja sitten pyöräillä takaisin kotiin paistamaan lättyjä pienille lastenlapsille. Päivän suunnitelmat eivät toteutuneet ollenkaan, ja päivä oli täynnä pelkkiä yllätyksiä. Onneksi yhtä lukuun ottamatta hyviä yllätyksiä.

Didrichsenin taidemuseo

Museo on Kuusisaaressa, emmekä olleet menossa sinne ensimmäistä kertaa. Silti mokasimme, emmekä muistaneet, että museot ovat yleiseurooppalaisesti kiinni maanantaisin. Ei siis ihme, että parkkipaikalla oli tyhjää, eikä jonoja missään. Tämä olikin se päivän ainoa huono yllätys. Tove Jansson jäi näkemättä. Paitsi kuva museon ulkoseinällä.

Kiertelimme sitten sen sijaan talon ympäri ja katselimme pihapiirin taideteoksia ja rantanäkymiä. Näidenkin takia paikalla kannattaa poiketa.

Lehtisaari

Sitten seurasi uusi yllätys. Puhelimeni soi kesken pyöräilyn ja sisko soitti. Harvemmin opettajasisko maanantai-aamupäivisin soittaa ja niinpä kurvasin pienelle näkemälleni polulle oikealle. Juha kattoi eväskahvit penkille ja vietimme hetken maisemassa, jota emme olleet ennen tässä tajunneet olevan. Lehtisaaren ja Kuusisaaren välissä on rannassa kevyen liikenteen reitti ja silta.

Jatkoimme Otaniemen suuntaan ja takaamme kuului seuraava yllätys: ”Moi, mitä te täällä teette? Eiks teidän pitänyt olla kotona laittamassa ruokaa meidän pojille? Meidänhän piti tulla teille parin tunnin päästä?” Poikamme ajoi rinnallemme pyörällään varsin yllättyneenä. Emme tienneet pyöräilevämme hänen tämänpäiväisellä työmatkareitillään.

Otsolahti

Saimmepa sitten saman tien opastuksen siitä, miten pääsisimme mukavasti ajamaan Otsolahden rantaan Tapiolan suuntaan. Otaniemen suunnassa on niin paljon vieläkin Kehä ykkösen ja Raide-Jokerin tietöitä, että emme sujuvaa reittiä olisi itse löytäneetkään. Otsolahti oli suunnitelmissa, koska se on se osa Espoon Rantaraittia, jota emme vielä ole aiemmin ajaneetkaan. On ihan kiva puisto.

Tapiola on täältä vain niityn takana.

Ja Länsiväylän vieressä kulkevalle pyörätielle pysähdyn ihan joka kerta katselemaan merta.

Ajoimme takaisin Otaniemeen ja tämän talon kohdalla pysähtyessämme puhelin soi jälleen: ”Hei, oli mukava nähdä äsken, mutta ei me oikein ehditäkään teille tänään. Voidaanko tulla vasta perjantaina?” Jäi kysymättä, mikä tämä talo on. Me emme tiedä.

Okei, eli meillä ei sitten ollutkaan mitään kiirettä kotiin. Pysähdyttiin toiselle kahvitauolle saman tien.

Otaranta ja Laajalahti

Otaranta oli vielä viime kesänä huonosti löydettävissä tietöiden takia, mutta nyt olemme jo iloksemme pari kertaa sitä pitkin ajelleet. Laajalahden ranta kuuluu vielä Espoon Rantaraittiin.

Siinä kahvilla istuessamme yritimme hahmottaa, mitä vastarannalla näimme. Päädyimme siihen, että Pasilan torni, Munkkiniemen rakennukset ja ranta ja Kalastajatorppa sieltä hahmottuivat.

Reitti sopii hyvin rentoon ajeluumme. Ennen pitkää olimme Villa Elfvikin luontotalon rantapoluilla ja pysähdyimme katsomaan myös jostain kaukaa lapsuudesta ja nuoruudesta tuttuja heinäseipäitä.

Villa Elfvikin luontotalo, rannan lintutorni ja luontopolut ovat hieno käyntikohde. Tällä kertaa emme pysähtyneet, mutta liitän tähän pari kuvaa siitä, miten ihan vähän aikaa sitten juoksentelimme täällä niiden pienten poikien kanssa, joiden lättyjenpaisto tänään peruuntui.

Villa Elfvikistä käännyimme Gallen-Kallelan museon viittojen mukaan Ruukinrantaan, kun vastaantuleva rattaita työntävä nuori nainen yhtäkkiä huikkasi: ”Terve Juha, mun ope, muistatko minut?” No totta kai Juha muisti. Oli hauska pysähtyä juttelemaan, kuulemaan kuulumisia ja nähdä myös kaksi pientä ihanaa tyttöstä. Toinen nukkui vaunuissaan, mutta isompi kiharapää jo potki innoissaan potkulaudallaan alamäkeen. Yksi päivän kivoista yllätyksistä oli tässä.

Gallen-Kallelan museo

Niin monta kertaa olemme ajaneet ohi, mutta nyt yllätysten päivänä yllättäen olikin aikaa pysähtyä tähän upeaan pihaan ja mennä myös sisään.

Pihallakin on nähtävää ja näkymiä.

Museon sisätiloissa esitellään sekä Akseli Gallen-Kallelan ja hänen perheensä elämää että hänen teoksiaan. Kuuluisimmat teokset eivät ole täällä vaan esim. Ateneumissa, mutta niistä voi katsella diaesitystä. Pöydällä on myynnissä myös Akseli Gallen-Kallelaa käsitteleviä teoksia.

Rakennuksen ylempiin kerroksiin kävellään kapeita kierreportaita.

Ylhäällä on sekä muistoja asumisesta että hauskoja näkymiä ikkunoista katolle ja pihalle.

Pihan toisella puolella on upea kahvila. Kävimme ensin sisällä, mutta yllättäen jonoa oli niin paljon, että päätimme jatkaa matkaa. Kahvittelijat olivat kyllä hyvin siirtyneet pihalle pöytiin ja salissa oli tyhjää.

Sitten vielä viimeinen etappi, johon Espoon Rantaraitti päättyykin, eli uusi silta Tarvaspäästä Munkkiniemeen. Ja pieni hetki sillalla päivän poutapilviä ihaillen.

Yllätysjätskit

Ei tämä nyt varsinainen yllätys ollut. Harvoin ajamme Munkkiniemen läpi kaartamatta rantaan ja jäätelökioskille. Yllätys oli vain se, että tänäänkin olimme täällä ja tällekin oli aikaa.

Pihlajatkin vähän yllättivät. Ei kai joka vuosi järjestään jokaisen pihlajan marjat vielä ihan näin punaisia ole.

Ja sitten taas kerran tämän sillan yli Pikku Huopalahdesta Haagaan ja kotia kohti.

Yllättäen olimme kotona monta tuntia myöhemmin kuin aamulla lähtiessämme olimme suunnitelleet. Oli mukava yllätysten päivä. Pyörän matkamittaria en katsonut kertaakaan, vasta kotiin tullessani tarkistin toteutuneen matkan pituuden: 35km.

Juhlitaan eläkkeellä olemista – 6 vuotta = 66 km pyöräretki

Aamulla perheen, ystävien ja lastenlasten postaukset hehkuttivat koulun alkamista. Mietimme, miten me viettäisimme koulun alkamispäivän. Kuusi vuotta sitten oli ensimmäinen kerta, kun emme enää menneet kouluun. Tehdäänkö jotain, mitä kaikki eläkeläiset eivät tee?

Siitä se lähti. Huomasin, että matkamittarini 2000 km lukemasta puuttuu vielä 66 km. Pyöräillään se tänään, tulee samalla sellainen kuusivuotisjuhla vietettyä. Eväät takaboxiin, kevyt suunnitelma matkan päämäärästä (Vuosaaren satama) ja pyörien akut kiinni.

Fallkullan kotieläintila

Aurinko paistoi, sää oli raikas, mutkittelimme pyöräteillä ensin Malmin suuntaan. Ja sitten huomasimme olevamme lähellä Fallkullan kotieläintilaa.

Tämä katsotaan! Ja katsottuamme totesimme, että nyt tiedämme, minne seuraavaksi pienimmät lastenlapset tuodaan.

Tilalla näkyi muutamia lapsiperheitä nytkin ja lapset olivat innoissaan. Kuulin yhden äidin sanovan, että aitauksissa saisi olla eläinten nimet, johon hänen mukanaan ollut kaksivuotias vastasi: ”Äiti, se on pupu!” Olihan se. Sama kaksivuotias hymyili minulle moneen otteeseen ja kun lähtiessäni vilkutin hänelle, hän vilkutti innostuneena takaisin. Taisi tunnistaa, että on mummi liikkeellä. Hymy ja vilkutus toivat lämpimän tunteen. Pienten lastenlasten elämä on antanut paljon lämpöä eläkevuosiimme.

Malmin lentokenttä

Malmin lentokenttä ja sen ympäristö ovat olleet vilkkaan keskustelun aiheena jo vuosia. Säilyttämisen puolesta ja vastaan, monenlaisin perusteluin. Meillä ei asiaan ole minkäänlaista kantaa, asia on aika vieras, mutta nautimme jo aika monetta kertaa kentän ympäristön mukavasta pyöräily- ja kävelyväylästä.

Tälle paikalle olemme pysähtyneet ennenkin ja nyt tapasimme siellä kaksi miestä kiikarien kanssa katselemassa lintuja. Tällaiset satunnaiskohtaamiset ovat olleet nyt korona-aikana useinkin mukavia, niin tämäkin. Jutellaan, jaetaan kokemuksia ja toivotetaan hyvää päivän jatkoa. Nyt juteltiin erityisesti retkeilystä ja luonnosta ja toki myös kentän tilanteesta. Onkohan suomalaisille tullut jotenkin uusi tapa suhtautua vieraitten kanssa jutteluun? Vai ovatko eläkeläiset vain tajunneet, että sosiaalista kanssakäymistä voi harrastaa näinkin?

Poikkesimme kentälläkin. Takeaway-kahvit riittivät tällä kertaa, mutta olisi siellä ollut lounasravintolakin.

Mellunmäkeen

Kun aloitin opiskeluni Helsingissä, veljeni ja minä vuokrasimme vieraan perheen asunnosta yhden huoneen itsellemme Mellunmäestä. Kuka opiskelija nykyisin tyytyisi tällaiseen alivuokralaisasuntoon? Yritin löytää talon nyt, mutta muistamastani osoitteesta löytynyt talo ei mitenkään muistuttanut mielikuvaani silloisesta talosta. Onkohan 1971 pystyssä ollut silloin uudehko talo voitu purkaa? Aika kuluu tosi nopeasti.

Vuosaaren satama ja näköalatasanne Horisontti

Viime viikolla kävimme Vuosaarenhuipulla katsomassa maisemia joka suuntaan ja katselemassa kaihoisasti satamassa odottavaa Finnlinesin laivaa, josta meillä on kokemuksia jo kolmen vuosikymmenen ajalta.

Tällä kertaa halusimme nähdä sataman toisesta suunnasta eli Vuosaaren sataman vieressä olevalta näköalatasanteelta nimeltään Horisontti. Sinne pääsee Tryvikintieltä joko kävellen tai pyörällä. Tryvikintieltä löytyy myös pysäköintipaikka.

Sataman ja rannan välissä on korkea muuri. Muuri suojelee viereisen Porvarinlahden lintuja sataman melulta. Kun muuri rakennettiin, erityisesti Paavo Arhinmäki ajoi mahdollisuutta tehdä siitä samalla graffitien maalauspaikka, mutta silloin hänen ehdotuksensa hävisi. Miltähän muuri näyttäisi nyt, jos graffitit olisivat sen silloin valloittaneet? Nyt sitä verhoavat vain vihreät köynnökset. Vertailun vuoksi laitoin mukaan graffiteja Kontulasta matkaltamme tänne. Jos minulta kysytään, niin mieluummin muuri ja vihreät kasvit. Ja pelkäisin kyllä maalareitten kiipeilyä tuolla korkealla.

Noin kilometrin pituisen rantapolun jälkeen tullaan tasanteelle vieville portaille.

Tasanne itsessään on pieni vaatimaton kaiteiden reunustama taso, mutta sieltä on mukava katsella ympäristöä.

Haikein mielin katsoimme taas Finnlinesin lauttaa, jonne näkyi ajavan jatkuvasti rekkoja. Olisimme niin mielellämme ajaneet sinne itsekin, mutta ei. Ei nyt. Eikä kysymys ole pelkästään koronasta, vaan myös siitä sosiaalisesta paineesta, jonka saa osakseen, jos kertoo suunnittelevansa matkailua. Olemme tästä vähän harmissamme, koska meidän tapamme matkustaa omalla autolla, viettää aikaa pyöräillen ja kävellen matkakohteissamme ja asua vaihtokodeissa eivät mitenkään ole niitä pahimpia koronariskitapoja matkustamisessa. Välillä on tosi paha mieli. Eikö elämässään voi enää suunnitella mitään uutta kivaa? Nuorista ja heidän jaksamisestaan ollaan huolissaan. Entä meistä eläkeläisistä, joiden elämä loppuu. Tähänkö se loppui?

Vuosaari, Uutelan kanava ja Aurinkolahti

Vuosaaren sataman näköalatasanteelta oli siis vain yksi tie pois. Rantapolku. Ja vaikka edellä toin esille haikeita ja katkeriakin ajatuksiamme, oli tässä kohtaa kyllä sellainen olo, että täällä piti käydä, oli kiva kohde. Vuosaaren sataman näköalatasanteesta luin juuri myös Helsingin sanomien jutun.

Ylittäessämme satamarataa Tryvikintien siltaa pitkin pysähdyimme ihmettelemään, kuinka paljon ratoja tänne tuleekaan. Rahtisatamana Vuosaari on iso.

Mistähän löytyisi mukava paikka istahtaa kahvitauolle? Pyöräilimme Vuosaarta kohti, ja kierreltyämme hetken Uutelan suuntaan, osuimme Uutelan kanavalle ja sen lähellä oleville mielenkiintoisille taloille. Onpa tässä ollut mielikuvitusta, kun noita parvekkeita on tehty.

Tuonne puistoon nostelimme eväät penkille ja nautimme rauhassa maisemasta.

Nämä rauhalliset eväskahvihetket ovat vuosien kuluessa muodostuneet aina vain nautinnollisemmaksi osaksi retkeilyämme. Sekä ulkomailla että Suomessa. Istumme rauhassa, syömme ja juomme itse valitsemiamme aineksia, katselemme maisemia ja usein kuuntelemme luontoa. Niin täälläkin, Uutelan kanava oli meille tästä suunnasta uusi näkymä.

Aurinkolahti ja uimarannat

Vuosaaren Aurinkolahti näyttää houkuttelevalta paikalta. Katselimme Aurinkolahden maisemia taas kerran mielessämme Espanjan Aurinkorannikko. Marraskuun haluaisimme taas viettää siellä, kuten jo useina eläkeläisvuosinamme olemme tehneet. Suomen kaaoksen ja pimeyden jälkeen aurinkoa ja lämpöä. Ei silloin paljon, mutta enemmän kuin Suomessa.

Näissä maisemassa meitä kuitenkin muistutettiin ihan muusta. Uimarannan kuulutuksessa varoitettiin menemästä veteen sinilevän takia ja sanottiin, että jos veteen menee, pitää mennä heti huolelliseen suihkuun. Eipä ollut varoitettavia näkymässä. Vai meillekö kuulutus oli tarkoitettu? Kalastajia näimme uimareitten sijasta.

Näitä tyhjiä uimarantoja katselimme vähän ihmetellen myös Kallahdessa ja Marjaniemessä.

Rannalla oli tiedote sinilevästä ja uimakielto. Tämä pani kyllä ajattelemaan, miten asiaan voisi vaikuttaa. Meidän sukupolveamme syytetään nyt usein rehevöitymisestä ja ilmastonmuutoksesta, mutta en itse näkisi tätä sukupolvikysymyksenä. Kyllä niitä tiedostavia ja vastuullisia henkilöitä löytyy tasaisesti yli ikäluokkien. Itsekin kävin saman tien etsimässä lisää tietoa sinilevästä.

Hetken päästä käännyimme Kallahdenniemen luonnonsuojelualueelle. Hevossaaren ranta on ollut uutisotsikoissa monesti ja ajattelimme uteliaina poiketa katsomassa, mikä se on. Älä turhaan poikkea, näistä kuvista näet, mitä siellä nyt on.

Ja huh! Laiturin vierustalta sai värikkään vihreitä kuvia. Sitä sinilevää? Vai voiko olla jotain muuta?

Kallahdenniemelle kannattaa kyllä ajella tai kävellä. Luonto on upea.

Niemen kärjessä odottavat hienot saarille ja luodoille avoimet maisemat, uimaranta ja laaja oleskelualue leikkipaikkoineen ja grilleineen. Viime aikoina some on ollut täynnä valitusta luontopaikkojen ruuhkautumisesta, mutta tämä oli jo ties kuinka mones käyntimme täällä ja aina on ollut helppoa ottaa kuvia, joissa ei näy ketään muita. Kirjoitin viime syksynä laajemman jutun retkestämme Kallahdenniemelle. Silloin kuljimme rantoja laajemmin ja kävimme myös Kulttuurikeskus Sofiassa.

Ramsinniemen ja Marjaniemen kautta Herttoniemeen

Jatkoimme rantaa länteen. Ramsinniemen rannan tuntumassa on yllättäviä näkymiä. Mielenkiintoisia rakennuksia erilaisuudessaan nämäkin.

Tunetumpia kohteita täällä ovat myös esimerkiksi Villa Furuborg ja hotelli Rantapuisto, josta olen lukenut useita suosituksia.

Näiden jälkeen käännyimme vahingossa vasemmalle, vaikka suunta kotiin olisikin ollut oikealle. Ajoimme kumpuilevaa tietä melkein Ramsinniemen kärkeen, jossa vasta huomasimme harha-askeleemme, kun törmäsimme kyltteihin yksityisalueista. No, tulipa kivasti lisää kilometrejä ja hauskaa ylämäkien ja alamäkien vuorottelua. Ei haittaa, eläkeläismottomme on ollut jo monta vuotta: ”Ei kiirettä mihinkään.”

Lopulta ajoimme tätä siltaa pitkin Vuosaaresta Marjaniemen puolelle.

Marjaniemen ja Herttoniemen välillä poikkesimme sitten Tammisalon puolelle puistoon pitämään pienen eväshetken yhdessä suosikkipaikoistamme. Nämä kuvat ovat viime lokakuun ruskakuvia. Tätäkin eläkeläisyys on. Ei ole koko ajan pakko löytää jotain uutta. Voi aina palata vanhoihin hyviin muistoihin.

Ja toisaalta voi aina palata uudelleen hyviin paikkoihin katsomaan nykytilannetta. Herttoniemen kartanon puiston ohi emme aja käymättä katsomassa, mikä siellä nyt kukkii. Vai kukkiiko enää mikään.

Herttoniemestä Viikin ja Vanhankaupungin kautta kotiin

Yksi vakioreittejämme on ajaa Herttoniemestä Viikin arboretumin ja Vanhankaupungin lahden kautta kotiin. Helppoa ja mukavaa. Välillä tällä reitillä on kyllä melko paljon lenkkeilijöitä, mutta ei se meidän tahtiamme haittaa.

Mutta huh! Sinilevän autioittamien uimarantojen jälkeen Säynäslahden kanaalin yli tullessa oli pakko pysähtyä. Mitä tämä nyt on? Oksat törröttävät vihreästä vedestä ja sorsat jättävät kapean jäljen.

Seuraavan aamun Helsingin sanomat vastasi kysymykseen selittäen ilmiön kattavasti. Onneksi tämä vihreä ei olekaan sinilevää eikä mitään vaarallista. Emme kuitenkaan olleet ainoat, jotka olivat pysähtyneet asiaa kummastelemaan. Helsingin Sanomat.

66 kilometriä!

Päivän tavoitteena ollut täyttää kuuden eläkevuoden juhlapäivä 66 kilometrin pyörälenkillä oli jo hetkeä aikaisemmin täyttynyt. Mittarini näytti 2000 km:n rajan ylittyneen.

Olimme nauttineet päivästä ja moneen kertaan ihailleet sitä, miten hyvin Helsingissä on tarjolla hyväkuntoisia pyöräteitä. Lähes joka kadun vierellä on myös pyörätie ja luontoreittejäkin riittää. Yksi kauneimpia on tämä Koskelantien keskellä puiden reunustama reitti.

Juha heitti kiusallaan haasteen: ”Riittääkö sulle 66 km kuudesta vuodesta? Eikö yhtä hyvin 77 km siitä, että seitsemäs eläkevuosi alkoi tänään?” Ja eihän minulle mikään riitä. Kun lähestyimme kotia, kolme kilometriä puuttui. Käännyin takaisin, ajoin lähes kaksi takaisin päin ja kun tulin kotiportille, mittarissani oli 66:n jälkeen vielä 11 lisää.

Nyt tunnustan. Kaikkea en ole vielä eläkevuosinani oppinut. Suorittamisesta pitää päästä eroon. Pyöräilyssä pitäisi rentoutuneen liikkumisen ja maisemista ja auringosta nauttimisen riittää. Tuo nenän alla nököttävä matkamittari on ihan turha. Kun sitä katsoo, huomaa, että akusta olisi vielä kaksi palkkia viidestä jäljellä, ja korkeimmallakin avustusteholla voisi liitää vielä 17km. … Siis mikään ei riitä. Nyt saatte opettaa minua ja kannustaa muuttumaan.

Oli kuitenkin hyvä päivä takana. Tunteet lastenlapsista, mukavien ihmisten kohtaaminen, monta rentoutunutta pysähdystä ja kahvihetkeä, mukavia maisemia. Kun vielä olisi ollut taskussa lippu sinne Finnlinesin laivaan, haikeudelta olisi voinut välttyä ehkä kokonaan.