Alppiruusupuisto Haagassa on kesän upein nähtävyys Helsingissä. Parhaimmillaan se on aamulla ilman ruuhkaa. Kävin puistossa viimeksi tiistaina 8.6.
Puolukkakin kukkii puiston reunoilla.
Aamulla piknikpaikallakin on väljää.
Hyvin ehdit vielä, nuppuja näkyi olevan vielä paljon.
Kirjoitin puistosta perusteellisemman tekstin viime kesänä. Se alkaa tästä:
Haagan Alppiruusupuisto
Seiso tässä hetki. Kuuntele lintujen laulua ja tuulen kevyttä huminaa. Lumoudu nousevan auringon valosta, joka siivilöityy puiden oksien läpi puiston kukkaloistoon. Kaikki tämä onnistuu, kun kello on kuusi aamulla. Tunnin päästä lintujen lauluun sekoittuvat läheisen työmaan äänet ja kahden tunnin päästä täällä on paljon muitakin. Valitse aamun rauha. Minä olen valinnut Alppiruusupuiston tunnelman näin jo kolme kertaa tänä kesänä.
Ylioppilasjuhlistani on nyt viisikymmentä vuotta. On syytä riemuita ja juhlia uudelleen. Suunnittelin siis 50 kilometrin pyöräilyreitin koulumatkani ja lapsuuteni maisemiin. Maisemat johdattivat sekä muistoihin että elämänvaiheiden arviointiin. Vietin todella upean riemujuhlapäivän.
Ensimmäiset opiskeluvalinnat
Kun pääsin ylioppilaaksi, vaihtoehdot tuntuivat todella vähäisiltä. En oikein tiennyt, mitä olisin valinnut. Silloin ei ollut opinto-ohjausta eikä opoja, eikä maalaistytöllä kovin paljon mitään malleja tai kokemuksia. Tampereella olisi voinut opiskella toimittajaksi. Sitä mietin, mutta sitten Helsinki vei voiton ja helppous houkutti. Pääsin suoraan ilman pääsykoetta Helsinkiin Kauppakorkeakouluun, ja valintaoppaassa luki, että sieltä valmistuisi ekonomiksi kolmessa vuodessa. Työllisyystilannekin oli hyvä. Suora ja selkeä tie. Luokaltani kirjoittaneiden poikien ykkösvalinta oli Teknillinen korkeakoulu. Oikis ja lääkis myös, mutta nämä kolme eivät itseäni kiinnostaneet mitenkään.
Jotain jäi taakse. Pyöräillessä tämä maisema toi lapsuuden ympäristön mieleen. Olin sitä sukupolvea, jolle vain koulutus, ja juuri se, mahdollisti omasta taustasta erilaisen tulevaisuuden ja yhteiskuntaluokan. Ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että pienviljelijäperheen tytär lähtee yliopistouralle eikä jää elämään maanviljelyn ja lehmien maailmaan. Päästessäni ylioppilaaksi oli juuri otettu käyttöön opintolainojen valtiontakaus, joka teki raha-asioistakin helpompia ja auttoi köyhänkin perheen nuoren lähtemistä opiskelemaan.
Kesän alkaessa lähdin kuitenkin ennen Kauppakorkeakoulua ja Helsinkiin muuttoa opiskelemaan ihan muuta. Hakeuduin Muurlan opistoon kuukauden ompelukurssille, mikä oli yksi elämäni hyödyllisimpiä opiskeluvalintoja. Osasin toki paljon jo etukäteen, mutta opin uuttakin, ja vuosikausia tein kaikki vaatteeni itse, myös lapsilleni niin kauan kuin ne kelpasivat. Jossain vaiheessa laajensin harrastustani ja taisin jopa vähän tienata tekemällä Barbien vaatteita ja muutakin nukkeihin liittyvää.
Veli tuli myös Helsinkiin opiskelemaan. Yhdessä löysimme yhteisen asunnon, eli alivuokralaishuoneen Mellunmäestä. Ei tulisi vastaava nykyisille opiskelijoille varmaan edes mieleenkään, mutta silloin se ei ollut harvinaista. Ei ollut keittomahdollisuutta, eikä edes suihkussa saanut käydä muuta kuin silloin, kun isäntäväki ei ollut kotona.
Kauppakorkeakoulu ei tuntunut väärältä valinnalta. Tutoropiskelijat ottivat ystävällisesti vastaan, tuttavuuksia syntyi ja maisema vaikutti miellyttävältä, vaikka ei tuttu maalaismaisema enää ollutkaan.
Lapsuuden koulumatkan maisemat ovat muuttuneet
Tähän rakennukseen tulin, kun minusta tuli koululainen. Silloin kotikunnassani Marttilassa oli seitsemän kansakoulua. Nyt on yksi alakoulu kirkonkylässä. En edes tiedä, mitä tälle alakoululle tai sen vieressä olleelle yläkoululle nyt kuuluu. Muutos on ollut valtava. Yllättävää on, että näinkin lähellä Turkua (n. 50km) väki vähenee ja vanhenee näin rajusti.
Hirvaksen alakoulu
Tämän alakoulun päädyssä on otettu ensimmäinen koulukuvani.
Hirvaksen yläkouluun siirryttiin alakoulusta jo kolmannelle luokalle. Kolmas ja neljäs toimivat yhdysluokkana.
Täältä Maunulan kylästä tulin kouluun. Ensin kansakouluun, ja oppikouluun siirryttyäni linja-autopysäkille. Ojanvarteen jäi polkupyörä syksyisin ja keväisin, joskus sukset talvella. Nyt tietä ei enää ole.
Kaupatkin ovat kadonneet
Koulua käydessäni Hirvaksella oli Pakkasen kauppa. Pakkasen kauppa oli linja-autopysäkin vieressä ja muistan joskus käyneeni ostamassa koulumatkalla jotain hyvää. Viinirypäleet tulivat mieleen. Pakkasen kauppaa ei enää ole, paikalla on erikoisen näköinen kirpputori.
Ollilan kylässä oli kaksi ruokakauppaa. Maapohja ja Nurmen kauppa. Maapohjan rakennus ei ole enää käytössä, vaikka sen ikkunassa onkin aukioloajat maalattuina, ihan vain taiteena, ja Nurmen kauppa on jo parikymmentä vuotta sitten muuttunut rauta- ja maatalouskaupaksi.
Varsinais-Suomea pidetään aina varautuneiden ihmisten alueena, jolla ei paljon muita tervehditä tai olla ainakaan tuttavallisia. En koe tuota määritelmää yhtään itseänikään kuvaavana. Lähtiessäni pyöräilemään olinkin henkisesti varautunut siihen, että tapaan ihmisiä ja jopa juttelen jonkun kanssa, vaikka en paikkakunnalla ole viiteenkymmeneen vuoteen enää asunut. Tämän Nurmen kaupan edessä asia toteutui. Juha kävi ostamassa turvaviirit polkupyöriin, Jouko tuli ulos ja hetken arvuuteltuani hän tajusi, kenen kanssa nyt puhui. Olipa jännä juttu. Viimeksi olimme olleet samassa luokkahuoneessa lähes kuusikymmentä vuotta sitten.
Toinenkin sattumakohtaaminen syntyi. Otin kuvaa rakennuksesta ja sen pihalta tuli nainen juttelemaan. Hän kertoi rakennuksen nykyisestä tilanteesta, omien poikiensa ylioppilasjuhlista ja kehui käymääni Kosken Tl lukiota ja erityisesti sen rehtoria. Hyvältä kuulosti. Viime vuonna Kosken Tl koulu valittiin juuri vuoden oppilaitokseksi ja silloinkin rehtori sai monet kehut.
Tässä kohtaa mietin elämää. En olisi ikinä kuvitellut ylioppilasvuotenani, että minulla ei ole enää mitään yhteyksiä silloisiin koulutovereihin, naapureihin tai paikkakuntalaisiin. Mikä tähän johtaa? Asuinpaikkakunta? Uudet perhesuhteet? Työpaikat? Eikö meillä ollut (enää) mitään yhteistä? Käykö kaikille niin kuin minulle oli käynyt?
Mutkia matkaan
Kauppakorkeakoulu ei ollut ”mun juttu”. Se kävi selväksi, kun ensimmäisen vuoden aikana sain hyväksytysti läpi niin vähän opintoja, että luvatun kolmen vuoden sijasta ekonomiksi valmistumiseeni olisi mennyt seitsemän. Päätin luovuttaa. Mitähän siellä mutkien takana oikein mahtaisi olla? Aika tasaisena tien koin edelleen, mutta epävarmempana, kun en pitkälle nähnyt.
Pääsin Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan opiskelemaan englantilaista ja pohjoismaista filologiaa. Tulisiko minusta sittenkin kieltenopettaja?
Opettajataustani
Isoisäni oli kansakoulun opettaja. Ylläolevan kuvan mutkan takana oli Harmaan koulu, jossa hän oli opettajana isäni syntyessä sata vuotta sitten.
Sata vuotta on pitkä aika. Koulurakennus on sekin jo pitkään ollut kirpputori. Juteltiin hetki pihalla olleen omistajan kanssa, joka kertoi itsekin käyneensä samaa koulua ja totesi, että rakennus on purkukunnossa, eikä kirpputoriakaan enää kauan ole. Mitähän mutkan takana seuraavaksi on?
Nämä mutkat nähdessäni välähti mielessä, että Hämeen härkätiellä, jota ajoimme, voisi olla jotain enemmän annettavaa matkailijoillekin.
Epävarmuutta ja yllätyksiä
Näitä tuo elämä tullessaan. Seuraava mutka avasi näkymän, joka koulumatkallani joskus yllätti. Paimionjoen vesi saattoi joskus olla niin korkealla, että tässä kohtaa tiellä olikin vettä. Kerran muistan vettä olleen niin paljon, että tietä ei linja-autolla päässyt. Koulumatkalle tuli silloin pitkä kierto.
Elämäkin on tuonut välillä yllättäviä käänteitä. Aika monenlaiseen on pystynyt varautumaankin, esimerkiksi taloudellisiin asioihin, eikä perhettämme ole koskaan kohdannut mikään isompi onnettomuus tai sairaus, mutta työelämä sen sijaan on yllättänyt. Joskus vesi on noussut niin korkealle, että läpi ei enää ole kiertämättä päässyt. Vielä eläkkeellä ollessanikin varsinkin jotkut koetut epäoikeudenmukaisuudet kiusaavat ja aiheuttavat painajaisia. Tässä kohtaa usein mietin, olenko itse ollut liian herkkä kokemaan jotkut asiat vääryytenä, ovatko ihmiset todellakin olleet epäoikeudenmukaisia, vai olenko itse syyllistynyt johonkin. Osaisinpa antaa anteeksi. Oikeasti.
Oman koulun pihalla
Koulumatka oli nyt pyöräilty ja käännyttiin sille tielle, jota joka aamu kävelin bussipysäkiltä Kosken Tl yhteiskoulun pihalle. Koko bussillinen koululaisia käveli yhtä matkaa, monet kulkivat porukoissa ja reippaampina ohittivat. Yritin muistella, miltä tuntui tulla aamulla kouluun. Mieleen nousi huoli läksyistä ja kokeista. Olinko tehnyt tarpeeksi? Osaisinko? Taisin olla luonteeltani oikeasti vähän pinko. Kuulin tuon määritelmän silloin tällöin. Koin sen kyllä silloin vain kateutena hyvistä tuloksistani, eli vähän kiusaamisenakin, mutta myönnän kyllä, että olin hyvin tunnollinen koululainen, tein aina läksyt hyvin ja pyrin hyviin arvosanoihin. Mitä pahaa siinä on?
Koulun pihalla vaihdoin pyöräilykypärän ylioppilaslakkiin ja vajosin muistoihin.
Muistin hyvin, missä odotin aamulla kellon soittoa ja sitä, että jonoissa astelimme luokittain sisään. Missä kuljin välituntisin, usein viime tipassakin seuraavan tunnin läksyjä kerraten. Missä olivat luokkani ikkunat eri vuosina. Miten piha oli muuttunut. Koulurakennukseenkin oli rakennettu lisäsiipi. Olimme paikalla viimeisenä koulupäivänä ja joku opettaja näki vieraat pihalla ja tervehti. Selitin, että muistelen riemuylioppilaana kouluaikaani ja ylioppilasjuhliani ja hän onnitteli.
Kävelin portaille, ja Juha otti minusta juhlakuvan. Lippu liehui juhlani kunniaksi.
Kävelin silloin koulusta ulos kuuden sydämen aarre mukanani. Tuntui äärettömän hyvältä. Toisaalta tunsin, että vähempi ei oikeastaan olisi riittänyt, ei minulle itselleni eikä isälleni, mutta toisaalta olin yllättynyt saamastani huomiosta, kun kaksikin paikallista lehteä kävi haastattelemassa ja hehkutti tulostani. Toinen niistä julkaisi tänä keväänä muiston ’50 vuotta sitten’ -palstallaan:
Ja muistan myös onnellisena ylioppilasjuhliani kotona. Olin kylän ensimmäinen ylioppilas ja samoin lähisuvun ensimmäinen. Sekin on muisto siitä, että siihen aikaan pienituloisen pienviljelijäperheen tyttären oppikouluun menokaan ei ollut mikään itsestäänselvyys. Hyviä tuloksia kannatti juhlia. Tänä keväänä kuulin, että samassa Maunulan kylässä sukulaistyttö oli kirjoittanut vielä pari ällää enemmän. Onnittelut!
Toisaalta tietynlainen vaatimattomuus oli myös itsestään selvää. Jatkoimme koulun pihalta nytkin juhlimaan ja riemuitsemaan hyvin vaatimattomasti. Eli etsimään mukavaa paikkaa syödä omat eväät pyörän laukusta. Päädyimme Myllyrantaan Patakosken vierelle ja kaivoimme leivät, hedelmät ja kahvitermarit esille.
Näillä portailla juotiin riemuylioppilaan juhlakahvit tänään.
Lapsuuden maisemia ja muistoja
Olimme pyöräilleet Marttilasta Koskelle Hämeen härkätietä, joka oli ollut myös koulumatkani. Koskelta käännyimme kuitenkin ihan toiselle reitille. Luvassa oli metsätaipaleita ennen lapsuudenkotiani.
Ensimmäinen pysähdyksemme oli yleinen uimaranta Liipolan järven rannalla. Muistan uineeni siellä joskus sukulaistyttöjen kanssa ja tehneeni uimakoulun päätösretkiä sinne. Yhdestä näistä tuli mieleen ikävä muisto. Rannalla oli kioski ja sinne tungeksittiin ostamaan jotain hyvää. Yritin pienenä tyttönä tungoksessa joka väliin sanoa, mitä itse halusin, mutta en tullut kuulluksi. Lopulta päättelin, että minut oli kuultu väärin ja nostin käteni poimiakseni tiskiltä siihen nostetut karkit. ”Kuules likka, ne on mun!” kuulin töykeästi takaani. Sitten myyjä kyllä lopulta kysyi, mitä minä halusin ja sain ostokseni. Mutta vieläkin muistan tuon nöyryytyksen, noin 60 vuotta sen jälkeen. Ovatko tällaiset lapsuudenkokemukset niitä, jotka aina myöhemminkin opettavat odottamaan hiljaa omaa vuoroa ja antamaan röyhkeämpien ja itsetuntoisempien valita ensin? Ja millaista on sellaisen lapsen elämä, johon tällaiset nöyryytykset näin syvälle uppoavat? Tähänkö johtaa se, että opetetaan olemaan liiankin kiltti?
Metsäteitä polkiessamme, kysyin Juhalta, mitä hän ajattelee nyt siitä, että olen valinnut tällaisen tavan juhlia riemuylioppilaspäivääni. ”Kenellekään muulle ei tämmöinen olisi tullut mieleenkään”, hän vastasi. Jäin miettimään, oliko se positiivinen kommentti vai ei. Ehkä kuitenkin mielikuvituksesta ja hassuista päähänpistoista kommentoinnin voi tulkita enemmän positiiviseksi siinä käen kukuntaa kuunnellessa.
Koti
Lopulta olimme ajamassa kotini pihalle. Tuttuun paikkaan olimme tulossa, talo on nykyisin veljeni omistama ja kunnossa pitämä. Värikin on uusi.
Täältä siis lähdin 50 vuotta sitten. Kodin, perheen ja yhteisön merkitystä olen monesti miettinyt. Kyllä lapsuudella ja kouluajalla paljon merkitystä on. Yksi asia työelämässäni on saattanut tulla jo kotoa. Äitini ja isäni tapasivat opiskellessaan Muurlan evankelisessa opistossa. Olin itse opettajana Helsingin evankelisessa opistossa (ent. kansankorkeakoulussa) ensimmäiset 25 vuotta työurastani. Viimeiset 15 vuotta sitten ihan muualla, maahanmuuttajien opona Eiran aikuislukiossa. Molemmat olivat hyvin antoisia työpaikkoja itselleni.
Muut eväät kuitenkin varmasti ovat vielä tärkeämpiä. Itsetunto, itsensä hyväksyminen, elämän arvot – ne pohjat luodaan lapsuudessa.
Tähän alamäkeen aamuisin lähdin polkemaan. Muistan, että usein minulla oli kiire.
Ja tälläkin suoralla muistoihin nousi ensimmäisenä kiire. Linja-autolle oli matkaa kolme kilometriä. Eikä keli ollut kautta vuoden kovin hyvä.
Mielenkiintoista, mutta moneen kertaan päivän mittaan mieleeni nousi huomautus siitä, että minulle ei ikinä mikään riitä. Päivän lopetus oli eräänlainen todiste siitä. Kun saavuimme takaisin äitini luokse, josta aamulla olimme lähteneet, pyörän matkamittari näyttikin vasta 48 km. Senhän piti olla 50 km! Ajoimme eteenpäin, kävin ottamassa kuvan kouluaikaisen tuttuni taiteilija Arto Ali-Eskolan veistämästä härkäveistoksesta ja takaisin tullessamme mittarissa oli tavoitellut kilometrit.
Ylioppilastulosten merkitys
Minulta on joskus kysytty, miten täydelliset ylioppilastulokset ovat vaikuttaneet elämääni. Melkeinpä sanoisin, että ensimmäisen opiskelupaikan jälkeen eivät juuri mitenkään. Onhan niitä hauska muistella ja voi niistä onkia jotain positiivista ja iloa ja riemua. Mutta paljon olennaisempaa elämässäni on ollut se, että jo ensimmäisenä syksynä tapasin yhden opiskelijan, joka kutsui minut mukaansa Evankelisen Ylioppilasliiton eli EYL:n lauantai-iltaan. Menin toistekin. Sieltä on peräisin kavereita, jotka ovat hyviä ystäviä vieläkin. Sieltä löytyi aviomies, jonka kanssa olen jakanut jo paria vuotta vaille sen viisikymmentä vuotta, ja jonka kanssa olemme saaneet kasvattaa neljän lapsen perheen ja saada yksitoista rakasta lastenlasta. Eli itselle sopivan kaveripiirin löytyminen oli paljon merkityksellisempää kuin koulussa kirjoitetut ällät. Tällä riemuylioppilaan pyöräretkelläkin oli seura vähintään yhtä tärkeää kuin se ylioppilastodistus ja sen juhliminen.
Onnea kaikille uusille ylioppilaille ja myös ikäisilleni riemuylioppilaille!
Meidän retkiämme ja uusia juttuja voit seurata Facebookissa täällä:
Haagan Alppiruusupuiston lisäksi löytyy muitakin kukkivia puistoja. Alppiruusuja Kivimäen puistossa Vantaalla, omenapuita Malminkartanon omenapuupuistossa ja muuta ihanaa vihreää pyöräilyreittini varrella.
Haagan Alppiruusupuiston jäätelökioskilla odotellaan jo melkein tungosta lähipäivinä, viimeistään viikonloppuna. Koko ajan kukat avautuvat ja värit monipuolistuvat. Paikoitellen jo tänään sain ihailla auringonpaisteessa ihailtavia kukkia. Mutta ei kiirettä, seuraavien parin viikon aikana täällä on kyllä nähtävää.
Nuput ovat lupaavia. Joka päivä kukkia loistaa enemmän, vaikka tällä hetkellä voikin vielä kävellä rauhallista metsää.
Viimevuotisesta kukkaloistosta kirjoitin ihan oman laajemman jutun silloin, kun puisto oli parhaimmillaan. Löydät sen tästä linkistä:
Jatkoin pyöräilyäni seuraavaan valitsemaani kohteeseen. Strömbergin puisto ja putous Pitäjänmäellä löytyi kaverin vinkistä. Pitihän tämä nähdä. Puiston laaja nurmikenttä oli rauhallinen ja lähes autio. Tilaa rauhalliseen nauttimiseen olisi ollut useammallekin.
Puiston hiljaisella nurmikolla näin kaksi auringonottajaa. Eli ei ruuhkaa.
Strömbergin puiston vieressä olevien talojen pihoillakin kukkivat puut.
Mätäoja
Jatkoin Marttilan omakotialueen kautta Kannelmäen reunoja pitkin kohti Malminkartanoa. Ajelin kaunista ojanvartta ja ihmettelin, miksi ihmeessä tätä kutsutaan Mätäojaksi? Kai nimellä jokin historia on, mutta voisihan sen kai muuttaa?
Mätäojan rannoillakin on terasseja, pöytiä ja penkkejä istumiseen.
Malminkartanon omenapuutarha
Malminkartanon omenapuutarha on syntynyt paikan ollessa Helsingin yliopiston koetilana. Kesän alussa puutarhasta nautitaan puiden kukkiessa, syksyllä sieltä voi poimia omenoita ilmaiseksi. Toki yksi henkilö vain yhden kassillisen. Nyt eväät mukaan, pöytien ympärillä näkyi riittävän mukavasti tilaa. Tilaa oli poluilla myös nuorille, jotka kulkivat valkoinen lakki päässään, nätit vaatteet yllään ja kuvaajakaveri perässään.
Martinlaakson alppiruusupuisto
Vantaallakin on alppiruusupuisto, joka löytyy Kivimäen kaupunginosasta Koivikkotieltä. Ei se ihan yhtä iso ja näyttävä ole kuin Haagan Alppiruusupuisto, mutta sen laajalla nurmikolla voi nauttia rauhasta, kukista, vihreästä ja linnunlaulusta ilman tungosta. Eri aikaan kukkivista alppiruusuista yksi näyttävä rivi oli jo nyt kauniisti kukassa ja muiden pensaiden nuput näyttivät siltä, että muutamassa päivässä nähtävää on paljon lisää.
Vantaanjoki ja Vetokannas
Martinlaaksosta otin suunnan Vantaankoskelle, käännyin Vantaanjoen vierellä kulkevalle pyörätielle, josta on muodostunut yksi suosikeistani ja ennen pitkää olin Vetokannaksen uimarannan toisella puolella Silvolassa.
Oikeastaan koen vähän hassuna, että kamerassani on vähän väliä kuvia tästä Vetokannaksen uimarannasta. Ikinä en ole veteen mennyt. Enkä mene. Tiedän, että joillekin kavereilleni tämä on kuitenkin ihan suosikki, joten ihan hyvä paikka kuitenkin.
Merta edemmäs kalaan?
Vai miten se meni, kun lähtee kauas etsimään jotain, minkä voisi läheltäkin löytää? Nämä viimeiset kuvat nimittäin ovat omalta kotikadultani. Omenapuut, tuomet, sireenit ja kukkimistaan aloitteleva hevoskastanjakin löytyvät muutaman minuutin päästä kotiovelta.
Ja loppujen lopuksi ei tarvitse mennä pois edes omalta pihalta. Tämän puun nimi on Linnanmäki. Kymmenen vuotta vanha koristeomenapuu kukkii joka kevät yhtä nätisti.
Vaikka lopetin noin kolmenkymmenen kilometrin pituisen pyörälenkkini kuvailun tällaisiin kuviin omilta kotinurkilta, nautin kovasti pyöräilystä, päiväni vihreistä maisemista ja kukkivista ja rauhallisista puistoista. Kaikki olivat ihania. Haagan Alppiruusupuiston, Strömbergin puiston, Malminkartanon omenapuutarhan, Kivimäen Alppiruusupuiston ja Vantaanjoen pyöräreitin lisäksi haluaisin mainita kukkivia puita etsivälle erityisesti Meilahden Arboretumin, joka juuri nyt tarjoaa paljon kukkivia puita ja pensaita, myös alppiruusuja. Siitäkin kirjoitin tekstin viime vuonna:
Lauttasaaren ympäri pyöräillen rantoja pitkin – monta kaunista näkymää, lintuja ja kasveja, yllättävän paljon historiaa, paljon yksityiskohtia – näistä oli antoisa pyöräretki tehty. Emmekä olleet kuin muutaman kilometrin päässä Helsingin keskustasta.
Ruoholahdesta Lauttasaareen
Ruoholahden suunnasta voi ajaa Lauttasaareen Lauttasaaren siltaa pitkin. Jos ajelee sillalle Lapinniemestä Morsiamen ja Ison Pässin kautta Länsiväylän sillan alta, törmää Ruoholahden puolella kiinnostavan näköiseen, mutta yllättävään taiteeseen. Tämän sillan jälkeen tullaan Salmisaaren rantaan, jossa odottavilla patsailla on yllättävän tyly nimi tervetulotoivotukseksi: ”Liian painavat vieraat”. Kyllä varmaan, ovathan nämä Maria Dunckerin luomat kuusi kivistä patsasta aika painavia.
Salmisaaren rannasta on hieno näkymä Länsiväylän sillalle.
Kaskisaaresta Lemissaaren ja Maamonlahden sillan kautta
Aurinko houkutteli pyörien selkään ja kirsikankukkien toivo vei mukanaan. Lähdimme matkaan emmekä yhtään pettyneet. Kirsikkapuita on kaikkialla.
Aivan ensimmäinen suuntamme oli Viikki, mutta jo sinne kääntyessämme Itä-Pakilasta koulun mäellä kukki kirsikkapuu.
Viikin Gardenian trooppinen puutarha oli vuodesta 2001 lähtien paikka, josta esimerkiksi Helsingin koulut tilasivat luontokouluja. Siitä paikka oli Juhallekin tuttu.
Juha täytti 70. Juhlan kunniaksi suunnittelin 70 kilometrin pyöräilyretken. Keräsin retken varrelle erityisesti kirsikkapuita, joita löytyy Roihuvuoren lisäksi Tokoinrannasta, Viikistä ja sieltä täältä muualtakin, ja yhden Juhan ehdottoman suosikin. Fazerin vierailukeskus Vaaralassa tuli siis kartalle.
Paramos en una tienda para comprar algo de comida y nos alegramos mucho al ver esta bienvenida en la puerta:
Habíamos pasado un mes en Suiza y íbamos en coche a la Costa del Sol. Teníamos nuestras bicicletas con nosotros, porque queríamos hacer excursiónes en bicicleta en Suiza, así que reservamos un hotel con un buen aparcamiento más lejos del centro. El aparcamiento de Apartamentos Turísticos La Castilleja no era fácil para conducir con las bicicletas, por lo que tuvimos que dejar el coche en la calle, pero no era un problema.
Siempre nos gustan las habitaciones de hotel donde podemos cocinar nuestras comidas. Este hotel estaba bien.
Por la mañana caminamos hasta la parada del autobús. El autobús nos llevó ala estación de tren. Caminamos por Jardines de la Agricultura y Paseo de la Victoria hasta Puerta de Almodóvar.
Entramos en la calle Judios. La Casa Andalusí se veía muy interesante y decidimos a entrar. Era muy hermoso y tenía muchas cosas interesantes que ver.
La pasarela está pegada a la antigua muralla. Pasamos por la puerta de entrada y vimos un ambiente típicamente morisco. En sus salas y patios vimos colecciones de monedas antiguas, un modelo de las primeras máquinas de fabricar papel y muchas cosas decoradas.
En el barrio de la Judería hay otras casas y museos interesantes, por ejemplo Casa de Sefarad y Casa de las Bulas, pero los dejamos para nuestro próximo viaje a Córdoba. Solo entramos en la Sinagoga.
Pasamos del Monumento a Maimónides, uno de los grandes pensadores y médicos de la Córdoba judía y nos sentamos en la plaza de Juda Levi a comer algo.
Cuando visitamos Górdoba la primera vez, no tuve tiempo de subir a la torre de la Catedral, pero hoy quería hacerlo. Así que pasamos por delante de las tiendas de souvenirs, andamos hasta la catedral y entramos en el jardín de la Mezquita y la Catedral.
Juha nunca quiere subir escaleras, así que compré un boleto y esperé a que entrara el siguiente grupo.
Realmente valió la pena escalar allí.
Juha estaba esperando aquí.
Y yo estaba tomando fotos aquí. Así es siempre.
Todavía había una cosa que queríamos volver a ver. Los patios de San Basilio y caminamos de regreso a el barrio de San Basilio. En España siempre vale la pena visitar los patios con flores.
Habíamos visto lugares muy interesantes y hermosos, y había sido un día muy largo. Ahora queríamos andar hasta Calle de America y coger el autobús a hotel. El sol se puso antes de que estuviéramos allí.
Al día siguiente conducimos en coche hasta Fuengirola en Costa del Sol. En un minuto nuestros amigos nos recibieron calurosamente y Juha se sentó a cantar en el coro. (Aurinkorannikon kuoro).
Por la tarde nos conducimos a Torremolinos para ver nuestra casera. Cenamos con ella y su esposo. Después de que salieron, llevamos todo nuestro equipaje y nos preparamos para quedarnos allí hasta diciembre.
Ahora me sorprende que no hemos visitado Górdoba antes. Hemos visto Barcelona, Madrid, Bilbao, San Sebastián, Zaragoza, Segovia, Tarragona, Valencia, Alicante, Granada, Sevilla, Marbella, Málaga, Torremolinos, Fuengirola y muchos pueblos blancos de Andalucía, pero no habíamos visitado Górdoba.
Nos quedamos en la Costa del Sol muchos meses al año después de nuestra jubilación y sabíamos que muchas agencias de viajes organizaban excursiones de un día a Córdoba, pero no queríamos eso y aquí hay una razón importante:
Reservamos una habitación en el Hostal Alcázar, que estaba justo al lado del Alcázar de los Reyes Cristianos y a una manzana de la Mezquita. Llegamos el miércoles por la tarde. No podíamos conducir a la puerta, así que primero tuve que ir solo al lugar. El vestíbulo de entrada estaba lleno de graciosas placas conmemorativas de diferentes países. ¿Estaba el posadero muy feliz de recibir otra turista desde Finlandia, o por qué sentí que la mano que puso en mi hombro fue demasiado rápida y baja?
Amable nos guió hasta el aparcamiento.
El coche se podía dejar con la tarjeta del posadero en un aparcamiento vigilado cercano (10 € / día), así que muchas cosas estaban bien.
En un momento, ya estábamos viendo las mejores vistas del casco antiguo. Alcázar de los Reyes, palmeras y naranjas: ¡una combinación maravillosa e inmejorable!
Caminamos hasta el Puente Romano pasando la estatua de San Rafael.
Había todos los demás turistas en el Puente Romano, pero no había mucha gente allí en febrero.
Dimos un largo paseo por el río. El sol comenzó a ponerse y tomé una foto de un prado amarillo en los bordes del Parque de Miraflores. Era tranquilizante caminar sola en el crepúsculo. Me sentía completamente segura, aunque Juha se había quedado sentado en un banco de la playa.
Juntos seguimos andando por los puentes, paramos en el Puente de Miraflores mirando el río y el paisaje iluminado por su luz del atardecer.
Caminamos de regreso a lo largo del río pasando Puente Romano.
Aún así, andamos vigorosamente por el Puente de Rafael nuevamente hasta el casco antiguo. La fuente de la rotonda de la Plaza de Andalucía estaba hermosamente iluminada.
Los naranjos en el borde de la plaza eran espectaculares por la noche también.
En el casco antiguo, a lo largo de la Avenida de Alcázar, también tuve que pararme para hacer fotos.
Anoche tomamos una foto del lugar donde comenzó nuestra caminata.
A la mañana siguiente, la conducta del posadero sorprendentemente familiar continuó de la misma manera. En el desayuno, otra mujer y yo recibimos un guiño y una oferta para pasar al lado de la cocina para disfrutar de uno de los coñacs como postre de jugo fresco, café, tostadas y mermelada. Bueno no!
Salimos para hacer turismo. El principal atractivo de Córdoba es, por supuesto, Mezquita, que después la Reconquista, primero tenía que ser derribada, pero luego se dejaba en su lugar y se convertía en catedral. Las bóvedas originales eran una vista impresionante.
La Mezquita fue conquistada por los musulmánes y convertida en iglesia cristiana mediante la construcción de capillas en los bordes de las columnatas y una catedral en el centro. Alguien puede sentir esto como discrepancia, pero ¿qué podemos hacer por lo que ocurría hace quinientos años? Encontré que era respetuoso y correcto, que el ambiente original se hubiera conservado, y que su paz y la música de órgano resonando todo el tiempo crearan una atmósfera pacífica para la visita.
La catedral estaba muy bien. Nos sentamos en el banco y solo miramos el techo y las decoraciones.
Había caminos llenos de estos adornos de guijarros en el patio.
Se puede subir a la torre de la iglesia para contemplar el paisaje, pero esta vez no fui.
En cambio, subí a la torre del Alcázar de los Reyes Cristianos. Había una bonita vista del Puente Romano y las montañas sobre la ciudad.
Juha tomó la foto. Sí, estoy allí.
Teníamos buena y mala suerte el día que elegimos. 28.2. fue el Día de Andalucía. La buena suerte estaba que había libre acceso al castillo en su honor. Y la mala suerte estaba que las vacaciones y el acceso gratuito habían atraído a otros turistas al lugar. En el parque, la cola duró más de media hora.
La cantidad de personas en el castillo y las plazas del patio no era muy visible, porque solo se permitía entrar a un grupo de personas a la vez. Maravillosos estanques, árboles, plantas y incluso paz.
El Día de Andaluza tuvo poca repercusión en el programa. Normalmente siempre decimos: ”¡No tenemos ninguna prisa!” Pero ahora de repente hubo una prisa. Las colas en la mezquita y el castillo habían tomado su tiempo, y en honor al día, el próximo destino que pensamos, el Palacio de Viena, cerró antes de lo habitual, a las tres. No queríamos perder el tiempo deambulando por allí y, contrariamente a nuestros hábitos, cogimos un taxi. No estaba caro, no más que cinco euros. Estuvimos instantáneamente en la entrada del palacio.
El palacio en sí también habría recibido una visita guiada, pero nuestro mayor interés fueron los hermosos patios de diferentes épocas en el patio. Hay gran información sobre ellos y su historia aquí: Palacio de Viena.
Por supuesto, también nos miramos los dedos de los pies mientras caminábamos una vez más sobre estos adornos de piedra.
En febrero, los patios aún no estaban en flor, pero eran muy hermosos.
Salimos poco a poco y ahora con no prisa. Las calles volvieron a tenían todo lo lindo y hermoso.
De repente estábamos frente a un edificio tan hermoso que nos preguntamos por qué no se menciona en las páginas de información turística como en la mezquita y los castillos de los reyes cristianos. El Palacio de la Merced no está muy abierto al público, es el edificio administrativo de la provincia. El patio es accesible en ciertos momentos, pero mientras buscaba en Google sobre el lugar, a menudo me encontraba con la impresión de que el mejor lado del edificio está aquí. Fachada decorativa. Y luego ese patio, pero puedes verlos en otra parte. Al lado se encuentra el tranquilo parque Jardines de la Merced.
Caminamos hacia el casco antiguo. El ambiente relajado de las vacaciones se sintió en todas partes. Las personas se estaban dando vueltas como familias y grupos. Hubo diversión para los niños y la gente se sentó juntos a las fuentes en las plazas. Comenzó a tener ganas de helado y se encontró que sí.
En el corazón del casco antiguo se encuentra uno de los lugares más fotografiados de Córdoba: la Calle de los Flores. Es una callejuela estrecha con una cantidad de macetas en los bordes y al final de la callejuela se puede ver la torre de la Catedral de la Mesquita. Sin embargo, el tiempo de mi visita fue incorrecto. Había una multitud del gente en la calle y muchas parejas jovenes que se tomaban una selfie besándose en un gran escenario. Mi foto no le hace justicia a la escena, no podía pararme y hacer zoom. Y la torre de la iglesia no entró en la imagen en absoluto, se ahogó en la luz del cielo.
En ese momento, Juha amablemente se había quedado a esperar en una de las plazas y ver cómo los niños se entretenían en la fiesta andaluza. Con un caballo aplaudiendo y selfie con el caballo, por supuesto.
La oferta de tiendas de souvenirs comenzó a anticipar lo que aún ocurría hoy. Córdoba también es famosa por sus patios de flores. Serán admirados especialmente durante el festival del patio a principios de mayo.
Las flores se encontraron por todas partes ahora también.
En tal lugar, se podía recorrer los patios de las casas en las cuadras de San Basilio. Para los patios de flores individuales, fuimos a comprar un boleto de unos pocos euros y luego simplemente fuimos de acuerdo con el mapa y entramos a los patios. ¡Esto fue realmente lindo!
Flores, macetas, escaleras, todo el camino hacia la confusión. También vimos cómo se riegan estos. Al final del tallo largo hay una jarra de agua y luego se vierte en una maceta. ¿Por qué no lo había sabido antes? El próximo verano, el riego de mis flores en ampolla será más suave.
Era posible hablar con los dueños de estas viviendas también.
Se han pintado más flores en las paredes.
Seguramente, hay más que ver en estas estructuras en el verano.
La tarde de nuestro rico día comenzó a ser en este punto. Nuestro posadero parece estar esperando más turistas nuevos frente a nuestro hostal.
Sin embargo, la noche todavía me atrajo a un nuevo paseo. ¡Por suerte! Ahora tenía suerte de tomar la foto ese ambiente tranquilo de la Calle de los Flores.
La última noche de nuestro viaje en coche por Córdoba terminó en el mejor ambiente de Córdoba.
A la mañana siguiente fuimos en coche a la Costa del Sol. Sí, también hay suficiente para escribir desde allí.
¿Estás siguiendo nuestra página de Ailajajuha en Facebook? Hemos escrito mucho sobre nuestro viaje en coche a España y de regreso y sobre nuestros viajes en España, pero también sobre nuestros otros viajes. El año 2020 ha sido de senderismo por los alrededores de Helsinki, lo que ha sido muy gratificante.
Y espero que algún día tengas tiempo para esta hermosa Córdoba. Por supuesto, una excursión de un día es mejor que nada, pero también vale la pena experimentar el ambiente nocturno si es posible.
En octubre de 2019 visitamos Córdoba nuevamente. También fue una gran visita.
Ollaan kotona ja keksitään jotain kivaa! Ei päästä lähtemään lämpimään, niin nautitaan sitten kunnon pakkasista, lumesta ja jäästä.
Kaikki alkoi jo lokakuun lopulla, kun päivien lyhetessä virittelimme valoja pihallemme.
Lastenlapset saivat leikkiä kameralla. Tämän kuvaaja on kuusivuotias.
Tämän kuvasi nelivuotias.
Valojen määrä lisääntyi, kun mukaan tuli myös joulukuusi ja ystävien tuoma kranssi
Tammikuun pakkaset toivat idean tehdä hankeen muutama jäälyhty. Reilun kaupan ruusukimppu jäädytettiin lyhtyjen sisään.
Illalla lyhtyihin sytytettiin sisälle jäädytetyt valot.
Välillä lumi peitti kaiken. Sitten tuli muutama liian lämmin päivä ja kaikki alkoi sulaa. Pelastimme lyhdyt uudelleen ämpäreihin ja uusien pakkasten myötä ne jäätyivät uudelleen.
Ämpärit olivat taas tyhjinä, jotkut kaupat myivät pattereilla toimivia led-valonauhoja puoleen hintaan, ja alkoi näyttää siltä, että pihalle mahtuisi valoa, väriä ja jäätä enemmänkin. Kylppärin lattialla kokeiltiin valojen toiminta ja sitten vietiin ämpärit ulos jäätymään. Homma alkoi vähän lähteä lapasesta.
Ämpärien reunoja vasten teipattiin eläviä tulppaaneja ja ruusuja ja myös tekokukkia.
Puuha sain aivan uuden elementin, ja samalla lopullinen villiintyminen alkoi siitä, kun Juha keksi kaapista kitaran muotoisen kakkuvuoan ja kaatoi siihen elintarvikevärillä värjättyä vettä.
Kitaran kielet syntyivät ihan tavallisesta sukkalangasta.
Kitaroita alkoi syntyä vähintään yksi vuorokaudessa. Käyttöön tulivat myös mehu- ja maitotölkit, muffinsvuoat, tarjottimet ja pakasterasioiksi säästetyt juustorasiat. Lopulta vettä valutettiin myös muutamaan ilmapalloon ja kertakäyttöhansikkaaseen. Aikuisetkin voivat yltyä leikkimään.
Pihallamme alkoi vierailla naapureita ja kavereita, lastenlapsetkin pääsivät mukaan ihmettelemään taatan ja mummin hommia ja vähän rakentelemaankin. Varovasti! Ei saanut kiipeillä eikä hyppiä.
Pihan jäätaide levisi joka päivä ja pihasta muodostui ihana paikka tavata ystäviä monen metrin etäisyydellä, värejä ja valoja ihaillen ja kuulumisia vaihtaen. Tämä oli ehdottomasti ihanin asia koko jääprojektissamme.
Ystävänpäiväsunnuntaina pihallamme vieraili useitakin ystäviä.
Muutamat heistä olivat lähettäneet uutisvinkkejä eri medioihin ja niinpä saimme eräänä päivänä puhelinsoiton: ”MTV3:sta päivää. Saimme vinkin, että teillä olisi hieno piha täynnä upeaa jäätaidetta. Sopisiko teille, että tulisimme tekemään haastattelun tämäniltaista Kympin uutisten kevennystä varten?” No totta kai sopi, odottamaton tilanne, mutta menimme mukaan ihan täysillä. He tulivat iltapäivällä, joten uutiskevennyksessä 18.2.2021 nähtiin päivänvalossa otettuja värikkäitä kuvia pihaltamme. Annoin heille muutaman itse illalla ottamani kuvan ja sellaiseen kevennys sitten päättyikin: ”Illalla tämä värikäs piha muuttuu valojen myötä satumaaksi.”
Uutiskevennyksen oli nähnyt moni ja saimme somessa kavereiden lisäksi yhteydenottoja myös kollegoilta, opiskelijoiltamme ja muilta tutuilta vuosien takaa. Tämä oli hurjan antoisaa. Sen lisäksi pihaamme kävi muutama ystävä katsomassa ja eristäytymiseemme tuli kivaa katkosta. Oli tosi ihanaa. Kuljin vähän väliä pihalla myös kameran kanssa. Ihanaa sekin.
Uutisankkuri Maija Lehmusvirta oli kevennyksen jälkeen ennen sääennustetta varoittanut, että kohta Juha saa kaivella kitaroitaan lumesta ja niin kävikin.
Ei lumen tulo ole jäätaiteessa ongelma, lumi vain pehmentää muotoja, tuo lisälämpöä ja on ihan tiskiharjalla poistettavissa, jos tarvis on. Mutta sitten tuli päivä, jolloin lämpötila nousi plussalle ja sade alkoi tulla vetenä. Yhdessä päivässä tapahtui paljon. Juha suri sitä, että hänen viisitoista kitaraansa olivat muutaman tunnin sateen jälkeen pahasti poissa vireestä.
Tätä kirjoittaessani on vähän haikea olo. En olisi ikinä uskonut toivovani, että pakkaset jatkuisivat, mutta olisivat ne nyt pari viikkoa vielä voineet jatkuakin. Tänä vuonna. Jotenkin kuitenkin luulen, että tämä oli meille ainutkertainen projekti. Kovin paljon iloa se tuotti, hymyillen katselemme ikkunasta avautuvaa näkyä. Ei se ihan heti poissa ole ja muistoissa säilyy.
Luin juuri kodinvaihtajista tehdyn laadullisen tutkimuksen, jossa analysoitiin motiiveja ja kodinvaihdon hyviä ja huonoja puolia. Tunnistin meidät aika hyvin tutkimustuloksista. Kodinvaihto on kymmenisen vuotta ollut meille mieleinen tapa matkustaa. Kommentoin tässä tutkimuksen piirteitä omien kokemustemme kautta.
(Lähde: Ella Björn, Kansainvälisen kodinvaihdon suosioon vaikuttavia tekijöitä Euroopassa. Saimaan ammattikorkeakouluun tehty opinnäytetyö vuodelta 2014).
Taloudellisuus
Kaksi kolmesta tutkimukseen haastatelluista mainitsi tärkeänä motiivinaan kodinvaihdon edullisuuden. Koteja vaihdetaan päikseen ilman että kumpikaan maksaa toiselle mitään. Kodinvaihtojärjestöillä on vuosittainen jäsenmaksu, joka kattaa oman kodin esittelyn ja muiden kotien tiedot yhteystietoineen. Varsinainen vaihto sovitaan toisen vaihtajan kanssa yksityisesti viestitellen, eli järjestöt eivät ole järjestämässä vaihtoja, vaan tarjoavat vain alustan viestittelyyn ja pohjan sopimuksen tekemiselle. Meidän Intervacin jäsenmaksumme on 80€ vuodessa. Intervaciin tekemämme kodin esittely on tuottanut meille ihan riittävästi kodinvaihtopyyntöjä. Itse olemme lähetelleet aika vähän.
Kodinvaihdossa säästämme siis hotellikulut ja usein samalla on mahdollisuus vaihtaa myös autoja tai saada käyttöön esimerkiksi polkupyörät.
