Avoimet puutarhat Loviisassa – aurinkoinen sunnuntai 2022

Kesäkuussa 2022 Loviisan perinteinen Avoimet puutarhat -tapahtuma oli järjestetty kaksipäiväiseksi, eli puutarhoja pääsi kiertelemään lauantaina ja sunnuntaina. Hieno järjestely meidän kannalta. Sateisena lauantaina kiersimme maaseudun puutarhoja ja maisemia, sunnuntain kävelimme Loviisan keskustassa ja aurinko paistoi.

Kauniisti hoidetut väljät nurmikot antoivat hienot kehykset istutuksille ja puille.

Puutarhoissa oli viihtyisiä pöytäryhmiä ja istumapaikkoja. Oli mukavaa istahtaa välillä ja joillain pihoilla oli tarjolla kahvitkin. Voin hyvin kuvitella, miten nämä puutarhoistaan innostuneet harrastajat istuvat täällä ja nauttivat pihoistaan.

Kuninkaanlammen puutarhassa on myös pieni kauppa, jossa myydään pihaan ja sisustukseen liittyvää esineistöä. Tämä puutarha, kauppa ja kahvio ovat auki myös muulloin.

Lammikot ja pienet suihkulähteet olivat tuomassa tunnelmaa.

Loviisa on täynnä perinteisiä puutaloja. Niiden pihoilla ihastelimme näitä puutarhoja, mutta talojen ja pensaiden reunustamilla kaduilla oli myös mukava kulkea. Ja muidenkin talojen nurkilla näkyi hyvin hoidettuja nurmikoita, puita ja istutuksia. Tapahtuman kulisseistakin oli näin pidetty huolta.

Kukkivat kasvit eivät millään antaneet kameran mennä ohi.

Puut ja pensaat tarjosivat aivan uusiakin näkymiä. En ollut ikinä ennen nähnyt tällaisia kirjavia lehtiä tai jännän kierteisiä hopeanvärisiä neulasia.

Eikä kukkiva koiranheisikään ollut tuttu.

Puiden ja pensaiden joukosta meille nousi yksi, jonka hankkimisesta omalle pihallemme aloimme oitis haaveilla, nimittäin Ruusuorapihlaja. Hurmaava puu täynnä pieniä ruusuja. Keskustelimme pihoilla sen hoidosta. Se voi kärsiä kylmästä talvesta. Omalla pihallamme mietimme, voisiko sen pitää matalampana. Pensasmaisena?

”Kaikki on kaunista sinitaivasta vasten” on jo monta vuotta ollut oma mottoni. Täällä konseptiin liittyviä kuvakulmia oli helppo löytää.

Hauskaa päivässä oli myös kuulla hyviä neuvoja kasvien ja puutarhan hoitoon. Yksi mielenkiintoisimmista oli kuulla, miten joulukaktuksesta saa kasvatettua upeasti kukkivan kasvin, joka on niin iso, ettei se edes mahdu kunnolla ovista. Meillä on tällä hetkellä parikymmentä ruukkua kasvamassa. Mitenkähän pihallemme ja olohuoneellemme vielä käy?

Moni mainitsi jotain lupiineista ja kielteisestä suhtautumisesta niihin. On vaikea ymmärtää, miksi näin komeita kukkia ei saisi kasvattaa pihalla, jossa siementen leviämisen pystyy kontrolloimaan.

Eihän niistä mitään haittaa hoidetussa puutarhassa ole, mutta ymmärrän kyllä huolen niiden leviämisestä tienvarsien niityille. Tämä kuva ei ole Loviisasta vaan seuraavan päivän pyöräretkeltämme Tuusulasta.

Omalle pihallemme tehtävistä uusista hankinnoista heräsi haaveita. Yksi haave on selvästi hakea jotain keltaista tai kellertävän kirjavaa pihallemme, jossa nurmikko ja tuija-aidat antaisivat niille mielekkään taustan.

Ja muukin kaunis kirjava kyllä kävisi.

Loviisa on kaunis kaupunki kävellä muutenkin, vaikka tähän päivään ei kovin paljon mahtunutkaan.

Olimme paikalla jo kymmeneltä, koska halusimme osallistua messuun Loviisan kirkossa.

Sen jälkeen keskustelimme hetken muiden osallistujien kanssa ja yhteiset puheenaiheemmekin liittyivät luontoon ja puutarhaan. Monilla meistä oli kokemuksia esimerkiksi linnunpesistä pihallaan. Kuten meilläkin viime kesänä mustarastaasta.

Torillakin oli kukkia.

Veimme automme parkkiin puiston ohi lähelle Bastioni Rosenia. Olipa hienoa katsella taas näitä puistoja ja muureja. Viime syksynä teimme metsässä kävelyn, jossa Bastionia ja sen ympäristön luontoa näki lähempääkin.

Ja aina on kiva kävellä puiston sillalla ja tarkkailla luontoa sieltä.

Tänäkin vuonna avoinna olevia puutarhoja oli parikymmentä. Puutarhat ovat avoinna jälleen 7.8.2022. Suosittelen tänä vuonna erityisesti sitäkin, koska kesä oli vähän myöhässä, monet kasvit vielä odottivat kukkaan puhkeamista, eikä elokuun alussa kesä vielä ole mitenkään ohi.

Lisää tietoa, yksityiskohtia, kartat, aikataulut ja puutarhojen luettelo on täällä:
Loviisan Puutarhayhdistys

Puutarhat, kukat ja vihreät, kukkivat pihat tuovat iloa monille. Tavattuamme kahden päivän ajan asialleen omistautuneita harrastajia istahdimme hetkeksi omalle pihallemme.

Tämä ei ollut ainoa teksti Loviisan Avoimista puutarhoista.

Viiimevuotisen tekstin löydät täältä: Avoimet puutarhat Loviisassa

Lauantain sadepäivän kuvaus on täällä: Avoimet puutarhat Loviiisassa 2022.

Ja on puutarhoja ollut avoinna Helsingissäkin: Avoimet puutarhat Helsingissä ja Avoimet puutarhat

Haluaisitko seurata, missä kuljemme? Klikkaa Facebook sivullemme: Ailajajuha.

Avoimet puutarhat Loviisassa kesäkuussa 2022

Kesäinen sadepäivä maaseutua kierrellen

Kasveja, kukkia, kiviä, pihoja ja maisemia – näitä lähdimme jälleen katsomaan, mutta yllätykseksemme päivä tarjosi meille muutakin. Odottamatonta.

Loviisan Puutarhayhdistys on järjestänyt Avointen puutarhojen tapahtumaa jo vuodesta 2006, eli kuusi vuotta kauemmin, kuin vastaavaa tapahtumaa on järjestetty koko Suomessa. Tänä vuonna uusi piirre oli ympäröivän maaseudun avoimet puutarhat. Aikaisemmin iso osa avoimista puutarhoista on ollut kaupungin keskustan lähettyvillä. Sarvisalon ja Pernajan suunnan puutarhat olivat meille uusia tuttavuuksia, siis sinne!

Sarvisaloon oli matkaa, mutta jo matka sinänsä maisemineen oli meille osa tapahtumaa. Pieniä teitä, runsaita vihreitä puita ja pensaita, niittyjä, kukkivia pientareita ja järvimaisemaa. Jo matkan varrella piti pysähdellä.

Lapsuuden puutarhamuistot tulivat voimakkaasti mieleen tienvarren metsämansikoiden kukkia katsellessa.

Tien varressa oli muutakin kuin kasveja. Itäsuomenkarjan eli kyyttöjen laitumen viereen oli pysähtynyt muitakin. Melko harvinainen näky nämä ovatkin, näitä kyyttöjä on Suomessa vasta 800.

Metsiä, puutarhoja ja rantaa

Sarvisalon puutarhojen tunnelmassa aivan erityisesti olivat läsnä metsät. Puutarhat oli raivatttu metsän keskelle ja ne oli mukautettu metsään monin tavoin.

Isot luonnonkivet ja vanhat kiviaidat olivat paikoillaan ja puutarha oli osa metsää. Isojen kivien rakosissa ja reunoilla oli kekseliäästi monipuolistettu kasvustoa puutarhamaisemmilla kasveilla.

Metsän keskellä oleminen aiheutti myös haasteita eläinten suhteen. Peurat, mäyrät, supikoirat, linnut ja muut olivat tietysti osa luonnon iloa, mutta ihan kaikkea niille ei haluttu tarjota. Kekseliäitä ja mielenkiintoisia aitoja siis.

Hyötykasvit ovat aina osa puutarhaa myös.

Kasveja osataan kunnioittaa. Narsissit ovat keskellä leikattua nurmikkoa omana kukkapenkkinään kasvattamassa sipuleitaan ensi kesän kukkimista varten. Tällä hetkellä keltaisesta kukkimisesta huolehtivat leinikit.

Ihania pihapiirejä, kauniita kukkia ja hienoja maisemia näimme, vaikka sinitaivaan sijasta kuvissa onkin sininen sateenvarjon reuna, ettei kamera kastuisi.

Kauniita kukkivia kukkia oli yllin kyllin. Näyttäviä alppiruusuja, täydellisiä lupiineja ja hienon värisiä lehtiä.

Sateinen päivä toi kuvien ottamiseen haastetta mutta samalla aivan omanlaisen ilon.

Yksi ilo jokaisessa puutarhassa oli myös nähdä kukkia, joita emme olleet koskaan ennen nähneet. Nimet eivät kaikista jääneet mieleen nytkään.

Ihailimme näitä puutarhojen emäntiä. Siis emäntiä, tänään emme kohdanneet yhtään isäntää. Kauniisti hoidetut ympäristöt kertoivat myös isosta työmäärästä. Ja olennaista näissä kaikissa paikoissa oli se, että puutarha oli omistajan haave, ilon aihe ja elämän rikastuttaja ja harrastus. Nämä eivät olleet mitenkään kaupallisia yrityksiä, ei pääsymaksujakaan vaan yhteisten harrastusten jakamista.

Puutarhoissa oli myös sinne sopivia koristeita.

Sateinen puutarhapäivämme oli aivan mahtava kokemus. Kaikkein parhaan siitä teki ystävällinen vastaanotto, jonka koimme erityisesti tänään. Liekö syynä ollut sade vai se, että Sarvisalo ja Pernaja olivat Avointen puutarhojen uusia kohteita, mutta jokaisessa puutarhassa olimme me ainoat vieraat juuri silloin. Saimme jutella ystävällisten ihmisten kanssa, jakaa kokemuksiamme puutarhoista, kasveista, luonnosta ja vähän muustakin, kun sattui olemaan muutakin yhteistä. Yhden vierailun ajan puhuimme englantia, oikein kiva kokemus jälleen sekin. Tämä ystävällisyys ja ihmisten kohtaaminen oli tämän päivän odottamaton positiivinen yllätys ja lisä. Kiitos!

Kulttuuriyllätyksiä matkan varrelta

Tien varrelta löytyi muutakin pistäytymisen arvoista kuin puutarhoja ja luontoa. Saaristomuseo oli yksi näistä. Vierailumme oli vain lyhyt pistäytyminen, kävimme katsomassa, pitäisikö tulla uudelleen. Kyllä varmaan, jos toistekin tien varrelle osuu.

Toinen yllätys oli Pernajantiellä tienviitta, joka osoitti Agricolan muistomerkille. Nyt hävettää tunnustaa, että emme tienneet miksi. Ajoimme sinne ja totesimme olevamme kylässä, jossa Agricola oli syntynyt. Puutarhapäivään sopi erinomaisesti vieressä kukkiva alppiruusu.

Olemme kerran aikaimmin käyneet Sarvisalossa. Se oli kesä, jolloin Helsingin piispa Teemu Laajasalo heitti haasteen käydä tutustumassa niin moneen Helsingin hiippakunnan kirkolliseeen rakennukseen kuin mahdollista. Meillehän tuollainen projekti sopi mainiosti. Pyöräilimme, kävelimme ja autoilimme, bongasimme ylivoimaisesti eniten kohteita ja hän kutsui meidät iltapäiväkahville. Sinä kesänä kävimme täällä ja istuimme hetken tämän Sarvisalon kappeliin vieressä. Nytkin istuimme, mutta autossa, ja otin sadekuvan tuulilasin takaa.

Puutarhat ovat avoimina jälleen 7.8.2022. Tällä välin nauti maisemista ja muusta nähtävästä.

Tämä ei ollut ainoa teksti Loviisan Avoimista puutarhoista.

Viiimevuotisen tekstin löydät täältä: Avoimet puutarhat Loviisassa

Sunnuntain aurinkoisen päivän kuvaus on täällä: Avoimet puutarhat Loviisassa – aurinmkoinen sunnuntai 2022

Ja on puutarhoja ollut avoinna Helsingissäkin: Avoimet puutarhat Helsingissä ja Avoimet puutarhat

Haluaisitko seurata, missä kuljemme? Klikkaa Facebook sivullemme: Ailajajuha.

Villa Elfvik

Villa Elfvik eli Espoon luontotalo – ihana lasten vierailupaikka

Villa Elfvik sattui matkareitillemme pyöräillessämme Espoon rantaraittia. Pysähdyimme tutustumaan ja päätimme saman tien tulla lasten kanssa sinne uudelleen. Oli niin houkuttelevaa. Nyt olemme käyneet jo kahden eri porukan kanssa. Molemmat olivat aivan innoissaan.

Villa Elfvikin luontotalo on Espoon kaupungin ympäristövalistuskeskus ja arvokas jugend-huvila.

Esillä on tietoa siitä, miten jokainen itse voisi edistää kestävää elämäntapaa.

Kiersimme alakerran Eläköön Espoo -näyttelyn, jossa esiteltiin Espoon luontoa. Täällä on paljon esillä tietoa sekä aikuisille että lapsille ja tänne järjestetään usein kouluista ja päiväkodeista opastettuja käyntejä.

Alakerrassa voi myös tutustua Kestävän elämäntavan polkuun. Törmäsin ihan sattumalta yhteen sen korteista, joita on pitkin taloa ja joista saa hyvän ohjelman esimerkiksi koululuokalle.

Luontonäyttelyn ja esittelyn lisäksi tila tarjosi elämyksiä ja lisää pientä puuhaa pikkulapsillemme. ”Koe metsä” sisälsi koloja, joihin voi työntää käden ja saada käteensä jotain metsään liittyvää. Hauskin oli kohdata ketunhäntä.

Palokärjen sai nakuttamaan puunrunkoa ja kyllä se sitä monta kertaa nakuttikin.

Jokirannan laiturilta sai katsella kaloja ja linnunpesiä ja kuunnella lintujen ja linnunpoikasten ääniä. Mikä elämys!

Talon yläkerrasta löytyy lapsille suunnattu leikkitila Mäyrän metsä. Täällä viihtyivät kaikki meidän lastenlapsemme loistavasti ja keksivät paljon tekemistä erityisesti näillä puunrungon näköisiksi rakennetuilla vaahtomuovityynyillä. Ilveksellä ratsastelu oli myös kivaa.

Huoneessa on myös iso lipasto laatikoita, jotka avaamalla tuovat esille hienot kokoelmat perhosia.

Luontopolku

Pihalta lähtee rantaan lyhyt luontopolku, oikein helppokulkuinen, lyhyt ja hauska myös pikkulapsille. Aikuiset voivat jatkaa kävelyään koko Laajalahden rannalle, joka tarjoaa merenlahden näkymiä ja kävelyreittejä paljon pidemmällekin.

Ennen lintutornia polun sivussa on maja, jossa voi leikkiä soutuveneellä soutamista, katsoa seiniltä tietoa ja kuvia vesilinnuista ja naruista vetämällä lennättää isoa puista lintua. Olipa monta kuvaa linnuista, joiden nimeäkään en tunnistanut. Laajalahti on tärkeä linnuston elinalue. Tästä vajasta kiinnostuivat lapsetkin yllättävän paljon. Vanhin poika tunnisti jo kuusivuotiaana lintujen äänet ja osasi jopa lintujen latinankieliset nimet, joten emme edes ihmetelleet.

Lintutorniin tietysti kiivetään juosten.

Tornista on hienot näkymät lahdelle ja sieltä voi ihmetellä myös niityllä ruohoa syöviä lampaita ja lehmiä. Ei ihme, että reitillä näkyi useita lapsiperheitä. Rannassa oli pöytiä ja penkkejä. Ensi kerralla emme jätä eväitä pyörän takabokseihin.

Kun kävelimme järviruokojen ja tuoksuvien mesiangervojen reunustamaa rakennettua reittiä ensimmäistä kertaa, tiesimme heti, ketkä lastenlapsistamme tänne tuodaan juoksemaan. Oikeat valinnat teimme. Ne nuorimmat.

Juoksemiset lopetettiin sisällä kahvilassa, josta jokaiselle löytyi jotain mieleistä. Oli todella värikäs ja tunnelmallinen paikka.


Villa Elfvik ei ole auki koko ajan, jos mietit vierailua, käy nettisivuilta katsomassa aukioloajat ja reitit sinne. Sekä autolla että pyörällä.

Espoon rantaraitti on noin 40km pitkä. Kyllä sen voi ajaa kerrallakin, mutta se vain ei ole meidän juttu. Viisi päivää, joka päivä myös vähän kävelyä luonnossa, paljon pysähdyksiä ja tapaamisiakin. Näin on hyvä. Pyöräilypysähdys oli erittäin antoisa, ja seikkailut lasten kanssa vielä hauskemmat. Villa Elfvikiin palaamme kyllä vieläkin uudelleen.

Täältä löydät tekstin koko Espoon rantaraitista: Espoon rantaraitti viikossa.

Meilahden Arboretum

Seurasaari on kaikkien tietämä paikka. Sinne osaavat turistit ja ulkoilijat, sen ulkoilmamuseo on ainutlaatuinen. Sen lähellä on paljon muutakin nähtävää. Meilahden Arboretum tarjoaa hyvän paikan kukkien ja puiden katselemiseen ja piknikille, Tamminiemen museo on ainutlaatuista lähihistoriaa ja Munkkiniemessä on paljon enemmän nähtävää kuin arvaisikaan.

Kovin moni kulkee tänäänkin Helsingin hienoimmassa puistossa eli Haagan Alppiruusupuistossa, siellä kävimme juuri mekin. Mutta on vaihtoehtoja, jos haluat rauhallisemman paikan. Sellainen on Meilahden ruusupuisto, joka tarjoaa nähtävää pitkin kesää. Kävimme tänään, eli 16.6.2022 katsomassa kukkimistilannetta. Aivan valtavan ihanaa! Tässä tuoreimpia kuvia.

Tämä näyttävä valkokukkainen puu on varmaan jo ylihuomenna vihreä. Niin paljon oli valkoisia terälehtiä nurmikolla.

Täällä ei yhden puun kukinnan loppuminen kuitenkaan haittaa mitään. Niiin paljon muuta löytyy. Ja eri väreissä.

Ja kun kaikkiia alppiruusut ja atsaleat kiinnostavat, niitä kaipaava löytää niitä täältäkin.

Seuraava houkutin ovat ruusut, jotka juuri nyt alkavat kukkia. Vielä ehdit hyvin kokea niiden loiston.

Tästä jatkuu aikaisempi tekstini Meilahden arboretumista eli ruusupuistosta:

Meilahden Arboretum – näin löytyy

Käänny Seurasaaren suuntaan Paciuksenkadulta Iho- ja Allergiasairaalan vierestä, ja hetken päästä oikealla on Meilahden Arboretumin parkkipaikka. Nelosen raitiovaunusta voit jäädä pois Paciuksenkadulla ja kävellä parisataa metriä Arboretumiin. Seurasaaren parkkipaikalta bussin 24 päätepysäkiltä sinne kävelee kymmenessä minuutissa. Näin lähellä – oletko käynyt? Me löysimme paikan vasta ensimmäisen pandemiakevään alkaessa, kun kirjoitin Googleen ”ruusupuisto Helsinki”. Melkein hävettää.

Lue loppuun

Riemuylioppilaan juhla – 50 kilometriä elämää pyöräillen

Ylioppilasjuhlistani on nyt viisikymmentä vuotta. On syytä riemuita ja juhlia uudelleen. Suunnittelin siis 50 kilometrin pyöräilyreitin koulumatkani ja lapsuuteni maisemiin. Maisemat johdattivat sekä muistoihin että elämänvaiheiden arviointiin. Vietin todella upean riemujuhlapäivän.

Näin aloitin kertomukseni viime vuonna, kun muita juhlia ei rajoitusten vuoksi vielä järjestetty. Viikko sitten oli lopulta juhla (51v) ja aivan huikea tapaaminen. Lisäsin vähän kokemuksesta tekstin loppuun, mutta ensin tämä pyöräilyjuhla:

Ensimmäiset opiskeluvalinnat

Kun pääsin ylioppilaaksi, vaihtoehdot tuntuivat todella vähäisiltä. En oikein tiennyt, mitä olisin valinnut. Silloin ei ollut opinto-ohjausta eikä opoja, eikä maalaistytöllä kovin paljon mitään malleja tai kokemuksia. Tampereella olisi voinut opiskella toimittajaksi. Sitä harkitsin, mutta sitten Helsinki vei voiton ja helppous houkutti. Pääsin suoraan ilman pääsykoetta Helsinkiin Kauppakorkeakouluun, ja valintaoppaassa luki, että sieltä valmistuisi ekonomiksi kolmessa vuodessa. Työllisyystilannekin kuvailtiin hyväksi. Suora ja selkeä tie. Luokaltani kirjoittaneiden poikien ykkösvalinta oli Teknillinen korkeakoulu. Oikis ja lääkis myös, mutta nämä kolme eivät itseäni kiinnostaneet mitenkään.

Jotain jäi taakse. Pyöräillessä tämä maisema toi lapsuuden ympäristön mieleen. Olin sitä sukupolvea, jolle vain koulutus, ja juuri se, mahdollisti omasta taustasta erilaisen tulevaisuuden ja yhteiskuntaluokan. Ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että pienviljelijäperheen tytär lähtee yliopistouralle eikä jää elämään maanviljelyn ja lehmien maailmaan. Päästessäni ylioppilaaksi oli juuri otettu käyttöön opintolainojen valtiontakaus, joka teki raha-asioistakin helpompia ja auttoi köyhänkin perheen nuoren lähtemistä opiskelemaan.

Kesän alkaessa lähdin kuitenkin ennen Kauppakorkeakoulua ja Helsinkiin muuttoa opiskelemaan ihan muuta. Hakeuduin Muurlan opistoon kuukauden ompelukurssille, mikä oli yksi elämäni hyödyllisimpiä opiskeluvalintoja. Osasin toki paljon jo etukäteen, mutta opin uuttakin, ja vuosikausia tein kaikki vaatteeni itse, myös lapsilleni niin kauan kuin ne kelpasivat. Jossain vaiheessa laajensin harrastustani ja taisin jopa vähän tienata tekemällä Barbien vaatteita ja muutakin nukkeihin liittyvää. Useita vuosia pidin nukkekurssejakin ja niillä tehtiin esimerkiksi tällaisia nukkeja.

Veli tuli myös Helsinkiin opiskelemaan. Yhdessä löysimme yhteisen asunnon, eli alivuokralaishuoneen Mellunmäestä. Ei tulisi vastaava nykyisille opiskelijoille varmaan edes mieleenkään, mutta silloin se ei ollut harvinaista. Ei ollut keittomahdollisuutta, eikä edes suihkussa saanut käydä muuta kuin silloin, kun isäntäväki ei ollut kotona.

Kauppakorkeakoulu ei heti tuntunut väärältä valinnalta. Tutoropiskelijat ottivat ystävällisesti vastaan, tuttavuuksia syntyi ja maisema vaikutti miellyttävältä, vaikka ei tuttu maalaismaisema enää ollutkaan.

Lapsuuden koulumatkan maisemat ovat muuttuneet

Tähän rakennukseen tulin, kun minusta tuli koululainen. Silloin kotikunnassani Marttilassa oli seitsemän kansakoulua. Nyt on yksi alakoulu kirkonkylässä. En edes tiedä, mitä tälle Hirvaksen alakoululle tai sen vieressä olleelle yläkoululle nyt kuuluu. Muutos on ollut valtava. Yllättävää on, että näinkin lähellä Turkua (n. 50km) väki vähenee ja vanhenee näin rajusti.

Kaupatkin ovat kadonneet

Koulua käydessäni Hirvaksella oli Pakkasen kauppa. Pakkasen kauppa oli linja-autopysäkin vieressä ja muistan joskus käyneeni ostamassa koulumatkalla jotain hyvää. Viinirypäleet muistuivat mieleen. Pakkasen kauppaa ei enää ole, paikalla on erikoisen näköinen kirpputori.

Ollilan kylässä oli kaksi ruokakauppaa. Maapohja ja Nurmen kauppa. Maapohjan rakennus ei ole enää käytössä, vaikka sen ikkunassa onkin aukioloajat maalattuina, ihan vain taiteena, ja Nurmen kauppa on jo parikymmentä vuotta sitten muuttunut rauta- ja maatalouskaupaksi.

Varsinais-Suomea pidetään aina varautuneiden ihmisten alueena, jolla ei paljon muita tervehditä tai olla ainakaan tuttavallisia. En koe tuota määritelmää yhtään itseänikään kuvaavana. Lähtiessäni pyöräilemään olinkin henkisesti varautunut siihen, että tapaan ihmisiä ja jopa juttelen jonkun kanssa, vaikka en paikkakunnalla ole viiteenkymmeneen vuoteen enää asunut. Tämän Nurmen kaupan edessä asia toteutui. Juha kävi ostamassa turvaviirit polkupyöriin, Jouko tuli ulos ja hetken arvuuteltuani hän tajusi, kenen kanssa nyt puhui. Olipa jännä juttu. Viimeksi olimme olleet samassa luokkahuoneessa lähes kuusikymmentä vuotta sitten.

Toinenkin sattumakohtaaminen syntyi. Otin kuvaa rakennuksesta ja sen pihalta tuli nainen juttelemaan. Hän kertoi rakennuksen nykyisestä tilanteesta, omien poikiensa ylioppilasjuhlista ja kehui käymääni Kosken Tl lukiota ja erityisesti sen rehtoria. Hyvältä kuulosti. Viime vuonna Kosken Tl koulu valittiin juuri vuoden oppilaitokseksi ja silloinkin rehtori sai monet kehut.

Tässä kohtaa mietin elämää. En olisi ikinä kuvitellut ylioppilasvuotenani, että minulla ei ole enää mitään yhteyksiä silloisiin koulutovereihin, naapureihin tai paikkakuntalaisiin. Mikä tähän johtaa? Asuinpaikkakunta? Uudet perhesuhteet? Työpaikat? Eikö meillä ollut (enää) mitään yhteistä? Käykö kaikille niin kuin minulle oli käynyt?

Mutkia matkaan

Kauppakorkeakoulu ei ollut ”mun juttu”. Se kävi selväksi, kun ensimmäisen vuoden aikana sain hyväksytysti läpi niin vähän opintoja, että luvatun kolmen vuoden sijasta ekonomiksi valmistumiseeni olisi mennyt seitsemän. Päätin luovuttaa. Mitähän siellä mutkien takana oikein mahtaisi olla? Aika tasaisena tien koin edelleen, mutta epävarmempana, kun en pitkälle nähnyt.

Pääsin Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan opiskelemaan englantilaista ja pohjoismaista filologiaa. Tulisiko minusta sittenkin kieltenopettaja?

Opettajataustani

Isoisäni oli kansakoulun opettaja. Ylläolevan kuvan mutkan takana oli Harmaan koulu, jossa hän oli opettajana isäni syntyessä sata vuotta sitten.

Sata vuotta on pitkä aika. Koulurakennus on sekin jo pitkään ollut kirpputori. Juteltiin hetki pihalla olleen omistajan kanssa, joka kertoi itsekin käyneensä samaa koulua ja totesi, että rakennus on purkukunnossa, eikä kirpputoriakaan enää kauan ole. Mitähän mutkan takana seuraavaksi on?

Nämä mutkat nähdessäni välähti mielessä, että Hämeen härkätiellä, jota ajoimme, voisi olla jotain enemmän annettavaa matkailijoillekin.

Epävarmuutta ja yllätyksiä

Näitä tuo elämä tullessaan. Seuraava mutka avasi näkymän, joka koulumatkallani joskus yllätti. Paimionjoen vesi saattoi joskus olla niin korkealla, että tässä kohtaa tiellä olikin vettä. Kerran muistan vettä olleen niin paljon, että tietä ei linja-autolla päässyt. Koulumatkalle tuli silloin pitkä kierto.

Elämäkin on tuonut välillä yllättäviä käänteitä. Aika monenlaiseen on pystynyt varautumaankin, esimerkiksi taloudellisiin asioihin, eikä perhettämme ole koskaan kohdannut mikään isompi onnettomuus tai sairaus, mutta työelämä sen sijaan on yllättänyt. Joskus vesi on noussut niin korkealle, että läpi ei enää ole kiertämättä päässyt. Vielä eläkkeellä ollessanikin varsinkin jotkut koetut epäoikeudenmukaisuudet kiusaavat ja aiheuttavat painajaisia. Tässä kohtaa usein mietin, olenko itse ollut liian herkkä kokemaan jotkut asiat vääryytenä, ovatko ihmiset todellakin olleet epäoikeudenmukaisia, vai olenko itse syyllistynyt johonkin. Osaisinpa antaa anteeksi. Oikeasti.

Oman koulun pihalla

Koulumatka oli nyt pyöräilty ja käännyttiin sille tielle, jota joka aamu kävelin bussipysäkiltä Kosken Tl yhteiskoulun pihalle. Koko bussillinen koululaisia käveli yhtä matkaa, monet kulkivat porukoissa ja reippaampina ohittivat. Yritin muistella, miltä tuntui tulla aamulla kouluun. Mieleen nousi huoli läksyistä ja kokeista. Olinko tehnyt tarpeeksi? Osaisinko? Taisin olla luonteeltani oikeasti vähän pinko. Kuulin tuon määritelmän silloin tällöin. Koin sen kyllä silloin vain kateutena hyvistä tuloksistani, eli vähän kiusaamisenakin, mutta myönnän kyllä, että olin hyvin tunnollinen koululainen, tein aina läksyt hyvin ja pyrin hyviin arvosanoihin. Mitä pahaa siinä on?

Koulun pihalla vaihdoin pyöräilykypärän ylioppilaslakkiin ja vajosin muistoihin.

Muistin hyvin, missä odotin aamulla kellon soittoa ja sitä, että jonoissa astelimme luokittain sisään. Missä kuljin välituntisin, usein viime tipassakin seuraavan tunnin läksyjä kerraten. Missä olivat luokkani ikkunat eri vuosina. Miten piha oli muuttunut. Koulurakennukseenkin oli rakennettu lisäsiipi. Olimme paikalla viimeisenä koulupäivänä ja joku opettaja näki vieraat pihalla ja tervehti. Selitin, että muistelen riemuylioppilaana kouluaikaani ja ylioppilasjuhliani ja hän onnitteli.

Kävelin portaille, ja Juha otti minusta juhlakuvan. Lippu liehui juhlani kunniaksi.

Kävelin silloin koulusta ulos kuuden sydämen aarre mukanani. Tuntui äärettömän hyvältä. Toisaalta tunsin, että vähempi ei oikeastaan olisi riittänyt, ei minulle itselleni eikä isälleni, mutta toisaalta olin yllättynyt saamastani huomiosta, kun kaksikin paikallista lehteä kävi haastattelemassa ja hehkutti tulostani. Toinen niistä julkaisi tänä keväänä muiston ’50 vuotta sitten’ -palstallaan:

Ja muistan myös onnellisena ylioppilasjuhliani kotona. Olin kylän ensimmäinen ylioppilas ja samoin lähisuvun ensimmäinen. Sekin on muisto siitä, että siihen aikaan pienituloisen pienviljelijäperheen tyttären oppikouluun menokaan ei ollut mikään itsestäänselvyys. Hyviä tuloksia kannatti juhlia. Tänä keväänä kuulin, että samassa Maunulan kylässä sukulaistyttö oli kirjoittanut vielä pari ällää enemmän. Onnittelut!

Toisaalta tietynlainen vaatimattomuus oli myös itsestään selvää. Jatkoimme koulun pihalta nytkin juhlimaan ja riemuitsemaan hyvin vaatimattomasti. Eli etsimään mukavaa paikkaa syödä omat eväät pyörän laukusta. Päädyimme Myllyrantaan Patakosken vierelle ja kaivoimme leivät, hedelmät ja kahvitermarit esille.

Lapsuuden maisemia ja muistoja

Olimme pyöräilleet Marttilasta Koskelle Hämeen härkätietä, joka oli ollut myös koulumatkani. Koskelta käännyimme kuitenkin ihan toiselle reitille, eli Hongiston suuntaan. Siellä asui äidinäitini, kun olin lapsi. Tällä reitillä oli metsätaipaleita ennen lapsuudenkotiani.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli yleinen uimaranta Liipolan järven rannalla. Muistan uineeni siellä joskus sukulaistyttöjen kanssa ja tehneeni uimakoulun päätösretkiä sinne. Yhdestä näistä tuli mieleen ikävä muisto. Rannalla oli kioski ja sinne tungeksittiin ostamaan jotain hyvää. Yritin pienenä tyttönä tungoksessa joka väliin sanoa, mitä itse halusin, mutta en tullut kuulluksi. Lopulta päättelin, että minut oli kuultu väärin ja nostin käteni poimiakseni tiskiltä siihen nostetut karkit. ”Kuules likka, ne on mun!” kuulin töykeästi takaani. Sitten myyjä kyllä lopulta kysyi, mitä minä halusin ja sain ostokseni. Mutta vieläkin muistan tuon nöyryytyksen, noin 60 vuotta sen jälkeen. Ovatko tällaiset lapsuudenkokemukset niitä, jotka aina myöhemminkin opettavat odottamaan hiljaa omaa vuoroa ja antamaan röyhkeämpien ja itsetuntoisempien valita ensin? Ja millaista on sellaisen lapsen elämä, johon tällaiset nöyryytykset näin syvälle uppoavat? Tähänkö johtaa se, että opetetaan olemaan liiankin kiltti?

Metsäteitä polkiessamme, kysyin Juhalta, mitä hän ajattelee nyt siitä, että olen valinnut tällaisen tavan juhlia riemuylioppilaspäivääni. ”Kenellekään muulle ei tämmöinen olisi tullut mieleenkään”, hän vastasi. Jäin miettimään, oliko se positiivinen kommentti vai ei. Ehkä kuitenkin mielikuvituksesta ja hassuista päähänpistoista kommentoinnin voi tulkita enemmän positiiviseksi siinä käen kukuntaa kuunnellessa.

Koti

Lopulta olimme ajamassa kotini pihalle. Tuttuun paikkaan olimme tulossa, talo on nykyisin veljeni omistama ja kunnossa pitämä. Värikin on uusi.

Täältä siis lähdin 50 vuotta sitten. Kodin, perheen ja yhteisön merkitystä olen monesti miettinyt. Kyllä lapsuudella ja kouluajalla paljon merkitystä on. Yksi asia työelämässäni on saattanut tulla jo kotoa. Äitini ja isäni tapasivat opiskellessaan Muurlan evankelisessa opistossa. Olin itse kasvatusaineiden opettajana Helsingin evankelisessa opistossa (ent. kansankorkeakoulussa) ensimmäiset 25 vuotta työurastani. Viimeiset 15 vuotta sitten ihan muualla, maahanmuuttajien opona Eiran aikuislukiossa. Molemmat olivat hyvin antoisia työpaikkoja itselleni.

Muut eväät kuitenkin varmasti ovat vielä tärkeämpiä. Itsetunto, itsensä hyväksyminen, elämän arvot – ne pohjat luodaan lapsuudessa.

Tähän alamäkeen aamuisin lähdin polkemaan. Muistan, että usein minulla oli kiire.

Ja tälläkin suoralla muistoihin nousi ensimmäisenä kiire. Linja-autolle oli matkaa kolme kilometriä. Eikä keli ollut kautta vuoden kovin hyvä.

Mielenkiintoista, mutta moneen kertaan päivän mittaan mieleeni nousi huomautus siitä, että minulle ei ikinä mikään riitä. Päivän lopetus oli eräänlainen todiste siitä. Kun saavuimme takaisin äitini luokse Marttilan kirkolle, josta aamulla olimme lähteneet, pyörän matkamittari näyttikin vasta 48 km. Senhän piti olla 50 km! Ajoimme eteenpäin, kävin ottamassa kuvan kouluaikaisen tuttuni taiteilija Arto Ali-Eskolan veistämästä härkäveistoksesta ja takaisin tullessamme mittarissa oli tavoitellut kilometrit.

Ylioppilastulosten merkitys

Minulta on joskus kysytty, miten täydelliset ylioppilastulokset ovat vaikuttaneet elämääni. Melkeinpä sanoisin, että ensimmäisen opiskelupaikan jälkeen eivät juuri mitenkään. Onhan niitä hauska muistella ja voi niistä onkia jotain positiivista ja iloa ja riemua. Mutta paljon olennaisempaa elämässäni on ollut se, että jo ensimmäisenä syksynä tapasin yhden opiskelijan, joka kutsui minut mukaansa Evankelisen Ylioppilasliiton eli EYL:n lauantai-iltaan. Menin toistekin. Sieltä on peräisin kavereita, jotka ovat hyviä ystäviä vieläkin. Sieltä löytyi aviomies, jonka kanssa olen jakanut jo paria vuotta vaille sen viisikymmentä vuotta, ja jonka kanssa olemme saaneet kasvattaa neljän lapsen perheen ja saada yksitoista rakasta lastenlasta. Ja sitä kautta löytyi myös ensimmäinen työpaikka, jossa viihdyin 25 vuotta. Eli itselle sopivan kaveripiirin tai verkoston löytyminen oli paljon merkityksellisempää kuin koulussa kirjoitetut ällät. Tällä riemuylioppilaan pyöräretkelläkin oli seura vähintään yhtä tärkeää kuin se ylioppilastodistus ja sen juhliminen.

Onnea kaikille uusille ylioppilaille ja myös ikäisilleni riemuylioppilaille!

Luokkatovereiden tapaaminen – varsinainen riemujuhla

Pyöräretkemme ei onneksi jäänyt ainoaksi juhlaksi. Vuosi sen jälkeen tulikin kutsu kokoontumiseen. Hetken mietin, koska toiseksi vanhimman lapsenlapsen lakkiaiset kilpailivat sen kanssa, mutta onneksi päätin lähteä ajamaan Koskelle.

Koulun pihalle tulin aika jännittyneenä. Tuntisinko ketään enää?

Hetken päästä riemulliset tapaamiset alkoivat. Muutamien ilme ja piirteet olivat tuttuja, ja esittäytyessä muidenkin nimet tulivat kyllä hyvin mieleen, vaikka halaamisten välillä olikin yli 50 vuotta. Päällimmäiset kuulumiset, kuten asuinpaikat tulivat puheeksi saman tien ja tapaaminen oli tosi iloinen.

Kuulumisia vaihtaessa järjestäydyimme rehtorin ohjeiden mukaan jonoon ja kävelimme uusien lakitettavien kanssa istumaan juhlasaliin seuraamaan heidän lakkiaisjuhlaansa. Muistot tulvivat. Yksi koskettavimpia tuli esille rehtorin puheessa. Kosken lukio oli Varsinais-Suomen toiseksi paras lukio STT:n lukiovertailussa. Koko maan pienistä lukioista 15. sija oli hyvä sekin. Hyvistä tuloksista iloittiin samaan tapaan rehtorin puheissa jo meidänkin lakkiaisissamme. Juhlasalin seiniä koristavat koivut olivat muistojen mielikuva. Vaatimatonta, mutta silti täyttä juhlaa.

Oma koskettava muisto tuli, kun uusi ylioppilas astui pitämään puheensa. Kysyin kuiskaten vieruskavereiltani, muistivatko he, että minä 51 vuotta sitten pidin vastaavan puheen. Eivät muistaneet. Enkä minäkään muistanut puheen sisällöstä mitään. Jännityksen ja ilon muistin.

Riemujuhlani sai uuden lisäpotkun, kun stipendejä listattaessa kuulin toistuvasti pikkuserkkuni tyttären nimen. Siis tänäkin vuonna Kosken lukion päällimmäisen paperin sai oman kyläni tyttö.

Juhla päättyi ja jatkui perinteiden mukaan. Kävelimme reippaasti lippujen ja uusien ylioppilaiden perässä reilun kilometrin matkan sankarihautausmaalle laskemaan kukat muistomerkille. Olemme sen ikäisiä, että monille meistä se toi muistoja isistämme, jotka olivat olleet rintamalla.

Sitten alkoi päivän koskettavin ja muistorikkain vaihe. Kävelimme paikalliseen ravintolaan, istuuduimme pöytiin ja aloitimme kuulumisten kertomisen kierroksen. Kohtaamisen ja muistojen lisäksi kaksi asiaa nousivat aivan erityisesti mieleen.

Ensimmäinen liittyi mahdollisesti juuri siihen, että olimme jo silloin käyneet hyvätasoista koulua. Erittäin moni meistä oli edennyt hienosti opiskeluissaan ja tehnyt mielenkiintoisen ja monipuolisen työuran. Oli yrittäjyyttä, kansainvälisiä kokemuksia, yhteiskunnallista vaikuttamista ja luovaa toimintaa. Myös perheestään iloitsi moni.

Toinenkin liittyi muistoihin hyvästä koulusta. Monella oli hyviä muistoja tietyistä opettajista ja niitä kerrottiin nyt. Hauskinta oli kuulla muistoja poikien käsityön opettajasta, jonka opettamille taidoille oli kovasti löytynyt käyttöä, mutta myös matematiikan, kielten, äidinkielen ja kuvaamataidon opettajat mainittiin usein.

Liikuttuneena ajoin parin tunnin matkan takaisin kotiin. Luokkatovereiden tapaaminen oli tuonut pintaan tunteita ja onnellisen kiitollisuuden tunteen siitä, miten rikas koulupohja ja luokkayhteisö oli luonut edellytykset sille, että elämästä tuli se, mitä tuli. Hyvä ja rikas, monipuolinen. Vaikka kotiin tullessani pihalla aurinko oli jo laskemassa, ei ollut yhtään sellaista tunnetta, että elämän auringonlasku olisi ollut käsillä.

KIITOS KAVERIT! Nyt tavataan takuulla uudelleen vähän lyhyemmän ajan päästä. Tapaaminen kosketti syvältä. Kuten yksi meistä lähettämässään viestissä sanoi: ”Joskin päälliskuoressamme saattoi olla pientä rapistumista, niin on kumminkin hyvä muistaa Antoine de Saint-Exuperyn sanat: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” Näin on.

Meidän retkiämme ja uusia juttuja voit seurata Facebookissa täällä:

Ailajajuha

Ja muitakin pandemia-ajan merkkipäiviä olemme juhlineet pyöräillen, esimerkiksi näitä:

Juhlitaan eläkkeellä olemista – 6 vuotta eläkkeellä = 66 kilometrin pyöräretki.

70-vuotisjuhlat – 70 kilometrin pyöräretki.

Aamukävelyllä Haagan Alppiruusupuistossa

Alppiruusupuisto Haagassa on kesän upein nähtävyys Helsingissä. Parhaimmillaan se on aamulla ilman ruuhkaa. Kävimme tänään 12.6.2022 katsomassa tilannetta. Sunnuntai-iltapäivällä väkeä oli melko paljon. Uutta puistossa tänä vuonna oli, että kahvia ja jäätelöä sai useammasta paikasta kuin vielä viime vuonna.

Tänään atsaleat ja metsäpuisto olivat aivan parhaimmillaan. Pensaiden runsas kukinta ja loistavat värit hehkuivat iltapäivän auringossa.

Monet alppiruusulajit kukkivat jo, mutta vielä oli kukintojen joukossa niin paljon nuppujakin, että vielä ehdit hyvin. Tänä vuonna kesän parhaat hetket ovat vielä tulossa.

Nämä kuvat otin kesäkuun alussa 2021 aamuseitsemältä.

Aamulla piknikpaikallakin on väljää.

Kirjoitin puistosta perusteellisemman tekstin kesällä 2020. Se alkaa tästä:

Haagan Alppiruusupuisto

Seiso tässä hetki. Kuuntele lintujen laulua ja tuulen kevyttä huminaa. Lumoudu nousevan auringon valosta, joka siivilöityy puiden oksien läpi puiston kukkaloistoon. Kaikki tämä onnistuu, kun kello on kuusi aamulla. Tunnin päästä lintujen lauluun sekoittuvat läheisen työmaan äänet ja kahden tunnin päästä täällä on paljon muitakin. Valitse aamun rauha. Minä olen valinnut Alppiruusupuiston tunnelman näin jo kolme kertaa tänä kesänä.

Lue loppuun

AirBnb-kokemuksia matkan varrelta 2017-2021

Olisiko kivaa, jos matkoillasi etsisit nukkumapaikkaa pikkukatujen numeroita tiiraillen ja paikallisten ihmisten rappukäytävien numeroita ihmetellen, nukkuisit milloin kenenkin kodissa, joutuisit laittamaan kaiken kielitaitosi peliin ja lopulta lukisit netistä arvostelun omasta käytöksestäsi? Jos olet valmis tähän, kokeile AirBnb:tä. Ja sieltäkin nimenomaan yksityishenkilöiden tarjoamia majoituksia omissa kodeissaan.

Meno- ja paluumatkoillamme Espanjaan joudumme ajattelemaan tarkkaan majoituskustannuksia, koska varaamme aina matkaan aikaa. Lue loppuun

Riogordon pääsiäisnäytelmä – koko kylä näyttämöllä

Pääsiäisviikolla Espanjassa todella tapahtuu. Pääsiäiskulkueita on kaikkialla ja ne ovat varsinkin suuremmissa kaupungeissa todella näyttäviä. Monissa kylissä on omia perinteisiä tapahtumia, esimerkiksi pääsiäisnäytelmiä. Yksi hienoimmista on Riogordon pääsiäisnäytelmä, jota pidetään yhtenä Espanjan upeimmista.

Riogordon kylä on nätisti vuorten sylissä. Kuvat on otettu Colmenarin suunnasta. Ensimmäinen helmikuun alussa, kun Sierra Nevadan huipuilla vielä näkyi reilusti lunta ja rinteillä kukkivat mantelipuut. Toinen maaliskuun lopussa, jolloin rinteillä jo oli paljon vihreämpää.

Näyttämö on luonnonrinne, jonne on rakennettu esityspaikat. Koko näytelmä tapahtuu rinteellä eri paikoissa.

Lue loppuun

Pääsiäisviikko Granadassa

On yksi Espanjan näyttävimpiä. Palmusunnuntaina siunattiin palmunoksia, joka päivä kulkueet kulkivat pitkin katuja. Katselimme niitä katujen varsilla, kuljimme mukana, istuimme kiviaidalla monta tuntia katsellen Alhambran näkymistä lähtevää kulkuetta. Näimme  kantajia, soittajia, surevia naisia ja iloisia lapsia. Yhtenä yönä valvoimme aamuyöhön, kun kotikirkkoonsa palaava kulkue ohitti kapean kotikatumme parvekkeemme alta kahden maissa aamuyöllä. Kuvia kaikesta on paljon!

Pääsiäisviikko alkaa palmusunnuntaista, Domingo de Ramos, jolloin messussa siunataan palmunoksat. Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, kansa huusi hoosiannaa kuninkaalle ja heilutteli palmunoksia. Tuskin ne kuitenkaan olivat ihan samanlaisia kuin nämä pitkälle kehitellyt viritelmät espanjalaisista pääsiäiskoristeista. Ei varmaan mikään ihme, että näitä näkyy parvekkeilla koristeina vielä kesälläkin.

Lue loppuun

Lux Helsinki hajallaan

Lux Helsinki hajoitettiin tänä vuonna ympäri Helsinkiä tungosten välttämiseksi. Kiertelimme katselemassa. Ei ollut ruuhkia. Eikä juuri näkemistäkään. Miksi näin?

”Ajatus vaaleanpunaisesta maailmasta – sellaisesta, jossa kaikki voivat mennä kaikkialle, harmaisiin ja jylhiinkin paikkoihin” – näin kuvaa Lux Helsinki Ainu Palmun Pink Caravan -teosta, joka ruuhkien pelossa oli siirretty Talvipuutarhasta Suvilahteen. Tältä se näytti siellä.

Lue loppuun