Aihearkisto: Yleinen

Stadionin torni – heti uudelleen!

Kävimme lauantaiaamuna Stadionin tornissa ja laitoimme WhatsApp-viestin lastenlasten ryhmään: ”Kuka haluaisi huomenna lähteä Stadionin torniin meidän kanssa?” Saman tien saimme ostaa yhdeksän uutta lippua. Kaksi eläkeläislippua (4€), 5 lastenlippua (4€) ja kaksi aikuisten lippua (6,50€). Yli 16-vuotiaat ovat jo aikuisia.

Tapasimme vanhimmat lastenlapsemme Stadionin tornin juurella ja jännitimme, kuinka kauan kestää, että koko ryhmä pääsee hissillä ylös, kun sinne päästetään vain kymmenkunta kerrallaan. Turhaan jännitimme, noin viiden minuutin päästä neljä henkeä tuli alas ja puolet meistä sai luvan mennä hissiin. Ja ihan hetken päästä loput. Uskomatonta, noin hieno paikka, eikä tuon isompaa ryntäystä edes aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Omassa porukassa olimme ylhäällä.

”Wau! Onpa täältä hienot näkymät!” Aika yksimielinen reaktio koko porukalta. Saman tien aloin haastatella nuorisoa: ”Sano yksi juttu, mikä on sinun mielestäsi hieno:”

”Linnanmäki!” No totta kai. Nuorin tyttö luetteli saman tien kaikkien laitteitten nimet ja teinipojat näyttivät kännykästään videon siitä, miten Taigalla ajellaan.

”Toi Oodi on hieno täältä.”

”Mä oon ollu tuolla maailmanpyörässä Tuomiokirkon vieressä.” Ja siinä vieressä on toi toinen hieno kirkko, jossa me on oltu ristiäisissä.”

”Mä kävin kesällä tuolla Lastensairaalassa.”

”Onpa noi Linnunlaulun huvilat hienoja täältä.”

”Mä en ole tajunnut, että noi Mäntymäen kalliot on noin korkeat.”

Taata esitti nyt oman kysymyksensä, johon löytyi vastaus ympäristöopin kirjasta: ”Mitä Stadionin tornista ei näy?” Eipä löytynyt lapsilta kirjan antamaa vastausta: ”Stadionin tornista ei näy vain Helsinki vaan myös osa Espoota ja Vantaata.”

”Mun mielestä kaikki täältä näkyvä on hienoa panoraamaa.”

”Aika hiljainen Mannerheimintie.”

”Mentäiskö katsomaan noita hevosia lähempää? Miks noi poliisit on täällä?”

Alas tullessamme näimme sitten lisää poliiseja. HJK ja HIFK olivat kerääntymässä kannattajineen jalkapallomatsiin ja saimme etsiä hiljaisemman kadun lähteä ajamaan kotiin.

Haluaisin käydä Stadionin tornissa pian kolmannenkin kerran. Haluaisin nähdä maisemat vielä auringon laskiessa. Kaupungin iltavalaistuksen katselu voisi myös olla hieno, mutta pitää vähän odottaa ja katsoa, miten torni on auki loppuvuodesta. Kysyin tätä vierailukeskuksesta ja ilmeisesti torni on auki myös talvella, jos vain kysyntää riittää.

Meidän seurueessamme olivat vanhimmat lastenlapsemme eli 11 – 19 -vuotiaat. Seitsemänvuotiaan veisimme sinne ilman muuta, mutta nelivuotiaat ja sitä pienemmät eivät vielä oikein näe tornin tasanteen alaosan yli, joten odotellaan seuraavia vuosia. Suosittelen lapsillekin.

Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.

Stadionin torni – juuri nyt!

Mitä Stadionin tornista ei näy? Juha muisteli kouluajan ympäristöopin kirjan tekstiä, mutta minä kaivelin esille kameraa ja halusin nähdä sen, mitä sieltä näkyy.

”Stadionin tornista ei näy vain Helsinkiä vaan myös Espoota ja Vantaata”, luki siinä Juhan ympäristöopin kirjassa. Totta. Mennäänpä yksityiskohtiin, nimittäin niin paljon näkyy.

Aurinkoisen sunnuntaiaamun päähänpisto oli täydellinen ajoitus. Stadionin tornista näkyi fantastisia ruskamaisemia yli Helsingin joka suuntaan.

Oli kiva katsella tuttuja rakennuksia.

Vieressä olevat rakennuksetkin saivat uuden ilmeen täältä korkealta.

Liikenteen tarkkailu yläilmoista näytti kiinnostavan myös samaan aikaan paikalle sattunutta pikkupoikaa.

Bongailimme kirkontorneja.

Bongailimme myös paikkoja, joissa olimme Helsingissä asuneet.

Helsinki on meren lähellä. Monesta suunnasta. Ja täältä tosiaankin näkyy Espooseen.

Koimme olomme turvalliseksi. Ostimme etukäteen liput kymmeneksi ja ensimmäiset puoli tuntia hengitimme kahdestaan raikasta syysilmaa ja otimme kuvia joka suuntaan. Korkeanpaikankammoiselle kaiteet luovat turvallisuutta ja hissiin pääsi vain oma seurue kerralla. Eipä sinne juuri kahta aikuista enempää olisi mahtunutkaan.

Sitten tulee hurraahuuto museokorteille! Tornin juurella olevaan urheilumuseoon pääsee kortilla. Kävimme tutustumassa, vaikka emme mitään tulosurheilun faneja olekaan. Kiinnostuneelle museo tarjoaa muistoja urheilun juhlahetkistä ja monenlaisia varusteiden kuvia. Itse tykkäsimme visuaalisuudesta ja viihtyisistä tiloista myös

Me emme olisi me, ellemme olisi myös vähän lenkkeilleet vierailumme lopuksi. Kävelimme Stadionin ympäri. Kannatti sekin.

Stadionia kiertäessä löytyy myös pari aiheeseen liittyvää patsasta. Paavo Nurmesta meillä ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta Tahko Pihkala ehdotti Juhalle 12-vuotiaana, että hänestä voisi tulla hyvä keihäänheittäjä, koska näytti siltä, että hänellä oli keihäänheittäjän raamit. Seuraavan kesän Juha harjoitteli ja päätti vaihtaa keihään kitaraan. Olen sitä mieltä, että kannatti. Kitara pysyy kädessä vieläkin, keihäät mieluummin urheilumuseon vitriinissä.

Jos nyt harkitset tornissa vierailua, käy pian. Ihana paikka, suosittelen! Puiden lehdet putoavat nyt vauhdilla ja kohta maiseman värikkyys on poissa. Liput pitää ostaa ennakkoon.

Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.

En onnistunut tänäänkään!

Kuinka pitkälle matkalle sähköpyörän avustus riittää? Halusimme kokeilla, milloin akku loppuu. Sää näytti lupaavan sopivalta eli pilviseltä ja harmaalta, mutta ei kumminkaan sateiselta. Lähdimme matkaan. Kun kahdeksan tunnin ajeluretken jälkeen olimme kotona taas, emme tienneet vastausta vieläkään. On tää nyt vaikeaa.

Alku oli lupaava. Ajoimme Pakilasta Vantaanjoen rantaan, käännyimme Longinojalle ja ennen pitkää olimme jossain Malmilla. Emme suunnitelleet erityisesti mitään, käännyimme vain aina sellaiseen suuntaan, jonne näytti olevan sopiva pyörätie. Malmilla joutui kuitenkin jarruttamaan ja samasta syystä kuin aina ennenkin. Mikä tää on? Malminkylän kartano, nykyisin Krishna-temppeli, tällaisen tiedon löysin netistä.

Ja kun kerran oli pysähdytty, pitihän sitä taas katsoa, löytyisikö oman pihan kukka-amppeleihin sopivia talvikukkia. Jotain tämäntapaista, mutta ei näin kallista. Amppeleita on 26 kpl.

Eteenpäin siis. Huomasimme olevamme Malmin hautausmaan muurin vieressä. Pitihän se ruska täälläkin poiketa katsomassa.

Ilman karttaa kun ajelee, on hauska kokea, minne tie vie. Muutaman ison tien alituksen jälkeen tiesimme alittaneemme ainakin Lahdentien ja Kehä ykkösen ja viitoista näimme, että lähellä olisi ainakin Viikin kirkko. Jotenkin näin harhaillen.

Kartta alkoi hahmottua, mutta Latokartanon maisemat ja Viikinojan ylitys olivat uusia.

Viikintie Herttoniemen suuntaan on ollut koko kesän Raide-Jokerin työmaa, eikä se ihan mukava ajettava ollut vieläkään, vaikka pyöräkaista oli jo aika mukavassa kunnossa. Olisimme mielellämme ajaneet kuitenkin Viikistä Vanhankaupunginlahden suuntaan vähän aikaisemmin, mutta mitään mahdollisuutta suunnan vaihtamiseen ei ollut. Olimme väärällä puolella raiteita.

Mutta eipä tuo mitään. Pienen Herttoniemen mutkan jälkeen olimme lähellä Herttoniemen liikuntapuistoa ja juuri kun kahvitaukotavoitteeksi ajattelemamme 20km tuli täyteen, paikalla sattui olemaan myös sopiva penkki.

Taukoa pitäessämme tarkistimme sijaintimme kartalta ja huomasimme olevamme hyvin lähellä paikkaa, jonka nimi oli Fastholma. Eipä ole tullut aiemmin poiketuksi vaikka on useinkin ajettu läheltä. Eli nyt! Viitassa luki lintutorni ja sen juurelle pystyi pikkupolkua ajamaankin. Eikä meistä kumpikaan ajatellut, miten pitkä aika pysähdykseen menee.

Portaitten alapäässä oli yllättävä ohje käsien pesusta, hihaan yskimisestä ja turvaetäisyyksistä ja suositus alle kymmenen hengen ryhmistä.

En yskinyt, en pessyt käsiänikään ja yksin kiipesin.

Lintutornista ei paljon tähän vuodenaikaan lintuja bongailtu muualta paitsi seinien kuvista, mutta en minä lintuja varten tänne tullutkaan, vaan maisemia. Vanhankaupungin lahti ja ruska vaativat hetken pysähdyksen.

Juha dokumentoi minut korkealla.

Ja minä Juhan alhaalla.

Ja sitten portaat alas.

Seuraava pysähdys oli myös aika pakollinen. Harvoin pyöräilemme ohi pysähtymättä. Saunalahden luonnonsuojelualueen kalliolta näkyy ruskan takana jo aavistus Herttoniemen siirtolapuutarhasta ja tietysti upeat näkymät alas Vanhankaupungin lahdelle.

Sitten Saunalahden rantoja pitkin Herttoniemen siirtolapuutarhan ohi Kivinokan tienhaaraan. Mennäänkö? Ei olisi ollut mitenkään pakko, juurihan me tuolla kävelimme ja sieltä auringonlaskukuvia julkaisimmekin, mutta silti paikka viehätti silloin niin, että käännettiin pyörät nytkin Kivinokkaan. Se edellinen postaus näkyy täältä: Kulosaari, Kivinokka ja Mustikkamaa.

Kivinokka on alue, jolla on pieniä mökkejä. Siellä on kauniita kävelyreittejä, myös uimaranta, ja sen niemennokasta on kauniit näkymät. Yhtä kauniit nyt ruskan kehystämänä.

Kivinokan jälkeen ajo Kulosaaren sillalle ei ollut meidän vaihtoehto. Jossain näiden lisäksi luki myös, että tälle paikalle rakennetaan maailman parasta kaupunkia. Jos näin on, annan jotain anteeksikin, mutta on tämä hankalaa.

Käännyimme siis ihan suosiolla Kulosaareen ja kiertelimme sen rantoja pitkin Mustikkamaalle.

Mustikkamaalta Kalasatamaan vie komea Isoisän silta. Sekä kävelijät että pyöräilijät.

Kalasatama, Merihaka ja Hakaniemi eivät olleet hauskimpia pyöräiltäviä. Alueella on niin paljon vielä rakennettavaa, ettei kaikki ole ihan selkeää. Mutta Hakaniemestä Kruununhakaan vievän Pitkänsillan merimaisema on aina upea. Kunhan pystyy pysähtymään.

Poikkeaminen Tervasaareen on melkein itsestäänselvyys myös.

Kauppatorin ohi ajaminen on aina vähän haaste. Haaste ovat yleensä lukuisat jalankulkijat, jotka eivät huomaa olevansa pyörätiellä, mutta nyt löytyi pari yllätystäkin. Emme olleet muistaneet Silakkamarkkinoita.

Tätä emme olleet osanneet odottaa ollenkaan. Etsin Hesarista juuri tämänpäiväisen artikkelin, jossa on selitys: ”Vanhan Kauppahallin rannassa sijaitsevalle Lyypekinlaiturille on valmistunut Helsinki Biennaali -paviljonki. Paviljongin tarkoituksena on toimia lähtöporttina Helsinki Biennaaliin, parantaa Vallisaaren ja muun saariston saavutettavuutta sekä elävöittää Kauppatorin aluetta. Kesällä 2021 paviljongissa tulevat sijaitsemaan Vallisaaren reittiliikenteen lipunmyyntipiste sekä Helsingin matkailuneuvonta.”

Kävin tietysti varmuuden vuoksi ylhäällä katsomassa, miltä maailma sieltä näyttäisi.

Tämän yllätyspysähdyksen jälkeen alkoi jo lopullisesti näyttää siltä, että tämänkin päivän tavoitteena ollut akkujen kestävyyden testaus ei toteutuisi. Ja kun pysähdyimme toiselle kahvitauolle Merikadulle 40km:n pyöräilyn jälkeen, taivas alkoi jo vihjailla, että olisi paras etsiä mahdollisimman lyhyt reitti kotiin, ettei pimeä yllättäisi.

Ruoholahden kautta Hietaniemen rantaan, jossa kyllä piti vielä pysähtyä.

Keskuspuiston hämärissä emme enää pysähtyneet. Iloitsimme siitä, että meillä ainakin oli viikko sitten voimaan tulleitten säännösten mukaiset valot sekä edessä että takana.

Kotona katselimme mittareitamme. Sen lisäksi, että olimme aikoneet testata akkujen kestoa, olimme ajaneet suurimman osan ajasta pienimmällä eli ECO-avustusteholla ja ajatelleet testata myös sitä, miten paljon pidemmän matkan sitä käyttämällä pääsisi. Ei loppujen lopuksi kovin paljoa. Olimme ajaneet tänään 54,3km.

Kuvista näkyy, miten paljon meillä olisi vielä ollut tehoa jäljellä. Ailalla vähän enemmän kuin Juhalla, eli ilmeisesti pyöräilijän koko vaikuttaa jonkin verran avustuksen tarpeeseen.

Näyttää siltä, että jos ei koko ajan tarvitse korkeinta mahdollista avustustehoa, kyllä mekin vielä yli sadan kilometrin matkan yhdellä latauksella pääsisimme. Tämä kyllä testataan joskus vielä. Jos tänä syksynä päivät lyhenevät liian nopeasti, homma jää ensi kesään. Nimittäin jaksamisesta matkan pituus ei ole kiinni, pimeällä vain ei viitsisi ajaa.

Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.

Tässä vielä kartta, josta suunnilleen näkyy, missä pyöräilimme.

Mä tein sen!

Ainakin suunnittelin tekeväni, eli kokeilevani, miten pitkään matkaan sähköpyörän akun lataus kestää. Oli upea sää, pyöräily oli nautinto, eli edellytykset pyöräillä reippaasti koko päivä olivat kunnossa. Lähdimme Vantaan suuntaan ja katsoimme kartasta, miten lentokenttä kierretään.

Omille tottumuksilleen ei vain voi mitään. Vähän väliä matka katkesi hetkeksi, kun tien varressa näkyi jotain mielenkiintoista.

Ensimmäinen pysähdys oli Silvolassa, Bilian liike. Pyörän matkamittari ei näyttänyt vielä kymmentäkään kilometriä. Olemme hankkineet reilun kahdenkymmenen vuoden aikana Biliasta jo kolme Volvoa ja nyt on ollut mietinnässä, mikä olisi seuraava. Nykyinen on vasta 11 vuotta vanha, erittäin sopiva meille, ja 256 000 km ajettu. Eli kiire ei ole, mutta haaveille on sijaa ja dieselistä olisi kiva jo päästä eroon. Juha meni sisään, ja jos rahaa olisi ollut, olisimme ajaneet takaisin kotiin valkoisella vuoden vanhalla Volvolla ja unohtaneet saman tien päivän pyöräilytavoitteet.

Ei ollut rahaa. Jatkettiin matkaa pyörillä. Vantaanjoen ylittävältä Kuninkaantielle johtavalta sillalta lähellä Vantaankoskea näytti ruska näin värikkäältä.

Lentokentän länsipuolella, oikeastaan aika kaukana lentokentästä oli lentoasemaparkki. Varmaan johtuu näistä poikkeusoloista, mutta se oli tyhjä. Nämä bussit olivat liian hauskoja ohittaa pysähtymättä.

Myllykylä, Ruotsinkylä – hei, mikä tämä on! Solbacken ja Klemetskogin koulu olivat kauniita rakennuksia tien varressa. Pysähdyimme ensimmäiselle kahvitauolle siihen viereen ja nautimme keltaisista puista kahvipaikallamme. Etsin kotona netistä selityksen rakennukselle ja löysin tiedon, että paikka on nuorisoseuran talo, jota nykyisin vuokrataan juhliin, esimerkiksi häihin. Olipa suloinen, ja iso piha kesäisille juhlille.

Tuusulantien risteysalueella poikkesimme katsomaan, millainen paikka on Koiramäen Pajutalli. Ulkoliiterin hauskat puutarhakoristeet ja ruukut olisivat kovasti halunneet lähteä mukaamme, mutta totesin niille, että eivät mahdu pyöränkoriin. Eivät edes koristekurpitsat tai callunat pihapöydiltä. Eivätkä valkoisen päärakennuksen sisähuoneissa olleet koriste-esineetkään. Eivät siksikään, että paikka ei ollut maanantaina edes auki. Ovet kyllä olivat, ja sisällä laatikoita purkanut mies toivotti tervetulleeksi huomenna. Joo, tulemme joskus, mutta autolla. Ainakin haluaisin pajusta tehdyn kartiokehikon ensi kesänä mustasilmäsusannalleni. Mies kertoi purkavansa jo joulutavaraa, joten ehkäpä tuolla pitäisi pistäytyä jo ennen joulua.

Pihamökissä odotti muutakin yllättävää. Possu tonki maata aitauksessa ja sisällä kanit Kaneli ja Neilikka istuivat pitsein ja röyhelöin koristellussa häkissään kattokruunun alla ja korihuonekalujen keskellä.

Sitten Korson suuntaan. Korson Ankkapuisto on ollut jo pari kertaa aikaisemminkin tänä kesänä matkan varrella ja halusimme katsella ruskaa nyt sielläkin. Kannatti pysähtyä ja kaivella taas eväät esiin.

Pyörän matkamittarissa oli vasta 35km. Tavoitteemme alkoi näyttää jo saavuttamattomalta, kun aurinko oli vaipumassa puiden taakse, vaikka kello ei ollut kolmeakaan. Ja kuvien ottamiseen meni taas aikaa.

Jatkoimme Rekolanpuron vartta Rekolaan Laurintielle asti ja käännyimme Hanabölen pikkukosken kohdalta Havukoskelle .

Havukoskella Myllyojan kupeessa oli taas niin sopivat penkit kahvitauolle, että vaikka aurinko jo oli aika matalalla, piti taas hetkeksi istahtaa ja olla vain. Matkamittarissa ei ollut vielä viittäkymmentäkään.

Sitten suunta kohti Tikkurilaa, mutta eipä siitäkään etapista ihan pysähtymättä selvitty.

Tikkurilaan tullessa pysähdyttiin vielä katsomaan uutta vasta valmistunutta Tikkurilan kirkkoa.

Päivän ainoa vessatauko Dixin kauppakeskuksessa oli myös aika tervetullut. Tämä on pyöräretkiemme ongelma. Kuljemme omin eväin, pitkin metsiä ja puistoja mieluusti, vessoja ei vain osu kohdalle.

Tikkurilasta Siltamäkeen tulimme Keravanjoen rantoja mutkitellen Vantaanjokea kohti. Oli todella mukava reitti pyöräillä näin. Sillalla tuli sitten taas aivan välttämätön pysähdys.

Tätä kuvaa ottaessani tiesin, että tänään ei toteutuisi haaveemme kokeilla, kuinka pitkän matkan voi sähköavusteisella pyörällä yhdellä latauksella ajaa.

Tulimme kotiin ja otin kuvan siitä, miten paljon pyörän matkamittari arvioi vielä olevan matkaa jäljellä. Pyörässä on kolme avustustehoa. Jos käyttäisi korkeinta tehoa, olisi matkaa jäljellä 24km, normaaliteholla 33km ja Eco-vaihtoehdolla vielä 48km. Olin ajellut koko päivän eniten vaihtoehdolla normaali, mutta vaihtanut laiskasti korkeimmalle teholle ylämäissä ja vähän vastatuulessakin. Juhan jäljelläolevat kilometrit olivat muutamia kilometrejä pienemmät. Päättelimme sen johtuvan siitä, että hän on isompi, joten painoa pyörällä on enemmän. Olimme pyöräilleet päivän mittaan 60km enimmäkseen hyvinkin hyväkuntoisia pyöräteitä, eli avustuksen resurssi riittää kyllä meille mainiosti. Sitäkin mietimme, että tuo matkamittarin lukema ei välttämättä pidä mitenkään tarkasti paikkaansa. Akun palkeista oli kulunut kolme viidestä, eli jos kaksi oli jäljellä, yhden latauksen matka olisi voinut olla noin 100km. Pitää oikeasti joskus kokeilla, että näkee.

Onko sinulla kokemusta siitä, millaiseen matkaan akun yksi lataus riittää?

Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.

Tässä vielä kartta, josta suunnilleen näkyy, missä pyöräilimme.

Porkkalaniemi – nyt tiedän, miksi tulin!

Porkkalanniemi mainittiin keväällä usein yhtenä niistä paikoista, joissa poikkeuskevät aiheutti ruuhkia luonnossa. Vältimme sitä ja etsimme muita kohteita. Lokakuun aurinkoisena perjantaina olimme tulossa Kirkkonummelle konserttiin ja luonto kutsui. Lenkkarit jalkaan ja kamera mukaan!

Nopea vilkaisu kartalle ja osoitteeksi Omsatuntie 16, Hirviniiityn parkkipaikka, jolta pääsi suoraan Telegrafbergetin lenkille ja siltä poikkeamaan Pampskatanin pistolle.

Loput syyt tulla tänne ja kävellä Pampskatanin kärkeen asti löytyvätkin sitten kuvista.

Telegrafbergetin reitillä olisi ollut lisää näköalapaikkoja ja muutkin reitit kutsuivat. Vaikka mottomme mukaan meillä ”ei ole kiirettä mihinkään”, tällä kertaa meillä oli aikataulu, joka hiukan lyhensi aikaa, jonka olisimme voineet näissä upeissa maisemissa viettää. Seuraava elämys kutsui.

Ajoimme Kirkkonummen kirkolle.

Nautimme rauhassa ja turvavälein Club For Fiven tällä kertaa akustisen konsertin.

Kotiin lähtiessämme konsertin jälkeen oli jo pimeä. Lokakuinen aurinkoinen päivä oli lyhyydestään huolimatta ehtinyt tarjota hienot elämykset.

Palaan vielä joskus Porkkalanniemelle. Pitkä mutkainen tie Kirkkonummelta Porkkalaniemeen kutsuu kyllä mieluummin silloin, kun kaikki muut eivät aja sinne myös. Vaihtoehtona ruuhkattomampaa paikkaa etsivälle suosittelen lähellä olevaa Linlon ulkoilualuetta. Matka on lyhyempi, väkeä on vähemmän ja Linlo tarjoaa hyvät taukopaikat, polut ja näköalat. Kävimme siellä kesällä. Tässä linkki tekstiin:

Linlon ulkoilualue

Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.

Kirkkonummi jäi houkuttelemaan muutenkin. Kirkonmäeltä katselin vastapäisen uuden kirjastorakennuksen mielenkiintoista kuparista seinää. Kirjasto avataan pian, pitääpä poiketa katsomassa, onko Oodi saanut kilpailijan.

Pirttimäki

En voi olla taaskin hehkuttamatta keväisen ulkoilupäivämme onnistumista ja samalla on pakko kertoa pienestä pettymyksestä nyt syyskuussa eli tänään. Lähdimme huhtikuisena sunnuntaina Pirttijärven ulkoilualueelle yhdeksän maissa aamulla. Metsä oli rauhallinen ja kaunis, ulkoilureitti helppo kulkea. Niin helppo, että välillä poikkesimme metsään pikkupoluille. Näimme kaunista kevätluontoa ja upeita lampia. Kävele kanssamme näiden kuvien mukana.

Lue loppuun

Kallahdenniemi

Kallahdenniemi on Vuosaaren keskeltä etelään työntyvä niemi. Kallahden harju on suojeltu alue, jonka kahta puolta on meri ja keskellä niemen kärkeen johtava tie, jota reunustavat komeat männyt.

Pyöräilimme rauhassa tietä, kunnes tie kaartui oikealle rantaan. Olimme keskellä ihanaa merimaisemaa, järviruo’on ja kivien takana näkyivät saaret.

Muutama päivä sitten riehunut nimikkomyrskyni eli Aila-myrsky sai katseen herkemmäksi vinojen puiden suhteen. Tulenteko ja leiriytyminen on tällä rannalla kielletty, mutta pitäisikö puihin nojailukin kieltää?

Jatkoimme rantaa pitkin ja tulimme uimarannalle. Oikein yritin etsiä katseellani muita ihmisiä, koska niin paljon on mediassa meuhkattu luontokohteitten tungoksista. En nähnyt ketään, paitsi muutaman työmiehen, jotka rakensivat tälle rannalle kolmea uutta grillauspaikkaa. Saimme ihan rauhassa nauttia merestä, tuulenvireestä ja auringosta. Pari pöytääkin olisi löytynyt kahvitauolle, mutta alle kolmen kilometrin pyöräilyn jälkeen ei vielä ollut nälkä eikä jano.

Jatkoimme rantaa eteenpäin niemen kärkeen. Ennen sinne saapumista pysähdyimme katsomaan jälleen yhtä luontokohteittemme siirtokivilohkaretta, jonka jääkausi oli tänne heittänyt Viipurin seudulta.

Kivilohkareen vieressä oli opastaulu, joka kertoi lohkareen reitin ja naureskeli samalla tietämättömille ihmisille, jotka kuvittelivat hiiden olleen asialla ja heitelleen isoja kiviä luontoon. Opastaulut muuten näyttivät hyvin uusilta, ilmeisesti täällä on kohennettu muutakin kuin grillipaikkoja.

Rannalta oli ihanat näkymät merelle. Kiviä oli paljon lisääkin.

Ja vielä eteenpäin niemen kärkeen asti. Kärjen kalliolla on komea nimi. Se on nimeltään Kuningatar. Kuningatar on entinen saari, joka on maan noustessa muuttunut osaksi mannerta. Pikkusaaret niemen ympärillä ovat Prinssi, Prinsessa ja Voirasia. Viimeistä nimeä oli vaikea ymmärtää, enkä mitenkään itse keksinyt, mistä pieni saari olisi voinut nimensä saada. Hesarin artikkelista löysin tällaisen selityksen: ”Voirasian nimi juontuu saaren vanhasta ruotsinkielisestä nimestä Smörasken, kertoo Kotimaisten kielten keskuksen nimistönhuoltaja Mariia Vidberg.  Nimi saattaa viitata joko voirasiaa muistuttavaan muotoon tai esimerkiksi runsaisiin kalavesiin. Voirasian vierestä löytyy myös Voinappi, Smörklicken.”

Tälle kivelle olisin itse valmis keksimään nimen, ellei sillä jo ole. Ilmiselvästi ”Siemennäkkäri”. Olen juuri muutaman kerran kokeillut siemennäkkäreitten leipomista ja ihan tältä kurpitsan- ja auringonkukansiemenien koristama näkkäri näyttää.

Ympärillä oleva matalikko on myös suojelualuetta luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.

Nojailtuja puita löytyi lähiympäristöstä lisääkin.

Lahden toisella puolella näkyi Kallahden venesatama ja Aurinkorannan taloja ja hiekkaranta.

Käännyimme takaisin ja poikkesimme matkan varrella katsomaan Sofia-kulttuurikeskusta. Ihanan mielenkiintoinen paikka pyöräreittimme varrella. Juha on joskus 70-luvulla käynyt täällä, kun se oli Osuuspankin kurssikeskus, mutta nyt se on Ortodoksisen kulttuurisäätiön ylläpitämä ekumeeninen keskus. Juttelimme vastaanottovirkailijan kanssa ja hän kertoi, että kappeli ja taidenäyttely tuovat esille ortodoksisuutta esim kuvin, ikonein ja esinein, mutta toiminta on ekumeenista.

Näin viihtyisässä ympäristössä joimme kahvimme ja tuoretta korvapuustia.

Takaisin päin ajaessamme poikkesimme rantaan merkityille poluille pyörää taluttaen. Rannassakin oli hyvin uusia kaitein merkittyjä polkuja ja ohjeet pysyä niillä. Eli tällaistakin Stara on ilmeisesti tänä kesänä täällä kehittänyt.

Toinenkin kahvio tai oikeastaan myös lounaspaikka houkutteli istahtamaan. Kahvila Ullas toimii yhteistyössä Helsingin nuorisoasiainkeskuksen kanssa ja tarjoaa nuorille harjoittelupaikkoja.

Uimarannan lähellä on myös ravintola Maininki, joka olisi houkutellut edullisilla lounashinnoilla (7€), mutta emme kokeilleet.

Olimme enemmänkin liikkeellä rantoja ihailemassa ja kävin ottamassa kuvan läheiseltä laiturilta sataman purjeveneistä.

Katsoimme kelloa ja oli vaikeaa uskoa todeksi sitä, että pyörän matkamittari näytti 6km ja olimme olleet ulkona jo kolme tuntia. Onneksi on aikaa katsella ympärilleen.

Jatkoimme ajelua Aurinkolahden suuntaan. Aika hieno paikka Helsingissä ja ilmeisesti kesällä myös suosittu. Ruuhkasta ei nyt ollut tietoakaan ja huvittuneena vertasimme mielikuvissamme näkymää, joka tällä hetkellä olisi Aurinkorannikolla (siis Espanjassa), jonne ilman poikkeustilaa ja rajoituksia luultavasti olisimme olleet matkalla tänäkin syksynä. Mutta hyvä näinkin. Aurinko, syksyn ruska ja värikkäät talot ovat ihan kokemisen arvoisia nekin.

Pyöräilimme vielä eteenpäin, jatkoimme Uutelaan ulkoilualueelle, mutta siitä myöhemmin. Palatessamme aurinko alkoi laskea. Kaunista se on, vaikka vähän mielessä aina syksyllä kaihertaa se, että joka ilta lasku tapahtuu kolmisen minuuttia aiemmin.

Retkemme jatkuvat, ja Uutelastakin kirjoitan kohta lisää. Meidän retkiämme ja uusia juttuja voit seurata Facebookissa täällä:

Ailajajuha

Monipuolinen Meilahti

Meilahti tuo useimmille mieleen sairaalan, joka onkin varmaan näkyvimpiä asioita alueella, mutta se on kovin paljon muutakin. Meilahden historia on alkanut Meilahden tilasta, josta on maininta jo vuodelta 1476. Huviloitten historia alkaa 1880-luvulta, jolloin Helsingin kaupunki osti Meilahden tilan ja kaavoitti sen etelärannalle alkuun seitsemän palstaa kaupunkilaisten kesähuviloiden rakentamiseen. 1900-luvun alussa huviloita oli jo 34. Ensimmäisiä rakennuksia olivat Villa Toivola ja nykyisin pääministerin asuntona toimiva Kesäranta. Tämä osa Meilahtea on ihana kierros, joka sisältää vanhoja puutaloja, luontoa, rantoja ja maisemia.

Lue loppuun

Iltakävely Meilahden huvila-alueella

Meilahden vihreä huvila-alue on aivan erityislaatuinen paikka. Siellä asuvat sekä presidentti Mäntyniemessä että pääministeri Kesärannassa ja aikaisempia presidenttejä on asunut Tamminiemessä. Tällaisessa presidentillisessä ympäristössä kävelimme. Aloitimme iltakävelymme jälleen Meilahden Arboretumista, jossa olemme tänä kesänä käyneet jo pari kertaa aikaisemminkin. Taas oli uusia kukkivia puita ja pensaita. Vähän haikeaa oli nähdä pihlaja, jossa marjat olivat jo oransseja. Tuleeko jo syksy!

Käännyimme Meilahdentieltä Heikinniementielle ja yllätyimme niin kuin vain tiellä kulkevat ensikertalaiset voivat. Tielle näkyi toinen toistaan värikkäämpien puutalojen päätyjä.

Lue loppuun

Koronakesä ahdistaa

Eristys, syrjäytyminen, rajoitukset, talousongelmat, mielenterveyden häiriöt, riskiryhmät, koronakilot, peruuntuneet matkahaaveet, voiko tällaisesta selvitä? Ongelmia ja mielipahan aiheuttajia on tänä keväänä riittänyt. Koronakesä on jotain aivan kamalaa.

Ainakin kaiken median jakaman mukaan.

Pakko on selvitä?

Riskiryhmässä

Ei saa itse mennä kauppaan, ei apteekkiin, ei kirjastoon. Ei saa tavata lasten perheitä eikä lastenlapsia. Ei saa käydä tervehtimässä vanhaa äitiä. Eikä edes ajaa ulos Uudenmaan ulkopuolelle. Lapsemme rohkaisivat meitä käyttäytymään kuten riskiryhmäläiset velvoitettiin, vaikka tarkasti ottaen emme ihan kriteereitä täyttäneetkään. Ja jos menimme ulos ovesta, meitä katsottiin vähän pitkään. Puimme päälle uuden asusteen ja sitten meille jo hymyiltiinkin. Ei ollut pakko enää ottaa mukaan New Yorkin Disneykaupasta matkamuistoksi tuotua lemmikkiäkään.

Ulkoilimme ja totesimme, että meitä kyllä väisteltiin. Paremmin väisteltiin, kun olimme liikkeellä kahdestaan, mutta huonommin, kun tämä partataata jäi kotiin ja lähdin yksin.

Tylsintä ja syrjäyttävintä koko prosessissa on ollut se, että vanhukseksi lukemisen raja lähestyy, eikä ole enää kovin kaukanakaan. Tähän asti on kuvitellut olevansa jotenkin täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, mutta tänä keväänä on joutunut näkemään olevansa vain haavoittuva taakka.

Toisaalta tämä tilanne toi myös iloa ja luottamusta elämäämme. Lapsemme pitivät meistä hyvää huolta ja tekivät kaikki kauppa- ja muut asiointihommat puolestamme. Kauppakassit tulivat ovelle ja jopa pyörä meni huoltoon ilman että me menimme sisälle liikkeeseen.

Koronakilot

Koronakilot ovat vyöryneet otsikoihin ja erilaisten laihdutus- ja hyvinvointipalveluja tarjoavien tahojen mainoksiin.

Karista koronakilot!

Nyt on aika lähteä liikkeelle ja päästä eroon koronakiloista!

Meemeissäkin oletus koronakiloista näkyi. Koronarajoitusten aikana ihmiset lihoivat eristyksissä, ja lopulta kehot vyöryvät kotoa pois lihavina palloina.

Ei ollut meidän ongelma tämä koronakilojuttu. Kun teimme kerran viikossa tyttärellemme kauppalistan, siihen ei tarvinnut suklaalevyä lisätä. Varmuuden vuoksi vielä pesimme aina kaikki pakkaamattomat hedelmät ja vihannekset ja annoimme muiden kauppatavaroiden odottaa terassilla muutaman tunnin ennen kuin lastasimme jääkaapin täyteen.

Ruoan laittamisesta, uusista ruoka-aineista ja värikkäästä kattamisesta tuli jokapäiväistä hauskaa. Etsimme kannustusta valinnoillemme julkaisemalla somekuvia lounaistamme. Monet kaverit olivat täysillä mukana, kiitos! Vuorovaikutus on hurjan tärkeää silloinkin, kun ei voi syödä yhdessä.

Koronakilojen kertymisen sijasta meidän ovistamme vyöryi kiloja ulos yhteensä yli kymmenen, vaikka laihduttaminen ei ollutkaan mikään itsetarkoitus. Halusimme vain pysyä terveinä ja hyvässä kunnossa ja panostaa omaan hyvinvointiimme, painonlasku tuli siinä sivussa.

Eristys

Katselimme ja kuuntelimme harva se päivä, miten mediassa itkettiin sitä, että vanhukset eristettiin kotiin. Olisimme ehdottomasti voineet samaistua tähän ja antaa kyynelten tulla. Lastemme perheet ja yksitoista lastenlastamme pitivät kiinni turvaetäisyydestä. Mutta tästäkin selvisimme. Onneksi oli aika mukavia säitä. Leivoimme silloin tällöin muutaman pellillisen sämpylöitä ja perunarieskoja, otimme pyörät alle ja lähdimme jakelukierrokselle. Koko kierroksen vetäminen toi matkamittariin yli 40km.

Lapset vilkuttelivat ja juttelivat kuulumisensa parvekkeilta.

Tuliaiset nosteltiin korissa parvekkeelle ja jotkut tarpeelliset ostokset laskettiin alas samassa korissa. Lähikaupastamme olivat kaurakorput loppuneet, mutta saihan niitä näinkin.

Sisko ja veli tapasivat vappuna näin. Sisko sai tuliaisina tekemäni sämpyläpussin ja veli siskon miehen tekemän simapullon.

Yhdeksääkymmentä lähestyvä äitini ei asu Uudellamaalla. Tuli pakollista etäisyyttä, vaikka puheluja tulikin soiteltua tiheämmin. Ja kun matkustuskielto poistettiin, piti silloinkin odotella sellaista säätä, että tapaaminen onnistuisi terassilla istuen. Onneksi äitini on terve ja toimintakykyinen. Moni muu joutui elämään hoivalaitosten paljon tiukemmilla vierailusäännöillä.

Syrjäytyminen

Syrjään jääminen masensi vähän väliä. Ei ollut kuoroharjoituksia, ei espanjantunteja, ei kirjallisuuspiiriä, ei konsertteja eikä mihinkään kiinnostaviin tilaisuuksiin voinut mennä. Striimattu konsertti ei ole ihan sama kuin live. Aplodit puuttuvat. Parvekekontaktit eivät ihan riittäneet. Onneksi välillä löytyi jopa lenkkiseuraa turvaetäisyydellä. Isä ja poika turvavälein Paloheinässä.

Raskasta oli myös olla tapaamatta ystäviä. Haikeinta oli, että emme voineet järjestää ystävillemme lauluiltoja kodissamme. Se on ollut meille jo pitkään rakas tapa tavata ja laulaa ja soittaa yhdessä.

Pysy kotona!

Yhdestä jos toisesta suunnasta tätä toistettiin. Ei muka olisi saanut lähteä kotoa mihinkään. Olimme harmissamme viestin sisältämästä sanomasta. Ei kai Suomen kaltaisissa oloissa kukaan voi ulkoilua kieltää? Emme kieltäneet sitä itseltämme ollenkaan.

Yksi strategiamme oli lähteä ulos niin aikaisin aamulla, että saimme kulkea lähes ilman vastaantulijoita. Kadut olivat tyhjiä.

Hassua seistä punaisissa valoissa, kun ei ketään muuta ole missään.

Usein etsiydyimme metsiin, joissa oli muutenkin väljää, mutta tämä varhaisen aamun ulkoilu onnistui hyvin myös vähän suositummissa paikoissa esimerkiksi Herttoniemenrannassa, Vuosaaren Uutelassa tai Espoon Pirttijärvellä.

Roihuvuoren kirsikkapuistossakin nautimme äitienpäivän aamukahvit jo paljon ennen kuin sinne alkoi tulla niitä median uutisoimia ruuhkia. Näimme ihmisten vasta kokoontuvan sinne, kun olimme lähdössä pois kierrettyämme koko puiston ja vielä japanilaisen puutarhankin.

Söimme tosi usein ulkona mitä ihanimmissa paikoissa. Ei niihin tarjoilua ollut, itse kannoimme eväsrasiat punaisissa repuissamme. Ja turvavälit olivat varmasti hyvät. Yleensä satoja tai ainakin kymmeniä metrejä.

Yhdet maisterijuhlatkin vietettiin pihapiirissä.

Vappuna teimme tämänkokoisen turvavälirikkeen. Oli niin suuri kiusaus verrata tämänkeväistä perheen uusinta ylioppilaslakkia noin viidenkymmenen vuoden takaisiin.

Pysy kotona!

Onnistuihan se, piti vain ottaa Zoom ja Teams käyttöön.

Somessa voi ystävät tavata vaikka sängyssä, jos väsyttää.

Isotkin juhlat piti juhlia turvaetäisyydellä ulkona. Sydän pakahtuu, kun ei voi halata ja onnitella niin kuin haluaisi.

Hamstraaminen

Kun koronarajoituksista tiedotettiin, kauppojen hyllyiltä loppuivat vessapaperit saman tien. Näytti siltä, että kaikki kokivat olonsa jotenkin turvattomaksi ja piti varautua. Onhan se ymmärrettävää. Jos ei pääse kauppaan, olisihan se vaikeaa selvitä ilman papereita kovinkaan pitkään. Kyllä ne käyttöön ovat tulleet.

Hamstrasimme mekin pari kertaa jotain, vaikka tuolle vessapaperipaniikille nauroimmekin. Nimittäin kun tietää käyvänsä kaupassa mahdollisimman harvoin ja sattuu olemaan sopivia ruoka-aineita tarjouksessa, tarttuvathan ne mukaan. Meni siinä tuntikaupalla, ennen kuin nämä kalat, jauhelihat ja broilerit olivat annospakkauksissa pakastettuina, mutta sitten saikin olla pitkään hamstraamatta mitään.

Arki päivästä päivään

Kaikki edellä kirjoittamani saattaa antaa sen kuvan, että teimme vain hyviä päätöksiä, hallitsimme elämäämme ja selvisimme hyvin. Ihan noin se ei kuitenkaan mennyt. Joka päivä olimme saman edessä. Mitä tehdä tänään? Tässä tuli eteen myös se, että selviämiskeinomme olivat erilaisia. Minun keinoni perustuivat jo lapsuudesta omaksuttuihin suorittamiseen ja tunnollisuuden tuskaan. Selvisin päivästä paremmin, jos koin saaneeni jotain aikaan. Juha olisi selvinnyt rauhallisesta lepopäivästäkin ilman paniikkia.

Tunnollisuuden tuska

Kun en saanut päivää alkuun, työnsin ajatukset syrjään ja tein listan kaikesta, mitä piti tehdä. Ihan pikkuasioita myöten.

  • vie roskat
  • tyhjennä astianpesukone
  • siisti keittiö
  • laita värikäs lounas
  • hulavannetta 4×100
  • 11 000 askelta
  • soita äidille
  • paikkaa farkut
  • kastele kukat
  • nypi kukat
  • silitä pyykki
  • ompele tyynyliinat

Ja niin edelleen. Pysyn koossa, kun/jos pystyn yksi kerrallaan vetämään viivan tehtävän päälle. Ja olen koossa illallakin, jos joka rivin päällä on viiva. Tämä tunnollisuus ja perfektionismi ovat tulleet rasitteiksi tänä poikkeavana aikana. Ei ole oikein mitään, mikä antaisi helpomman ja mielekkäämmän tavan saada päivästä hyvä, kun kontaktit ja palaute on muuten minimissä. Olen sitä tyyppiä, jolla on nuppineulatkin neulatyynyssä värien mukaan järjestyksessä.

Suorittaminen

Keksimme monenlaista uutta tekemistä, kun kerran aikaa oli. Ja vaikka se oli antoisaa ja uuttakin, siitäkin tuli stressiä, kun aikaa meni paljon ja eikä keskenkään voinut jättää.

Yksi antoisimmista oli hortoilu. Nokkosia löytyi poimittavaksi ja kuivattavaksi niin paljon, että loput piti myydä pois. Myyminen oli stressaavinta. Varsinkin, kun hinta ei ollenkaan vastannut työmäärää.

Voikukat, vuohenputket ja horsmanversotkin pääsivät kokeiluun. Voi olla, että niidenkin parissa ensi keväänä jatketaan. Voikukkakeksit maistuivat parille pikkutytölle oikein mainiosti.

Yksi iso juttu tänä keväänä oli muuttaa kotimme yhdeksi taimienkasvatustilaksi. Nythän oli tilaa, eikä kukaan voinut muutenkaan tulla käymään. Pöydät, tuolit ja ikkunalaudat joutivat siis muuhun käyttöön.

Olipa vain työtä enemmän kuin osasimme odottaakaan. Kevään tullessa tarjottimet kannettiin aamulla ulos saamaan aurinkoa ja taas illalla sisälle suojaan kylmältä. Taimien kasvaessa niitä piti koko ajan jakaa uusiin ruukkuihin. Ja kesän tullessa istuttaa maahan ja amppeleihin. Onhan näistä toki iloakin, ja jos ensi kevätkin on koronakevät, saatamme osan tästä urakasta toistaa.

Olen vetäytynyt välillä myös käsitöitten pariin. Tämän rauhoittumisen olen oppinut jo äidiltäni, joka on tänäkin aikana täyttänyt päivänsä näin. Nämä ovat siis äidin tekemiä, eivät minun.

Osaan ommella. Ja opetin samalla Juhankin suorittamaan tiettyjä vaiheita, kun päätimme vastata maskien tarpeeseen. Tunnollisuus ja perfektionismi toivat tähänkin stressiä. Kankaiden ja maskien pesua kattilassa keittämällä, silitystä, oikeiden mallien etsimistä. Eikä näitäkään kummasti ostettu. Jos olisi ollut rahallista tuloa, stressi olisi voinut helpottaa vähän enemmän. Ja samalla nousi raivo niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät välittäneet koronan torjumisesta niin kuin olisin olettanut ja toivonut.

Media on luonut tuskaa ja ahdistusta tähän poikkeuskevääseen. On ollut hankalaa hyväksyä eristäytymistä, rajoitteita ja epävarmuutta siitä, miten kauan tätä kestää. Ja sen lisäksi on ollut raivostuttavaa seurata niitä asenteita, joita koko ajan toistetaan sekä uutisissa että sosiaalisessa mediassa. Olen raivoissani ja vihainen, kun näen levitettävän vääristeltyä tietoa. Olen närkästynyt, kun joku sanoo, että ei hän välitä turvaväleistä tai maskeista, ei hän välitä siitä, jos sairastuu. Ja kyllä hänen täytyy päästä etelään lomalle. Jospa jokainen välittäisi edes siitä, että tilanne saataisiin hallintaan, yhteiskunta taas toimimaan ja riskit sairastumiseen pienemmiksi.

Tämä jatkuva vihan ja huolen tunne nakertaa voimia ja heikentää omankin elämän hallintaa. Vaikka olemme päällisin puolin hallinneet elämäämme ja arkeamme, on ollut hetkiä, jolloin olen itkien vetäytynyt peiton alle ja tuijottanut kattoon. Toivottavasti ne katon oksakuviot eivät pidä yllä tätä tuskaa kauemmin kuin tuskaan on aihetta.

Haluan kuitenkin päättää tämän tekstin toivoon. Kesä on ollut hyväkin jakso. Vaikka olemme puhaltaneet uima-altaat pihalle, päästäneet lapset vesileikkeihin ja tarjonneet lättyjä terassilla, emme ole kokeneet ottavamme riskejä.

Sosiaalisia kontaktejakin on ollut vähän enemmän, vaikka varovasti. Olemme jo osallistuneet yhteen ulkoilmakonserttiin ja muutamalle opastetulle kävelyretkelle. Olen tavannut äitini, veli kävi tuomassa mustikoita, sisko vei sieniretkelle. Kaikki tällainen on askeleita eteenpäin. Osa osallisena olemisen tunnetta.

Ensimmäinen korona-aalto meni ohi ja Juhakin uskalsi mennä taas parturiin. Toista aaltoa emme toivo.

Pikkuiset pojantyttäremme ja poikamme opettavat tässä lähtiessään: ”Mummi, näin halataan.”

Halataan siis näin. Ja pidetään huolta toisistamme.

Käy tykkäämässä meidän Facebook sivullamme Ailajajuha, niin olet kuulolla meidän retkistämme ja muustakin. Jatkoa seuraa.