Kävimme lauantaiaamuna Stadionin tornissa ja laitoimme WhatsApp-viestin lastenlasten ryhmään: ”Kuka haluaisi huomenna lähteä Stadionin torniin meidän kanssa?” Saman tien saimme ostaa yhdeksän uutta lippua. Kaksi eläkeläislippua (4€), 5 lastenlippua (4€) ja kaksi aikuisten lippua (6,50€). Yli 16-vuotiaat ovat jo aikuisia.
Tapasimme vanhimmat lastenlapsemme Stadionin tornin juurella ja jännitimme, kuinka kauan kestää, että koko ryhmä pääsee hissillä ylös, kun sinne päästetään vain kymmenkunta kerrallaan. Turhaan jännitimme, noin viiden minuutin päästä neljä henkeä tuli alas ja puolet meistä sai luvan mennä hissiin. Ja ihan hetken päästä loput. Uskomatonta, noin hieno paikka, eikä tuon isompaa ryntäystä edes aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Omassa porukassa olimme ylhäällä.
”Wau! Onpa täältä hienot näkymät!” Aika yksimielinen reaktio koko porukalta. Saman tien aloin haastatella nuorisoa: ”Sano yksi juttu, mikä on sinun mielestäsi hieno:”
”Linnanmäki!” No totta kai. Nuorin tyttö luetteli saman tien kaikkien laitteitten nimet ja teinipojat näyttivät kännykästään videon siitä, miten Taigalla ajellaan.
Ukko, Taiga, Raketti, Panoraama, Tulireki ym.
”Mummi, näin mä ajoin Taigassa!”
”Toi Oodi on hieno täältä.”
”Mä oon ollu tuolla maailmanpyörässä Tuomiokirkon vieressä.” Ja siinä vieressä on toi toinen hieno kirkko, jossa me on oltu ristiäisissä.”
Tuomiokirkko ja Maailmanpyörä
Uspenskin katedraali kultaisine kupoleineen.
”Mä kävin kesällä tuolla Lastensairaalassa.”
”Onpa noi Linnunlaulun huvilat hienoja täältä.”
”Mä en ole tajunnut, että noi Mäntymäen kalliot on noin korkeat.”
Taata esitti nyt oman kysymyksensä, johon löytyi vastaus ympäristöopin kirjasta: ”Mitä Stadionin tornista ei näy?” Eipä löytynyt lapsilta kirjan antamaa vastausta: ”Stadionin tornista ei näy vain Helsinki vaan myös osa Espoota ja Vantaata.”
Lauttasaaren silta vie Lauttasaareen ja sen jälkeen alkavatkin jo Espoo ja Espoon rannat.
”Hei, meidän isä on ollut töissä tuossa korkeassa talossa. Me on käyty siellä kerran.” Nesteen torniksi alunperin rakennettu talo Keilaniemessä.
”Toi Flamingo on hieno!” Sen vasemmalla puolella näkyy Aviapolis-hotelli ja oikealla puolella lentokenttä. Siis Vantaalle asti näkyy oikeasti.
”Mun mielestä kaikki täältä näkyvä on hienoa panoraamaa.”
”Aika hiljainen Mannerheimintie.”
”Mentäiskö katsomaan noita hevosia lähempää? Miks noi poliisit on täällä?”
Alas tullessamme näimme sitten lisää poliiseja. HJK ja HIFK olivat kerääntymässä kannattajineen jalkapallomatsiin ja saimme etsiä hiljaisemman kadun lähteä ajamaan kotiin.
Haluaisin käydä Stadionin tornissa pian kolmannenkin kerran. Haluaisin nähdä maisemat vielä auringon laskiessa. Kaupungin iltavalaistuksen katselu voisi myös olla hieno, mutta pitää vähän odottaa ja katsoa, miten torni on auki loppuvuodesta. Kysyin tätä vierailukeskuksesta ja ilmeisesti torni on auki myös talvella, jos vain kysyntää riittää.
Meidän seurueessamme olivat vanhimmat lastenlapsemme eli 11 – 19 -vuotiaat. Seitsemänvuotiaan veisimme sinne ilman muuta, mutta nelivuotiaat ja sitä pienemmät eivät vielä oikein näe tornin tasanteen alaosan yli, joten odotellaan seuraavia vuosia. Suosittelen lapsillekin.
Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.
Mitä Stadionin tornista ei näy? Juha muisteli kouluajan ympäristöopin kirjan tekstiä, mutta minä kaivelin esille kameraa ja halusin nähdä sen, mitä sieltä näkyy.
”Stadionin tornista ei näy vain Helsinkiä vaan myös Espoota ja Vantaata”, luki siinä Juhan ympäristöopin kirjassa. Totta. Mennäänpä yksityiskohtiin, nimittäin niin paljon näkyy.
Aurinkoisen sunnuntaiaamun päähänpisto oli täydellinen ajoitus. Stadionin tornista näkyi fantastisia ruskamaisemia yli Helsingin joka suuntaan.
Oli kiva katsella tuttuja rakennuksia.
Clarion hotelli Jätkäsaaressa ja hotelli Torni
Oodin kirjastotalo
Kansallisooppera
Vieressä olevat rakennuksetkin saivat uuden ilmeen täältä korkealta.
Lähialueen urheilukentät ja rakennukset ylhäältä
Uusittu Stadion
Linnanmäki
Meilahden sairaala ja uusi värikäs lastensairaala
Kisahalli ja Töölö
Auroran silta
Liikenteen tarkkailu yläilmoista näytti kiinnostavan myös samaan aikaan paikalle sattunutta pikkupoikaa.
Laiva on juuri lähtenyt Länsisatamasta Tallinnaan
Viking Linen punainen laiva ohittaa Kauppatoria
Juna ohittaa Eläintarhan koulun ihan kohta
Bongailimme kirkontorneja.
Johanneksen kirkko
Tuomiokirkko
Kallion kirkko
Meilahden kirkko
Bongailimme myös paikkoja, joissa olimme Helsingissä asuneet.
Vihreässä talossa Viipurinkadulla oli opiskeluaikainen asuntoni.
Yksi näistä Länsi-Pasilan kattoterasseista oli meidän 80-luvulla.
Helsinki on meren lähellä. Monesta suunnasta. Ja täältä tosiaankin näkyy Espooseen.
Koimme olomme turvalliseksi. Ostimme etukäteen liput kymmeneksi ja ensimmäiset puoli tuntia hengitimme kahdestaan raikasta syysilmaa ja otimme kuvia joka suuntaan. Korkeanpaikankammoiselle kaiteet luovat turvallisuutta ja hissiin pääsi vain oma seurue kerralla. Eipä sinne juuri kahta aikuista enempää olisi mahtunutkaan.
Hissin jälkeen luovuimme maskeista, koska ylhäällä ulkona olimme kahdestaan
Näköalatasanne
Sitten tulee hurraahuuto museokorteille! Tornin juurella olevaan urheilumuseoon pääsee kortilla. Kävimme tutustumassa, vaikka emme mitään tulosurheilun faneja olekaan. Kiinnostuneelle museo tarjoaa muistoja urheilun juhlahetkistä ja monenlaisia varusteiden kuvia. Itse tykkäsimme visuaalisuudesta ja viihtyisistä tiloista myös
Näyttötaululla pyöri videoita Suomen urheilun huippuhetkistä
Lasse Virenin juoksu on sellainen huippuhetki, jonka kyllä muistan itsekin
No olipas Matti Nykäsellä mitaleita!
Susanna Rahkamon ja Petri Kokon esiintymisasut
Avarat tilat
Kyllä urheiluun monenlaista jalkinetta on tarvittu!
Me emme olisi me, ellemme olisi myös vähän lenkkeilleet vierailumme lopuksi. Kävelimme Stadionin ympäri. Kannatti sekin.
Stadionia kiertäessä löytyy myös pari aiheeseen liittyvää patsasta. Paavo Nurmesta meillä ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta Tahko Pihkala ehdotti Juhalle 12-vuotiaana, että hänestä voisi tulla hyvä keihäänheittäjä, koska näytti siltä, että hänellä oli keihäänheittäjän raamit. Seuraavan kesän Juha harjoitteli ja päätti vaihtaa keihään kitaraan. Olen sitä mieltä, että kannatti. Kitara pysyy kädessä vieläkin, keihäät mieluummin urheilumuseon vitriinissä.
Jos nyt harkitset tornissa vierailua, käy pian. Ihana paikka, suosittelen! Puiden lehdet putoavat nyt vauhdilla ja kohta maiseman värikkyys on poissa. Liput pitää ostaa ennakkoon.
Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.
Kuinka pitkälle matkalle sähköpyörän avustus riittää? Halusimme kokeilla, milloin akku loppuu. Sää näytti lupaavan sopivalta eli pilviseltä ja harmaalta, mutta ei kumminkaan sateiselta. Lähdimme matkaan. Kun kahdeksan tunnin ajeluretken jälkeen olimme kotona taas, emme tienneet vastausta vieläkään. On tää nyt vaikeaa.
Alku oli lupaava. Ajoimme Pakilasta Vantaanjoen rantaan, käännyimme Longinojalle ja ennen pitkää olimme jossain Malmilla. Emme suunnitelleet erityisesti mitään, käännyimme vain aina sellaiseen suuntaan, jonne näytti olevan sopiva pyörätie. Malmilla joutui kuitenkin jarruttamaan ja samasta syystä kuin aina ennenkin. Mikä tää on? Malminkylän kartano, nykyisin Krishna-temppeli, tällaisen tiedon löysin netistä.
Ja kun kerran oli pysähdytty, pitihän sitä taas katsoa, löytyisikö oman pihan kukka-amppeleihin sopivia talvikukkia. Jotain tämäntapaista, mutta ei näin kallista. Amppeleita on 26 kpl.
Eteenpäin siis. Huomasimme olevamme Malmin hautausmaan muurin vieressä. Pitihän se ruska täälläkin poiketa katsomassa.
Ilman karttaa kun ajelee, on hauska kokea, minne tie vie. Muutaman ison tien alituksen jälkeen tiesimme alittaneemme ainakin Lahdentien ja Kehä ykkösen ja viitoista näimme, että lähellä olisi ainakin Viikin kirkko. Jotenkin näin harhaillen.
Kartta alkoi hahmottua, mutta Latokartanon maisemat ja Viikinojan ylitys olivat uusia.
Viikintie Herttoniemen suuntaan on ollut koko kesän Raide-Jokerin työmaa, eikä se ihan mukava ajettava ollut vieläkään, vaikka pyöräkaista oli jo aika mukavassa kunnossa. Olisimme mielellämme ajaneet kuitenkin Viikistä Vanhankaupunginlahden suuntaan vähän aikaisemmin, mutta mitään mahdollisuutta suunnan vaihtamiseen ei ollut. Olimme väärällä puolella raiteita.
Mutta eipä tuo mitään. Pienen Herttoniemen mutkan jälkeen olimme lähellä Herttoniemen liikuntapuistoa ja juuri kun kahvitaukotavoitteeksi ajattelemamme 20km tuli täyteen, paikalla sattui olemaan myös sopiva penkki.
Taukoa pitäessämme tarkistimme sijaintimme kartalta ja huomasimme olevamme hyvin lähellä paikkaa, jonka nimi oli Fastholma. Eipä ole tullut aiemmin poiketuksi vaikka on useinkin ajettu läheltä. Eli nyt! Viitassa luki lintutorni ja sen juurelle pystyi pikkupolkua ajamaankin. Eikä meistä kumpikaan ajatellut, miten pitkä aika pysähdykseen menee.
Portaitten alapäässä oli yllättävä ohje käsien pesusta, hihaan yskimisestä ja turvaetäisyyksistä ja suositus alle kymmenen hengen ryhmistä.
En yskinyt, en pessyt käsiänikään ja yksin kiipesin.
Lintutornista ei paljon tähän vuodenaikaan lintuja bongailtu muualta paitsi seinien kuvista, mutta en minä lintuja varten tänne tullutkaan, vaan maisemia. Vanhankaupungin lahti ja ruska vaativat hetken pysähdyksen.
Juha dokumentoi minut korkealla.
Ja minä Juhan alhaalla.
Ja sitten portaat alas.
Seuraava pysähdys oli myös aika pakollinen. Harvoin pyöräilemme ohi pysähtymättä. Saunalahden luonnonsuojelualueen kalliolta näkyy ruskan takana jo aavistus Herttoniemen siirtolapuutarhasta ja tietysti upeat näkymät alas Vanhankaupungin lahdelle.
Sitten Saunalahden rantoja pitkin Herttoniemen siirtolapuutarhan ohi Kivinokan tienhaaraan. Mennäänkö? Ei olisi ollut mitenkään pakko, juurihan me tuolla kävelimme ja sieltä auringonlaskukuvia julkaisimmekin, mutta silti paikka viehätti silloin niin, että käännettiin pyörät nytkin Kivinokkaan. Se edellinen postaus näkyy täältä: Kulosaari, Kivinokka ja Mustikkamaa.
Kivinokka on alue, jolla on pieniä mökkejä. Siellä on kauniita kävelyreittejä, myös uimaranta, ja sen niemennokasta on kauniit näkymät. Yhtä kauniit nyt ruskan kehystämänä.
Arabianrannan suuntaan
Kalasataman suuntaan
Kivinokan jälkeen ajo Kulosaaren sillalle ei ollut meidän vaihtoehto. Jossain näiden lisäksi luki myös, että tälle paikalle rakennetaan maailman parasta kaupunkia. Jos näin on, annan jotain anteeksikin, mutta on tämä hankalaa.
Käännyimme siis ihan suosiolla Kulosaareen ja kiertelimme sen rantoja pitkin Mustikkamaalle.
Toisella puolella Tullisaaren salmea ovat Kruunuvuorenranta ja Kaitalahti
Kulosaarelaisten itse tekemä ja ylläpitämä metsäpuisto.
Kulosaaren kasino
Vihurin talo
Kulosaaren kirkko näkyy Eugen Schaumanin puiston takana
Eugen Schaumanin puisto
Mustikkamaalta Kalasatamaan vie komea Isoisän silta. Sekä kävelijät että pyöräilijät.
Kalasatama, Merihaka ja Hakaniemi eivät olleet hauskimpia pyöräiltäviä. Alueella on niin paljon vielä rakennettavaa, ettei kaikki ole ihan selkeää. Mutta Hakaniemestä Kruununhakaan vievän Pitkänsillan merimaisema on aina upea. Kunhan pystyy pysähtymään.
Poikkeaminen Tervasaareen on melkein itsestäänselvyys myös.
Puiston kaunis silta
Näkymä Katajanokalle ja jäänmurtajille
Kruununvuorenranta lahden toisella puolella. Lähivuosina tästä saattaa näkyä silta sinne.
Kauppatorin ohi ajaminen on aina vähän haaste. Haaste ovat yleensä lukuisat jalankulkijat, jotka eivät huomaa olevansa pyörätiellä, mutta nyt löytyi pari yllätystäkin. Emme olleet muistaneet Silakkamarkkinoita.
Tätä emme olleet osanneet odottaa ollenkaan. Etsin Hesarista juuri tämänpäiväisen artikkelin, jossa on selitys: ”Vanhan Kauppahallin rannassa sijaitsevalle Lyypekinlaiturille on valmistunut Helsinki Biennaali -paviljonki. Paviljongin tarkoituksena on toimia lähtöporttina Helsinki Biennaaliin, parantaa Vallisaaren ja muun saariston saavutettavuutta sekä elävöittää Kauppatorin aluetta. Kesällä 2021 paviljongissa tulevat sijaitsemaan Vallisaaren reittiliikenteen lipunmyyntipiste sekä Helsingin matkailuneuvonta.”
Kävin tietysti varmuuden vuoksi ylhäällä katsomassa, miltä maailma sieltä näyttäisi.
Tämän yllätyspysähdyksen jälkeen alkoi jo lopullisesti näyttää siltä, että tämänkin päivän tavoitteena ollut akkujen kestävyyden testaus ei toteutuisi. Ja kun pysähdyimme toiselle kahvitauolle Merikadulle 40km:n pyöräilyn jälkeen, taivas alkoi jo vihjailla, että olisi paras etsiä mahdollisimman lyhyt reitti kotiin, ettei pimeä yllättäisi.
Ruoholahden kautta Hietaniemen rantaan, jossa kyllä piti vielä pysähtyä.
Keskuspuiston hämärissä emme enää pysähtyneet. Iloitsimme siitä, että meillä ainakin oli viikko sitten voimaan tulleitten säännösten mukaiset valot sekä edessä että takana.
Kotona katselimme mittareitamme. Sen lisäksi, että olimme aikoneet testata akkujen kestoa, olimme ajaneet suurimman osan ajasta pienimmällä eli ECO-avustusteholla ja ajatelleet testata myös sitä, miten paljon pidemmän matkan sitä käyttämällä pääsisi. Ei loppujen lopuksi kovin paljoa. Olimme ajaneet tänään 54,3km.
Kuvista näkyy, miten paljon meillä olisi vielä ollut tehoa jäljellä. Ailalla vähän enemmän kuin Juhalla, eli ilmeisesti pyöräilijän koko vaikuttaa jonkin verran avustuksen tarpeeseen.
Näyttää siltä, että jos ei koko ajan tarvitse korkeinta mahdollista avustustehoa, kyllä mekin vielä yli sadan kilometrin matkan yhdellä latauksella pääsisimme. Tämä kyllä testataan joskus vielä. Jos tänä syksynä päivät lyhenevät liian nopeasti, homma jää ensi kesään. Nimittäin jaksamisesta matkan pituus ei ole kiinni, pimeällä vain ei viitsisi ajaa.
Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.
Tässä vielä kartta, josta suunnilleen näkyy, missä pyöräilimme.
Ainakin suunnittelin tekeväni, eli kokeilevani, miten pitkään matkaan sähköpyörän akun lataus kestää. Oli upea sää, pyöräily oli nautinto, eli edellytykset pyöräillä reippaasti koko päivä olivat kunnossa. Lähdimme Vantaan suuntaan ja katsoimme kartasta, miten lentokenttä kierretään.
Omille tottumuksilleen ei vain voi mitään. Vähän väliä matka katkesi hetkeksi, kun tien varressa näkyi jotain mielenkiintoista.
Ensimmäinen pysähdys oli Silvolassa, Bilian liike. Pyörän matkamittari ei näyttänyt vielä kymmentäkään kilometriä. Olemme hankkineet reilun kahdenkymmenen vuoden aikana Biliasta jo kolme Volvoa ja nyt on ollut mietinnässä, mikä olisi seuraava. Nykyinen on vasta 11 vuotta vanha, erittäin sopiva meille, ja 256 000 km ajettu. Eli kiire ei ole, mutta haaveille on sijaa ja dieselistä olisi kiva jo päästä eroon. Juha meni sisään, ja jos rahaa olisi ollut, olisimme ajaneet takaisin kotiin valkoisella vuoden vanhalla Volvolla ja unohtaneet saman tien päivän pyöräilytavoitteet.
Ei ollut rahaa. Jatkettiin matkaa pyörillä. Vantaanjoen ylittävältä Kuninkaantielle johtavalta sillalta lähellä Vantaankoskea näytti ruska näin värikkäältä.
Lentokentän länsipuolella, oikeastaan aika kaukana lentokentästä oli lentoasemaparkki. Varmaan johtuu näistä poikkeusoloista, mutta se oli tyhjä. Nämä bussit olivat liian hauskoja ohittaa pysähtymättä.
Myllykylä, Ruotsinkylä – hei, mikä tämä on! Solbacken ja Klemetskogin koulu olivat kauniita rakennuksia tien varressa. Pysähdyimme ensimmäiselle kahvitauolle siihen viereen ja nautimme keltaisista puista kahvipaikallamme. Etsin kotona netistä selityksen rakennukselle ja löysin tiedon, että paikka on nuorisoseuran talo, jota nykyisin vuokrataan juhliin, esimerkiksi häihin. Olipa suloinen, ja iso piha kesäisille juhlille.
Tuusulantien risteysalueella poikkesimme katsomaan, millainen paikka on Koiramäen Pajutalli. Ulkoliiterin hauskat puutarhakoristeet ja ruukut olisivat kovasti halunneet lähteä mukaamme, mutta totesin niille, että eivät mahdu pyöränkoriin. Eivät edes koristekurpitsat tai callunat pihapöydiltä. Eivätkä valkoisen päärakennuksen sisähuoneissa olleet koriste-esineetkään. Eivät siksikään, että paikka ei ollut maanantaina edes auki. Ovet kyllä olivat, ja sisällä laatikoita purkanut mies toivotti tervetulleeksi huomenna. Joo, tulemme joskus, mutta autolla. Ainakin haluaisin pajusta tehdyn kartiokehikon ensi kesänä mustasilmäsusannalleni. Mies kertoi purkavansa jo joulutavaraa, joten ehkäpä tuolla pitäisi pistäytyä jo ennen joulua.
Pihamökissä odotti muutakin yllättävää. Possu tonki maata aitauksessa ja sisällä kanit Kaneli ja Neilikka istuivat pitsein ja röyhelöin koristellussa häkissään kattokruunun alla ja korihuonekalujen keskellä.
Sitten Korson suuntaan. Korson Ankkapuisto on ollut jo pari kertaa aikaisemminkin tänä kesänä matkan varrella ja halusimme katsella ruskaa nyt sielläkin. Kannatti pysähtyä ja kaivella taas eväät esiin.
Pyörän matkamittarissa oli vasta 35km. Tavoitteemme alkoi näyttää jo saavuttamattomalta, kun aurinko oli vaipumassa puiden taakse, vaikka kello ei ollut kolmeakaan. Ja kuvien ottamiseen meni taas aikaa.
Jatkoimme Rekolanpuron vartta Rekolaan Laurintielle asti ja käännyimme Hanabölen pikkukosken kohdalta Havukoskelle .
Havukoskella Myllyojan kupeessa oli taas niin sopivat penkit kahvitauolle, että vaikka aurinko jo oli aika matalalla, piti taas hetkeksi istahtaa ja olla vain. Matkamittarissa ei ollut vielä viittäkymmentäkään.
Sitten suunta kohti Tikkurilaa, mutta eipä siitäkään etapista ihan pysähtymättä selvitty.
Tikkurilaan tullessa pysähdyttiin vielä katsomaan uutta vasta valmistunutta Tikkurilan kirkkoa.
Päivän ainoa vessatauko Dixin kauppakeskuksessa oli myös aika tervetullut. Tämä on pyöräretkiemme ongelma. Kuljemme omin eväin, pitkin metsiä ja puistoja mieluusti, vessoja ei vain osu kohdalle.
Tikkurilasta Siltamäkeen tulimme Keravanjoen rantoja mutkitellen Vantaanjokea kohti. Oli todella mukava reitti pyöräillä näin. Sillalla tuli sitten taas aivan välttämätön pysähdys.
Tätä kuvaa ottaessani tiesin, että tänään ei toteutuisi haaveemme kokeilla, kuinka pitkän matkan voi sähköavusteisella pyörällä yhdellä latauksella ajaa.
Tulimme kotiin ja otin kuvan siitä, miten paljon pyörän matkamittari arvioi vielä olevan matkaa jäljellä. Pyörässä on kolme avustustehoa. Jos käyttäisi korkeinta tehoa, olisi matkaa jäljellä 24km, normaaliteholla 33km ja Eco-vaihtoehdolla vielä 48km. Olin ajellut koko päivän eniten vaihtoehdolla normaali, mutta vaihtanut laiskasti korkeimmalle teholle ylämäissä ja vähän vastatuulessakin. Juhan jäljelläolevat kilometrit olivat muutamia kilometrejä pienemmät. Päättelimme sen johtuvan siitä, että hän on isompi, joten painoa pyörällä on enemmän. Olimme pyöräilleet päivän mittaan 60km enimmäkseen hyvinkin hyväkuntoisia pyöräteitä, eli avustuksen resurssi riittää kyllä meille mainiosti. Sitäkin mietimme, että tuo matkamittarin lukema ei välttämättä pidä mitenkään tarkasti paikkaansa. Akun palkeista oli kulunut kolme viidestä, eli jos kaksi oli jäljellä, yhden latauksen matka olisi voinut olla noin 100km. Pitää oikeasti joskus kokeilla, että näkee.
Onko sinulla kokemusta siitä, millaiseen matkaan akun yksi lataus riittää?
Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.
Tässä vielä kartta, josta suunnilleen näkyy, missä pyöräilimme.
Porkkalanniemi mainittiin keväällä usein yhtenä niistä paikoista, joissa poikkeuskevät aiheutti ruuhkia luonnossa. Vältimme sitä ja etsimme muita kohteita. Lokakuun aurinkoisena perjantaina olimme tulossa Kirkkonummelle konserttiin ja luonto kutsui. Lenkkarit jalkaan ja kamera mukaan!
Nopea vilkaisu kartalle ja osoitteeksi Omsatuntie 16, Hirviniiityn parkkipaikka, jolta pääsi suoraan Telegrafbergetin lenkille ja siltä poikkeamaan Pampskatanin pistolle.
Loput syyt tulla tänne ja kävellä Pampskatanin kärkeen asti löytyvätkin sitten kuvista.
Telebergetin kalliolla
Merikotkan taukopaikka
Pieni kannas ennen Pampskatania
Pieni kannas ennen Pampskatania
Meri edessä
Kello ei ole vielä kolmeakaan ja aurinko on noin alhaalla. Lokakuu.
No nyt!
Pampskatanin kärjen kalliot taukopaikalta
Näissä maisemissa on myös pöytä eväshetkeen
Reitit on hyvin merkitty
Nämä reitit eivät ole esteettömiä. Tällaisiakin kohtia löytyy.
Telegrafbergetin reitillä olisi ollut lisää näköalapaikkoja ja muutkin reitit kutsuivat. Vaikka mottomme mukaan meillä ”ei ole kiirettä mihinkään”, tällä kertaa meillä oli aikataulu, joka hiukan lyhensi aikaa, jonka olisimme voineet näissä upeissa maisemissa viettää. Seuraava elämys kutsui.
Ajoimme Kirkkonummen kirkolle.
Nautimme rauhassa ja turvavälein Club For Fiven tällä kertaa akustisen konsertin.
Kotiin lähtiessämme konsertin jälkeen oli jo pimeä. Lokakuinen aurinkoinen päivä oli lyhyydestään huolimatta ehtinyt tarjota hienot elämykset.
Palaan vielä joskus Porkkalanniemelle. Pitkä mutkainen tie Kirkkonummelta Porkkalaniemeen kutsuu kyllä mieluummin silloin, kun kaikki muut eivät aja sinne myös. Vaihtoehtona ruuhkattomampaa paikkaa etsivälle suosittelen lähellä olevaa Linlon ulkoilualuetta. Matka on lyhyempi, väkeä on vähemmän ja Linlo tarjoaa hyvät taukopaikat, polut ja näköalat. Kävimme siellä kesällä. Tässä linkki tekstiin:
Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.
Kirkkonummi jäi houkuttelemaan muutenkin. Kirkonmäeltä katselin vastapäisen uuden kirjastorakennuksen mielenkiintoista kuparista seinää. Kirjasto avataan pian, pitääpä poiketa katsomassa, onko Oodi saanut kilpailijan.
En voi olla taaskin hehkuttamatta keväisen ulkoilupäivämme onnistumista ja samalla on pakko kertoa pienestä pettymyksestä nyt syyskuussa eli tänään. Lähdimme huhtikuisena sunnuntaina Pirttijärven ulkoilualueelle yhdeksän maissa aamulla. Metsä oli rauhallinen ja kaunis, ulkoilureitti helppo kulkea. Niin helppo, että välillä poikkesimme metsään pikkupoluille. Näimme kaunista kevätluontoa ja upeita lampia. Kävele kanssamme näiden kuvien mukana.
Kallahdenniemi on Vuosaaren keskeltä etelään työntyvä niemi. Kallahden harju on suojeltu alue, jonka kahta puolta on meri ja keskellä niemen kärkeen johtava tie, jota reunustavat komeat männyt.
Pyöräilimme rauhassa tietä, kunnes tie kaartui oikealle rantaan. Olimme keskellä ihanaa merimaisemaa, järviruo’on ja kivien takana näkyivät saaret.
Muutama päivä sitten riehunut nimikkomyrskyni eli Aila-myrsky sai katseen herkemmäksi vinojen puiden suhteen. Tulenteko ja leiriytyminen on tällä rannalla kielletty, mutta pitäisikö puihin nojailukin kieltää?
Jatkoimme rantaa pitkin ja tulimme uimarannalle. Oikein yritin etsiä katseellani muita ihmisiä, koska niin paljon on mediassa meuhkattu luontokohteitten tungoksista. En nähnyt ketään, paitsi muutaman työmiehen, jotka rakensivat tälle rannalle kolmea uutta grillauspaikkaa. Saimme ihan rauhassa nauttia merestä, tuulenvireestä ja auringosta. Pari pöytääkin olisi löytynyt kahvitauolle, mutta alle kolmen kilometrin pyöräilyn jälkeen ei vielä ollut nälkä eikä jano.
Jatkoimme rantaa eteenpäin niemen kärkeen. Ennen sinne saapumista pysähdyimme katsomaan jälleen yhtä luontokohteittemme siirtokivilohkaretta, jonka jääkausi oli tänne heittänyt Viipurin seudulta.
Kivilohkareen vieressä oli opastaulu, joka kertoi lohkareen reitin ja naureskeli samalla tietämättömille ihmisille, jotka kuvittelivat hiiden olleen asialla ja heitelleen isoja kiviä luontoon. Opastaulut muuten näyttivät hyvin uusilta, ilmeisesti täällä on kohennettu muutakin kuin grillipaikkoja.
Rannalta oli ihanat näkymät merelle. Kiviä oli paljon lisääkin.
Ja vielä eteenpäin niemen kärkeen asti. Kärjen kalliolla on komea nimi. Se on nimeltään Kuningatar. Kuningatar on entinen saari, joka on maan noustessa muuttunut osaksi mannerta. Pikkusaaret niemen ympärillä ovat Prinssi, Prinsessa ja Voirasia. Viimeistä nimeä oli vaikea ymmärtää, enkä mitenkään itse keksinyt, mistä pieni saari olisi voinut nimensä saada. Hesarin artikkelista löysin tällaisen selityksen: ”Voirasian nimi juontuu saaren vanhasta ruotsinkielisestä nimestä Smörasken, kertoo Kotimaisten kielten keskuksen nimistönhuoltaja Mariia Vidberg. Nimi saattaa viitata joko voirasiaa muistuttavaan muotoon tai esimerkiksi runsaisiin kalavesiin. Voirasian vierestä löytyy myös Voinappi, Smörklicken.”
Tälle kivelle olisin itse valmis keksimään nimen, ellei sillä jo ole. Ilmiselvästi ”Siemennäkkäri”. Olen juuri muutaman kerran kokeillut siemennäkkäreitten leipomista ja ihan tältä kurpitsan- ja auringonkukansiemenien koristama näkkäri näyttää.
Ympärillä oleva matalikko on myös suojelualuetta luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.
Nojailtuja puita löytyi lähiympäristöstä lisääkin.
Lahden toisella puolella näkyi Kallahden venesatama ja Aurinkorannan taloja ja hiekkaranta.
Käännyimme takaisin ja poikkesimme matkan varrella katsomaan Sofia-kulttuurikeskusta. Ihanan mielenkiintoinen paikka pyöräreittimme varrella. Juha on joskus 70-luvulla käynyt täällä, kun se oli Osuuspankin kurssikeskus, mutta nyt se on Ortodoksisen kulttuurisäätiön ylläpitämä ekumeeninen keskus. Juttelimme vastaanottovirkailijan kanssa ja hän kertoi, että kappeli ja taidenäyttely tuovat esille ortodoksisuutta esim kuvin, ikonein ja esinein, mutta toiminta on ekumeenista.
Näin viihtyisässä ympäristössä joimme kahvimme ja tuoretta korvapuustia.
Takaisin päin ajaessamme poikkesimme rantaan merkityille poluille pyörää taluttaen. Rannassakin oli hyvin uusia kaitein merkittyjä polkuja ja ohjeet pysyä niillä. Eli tällaistakin Stara on ilmeisesti tänä kesänä täällä kehittänyt.
Toinenkin kahvio tai oikeastaan myös lounaspaikka houkutteli istahtamaan. Kahvila Ullas toimii yhteistyössä Helsingin nuorisoasiainkeskuksen kanssa ja tarjoaa nuorille harjoittelupaikkoja.
Uimarannan lähellä on myös ravintola Maininki, joka olisi houkutellut edullisilla lounashinnoilla (7€), mutta emme kokeilleet.
Olimme enemmänkin liikkeellä rantoja ihailemassa ja kävin ottamassa kuvan läheiseltä laiturilta sataman purjeveneistä.
Katsoimme kelloa ja oli vaikeaa uskoa todeksi sitä, että pyörän matkamittari näytti 6km ja olimme olleet ulkona jo kolme tuntia. Onneksi on aikaa katsella ympärilleen.
Jatkoimme ajelua Aurinkolahden suuntaan. Aika hieno paikka Helsingissä ja ilmeisesti kesällä myös suosittu. Ruuhkasta ei nyt ollut tietoakaan ja huvittuneena vertasimme mielikuvissamme näkymää, joka tällä hetkellä olisi Aurinkorannikolla (siis Espanjassa), jonne ilman poikkeustilaa ja rajoituksia luultavasti olisimme olleet matkalla tänäkin syksynä. Mutta hyvä näinkin. Aurinko, syksyn ruska ja värikkäät talot ovat ihan kokemisen arvoisia nekin.
Aurinkolahti, ei ruuhkaa.
Aallonmurtajan ruska
Pyöräilimme vielä eteenpäin, jatkoimme Uutelaan ulkoilualueelle, mutta siitä myöhemmin. Palatessamme aurinko alkoi laskea. Kaunista se on, vaikka vähän mielessä aina syksyllä kaihertaa se, että joka ilta lasku tapahtuu kolmisen minuuttia aiemmin.
Retkemme jatkuvat, ja Uutelastakin kirjoitan kohta lisää. Meidän retkiämme ja uusia juttuja voit seurata Facebookissa täällä:
Pienellä googlaamisella löysin jotain. On kysymyksessä konsepti, jossa tuotetaan elämyksiä luonnossa, erityisesti metsissä, ja järjestetään tämä kaikki niin, että elämyksiin pääsee esteettömästi, pyörätuoleilla, kävellen ja lastenvaunuja työntäen. Elämyksiin kuuluu puinen rakennelma korkealla, niin että sieltä voi katsella metsää ja muuta ympäröivää luontoa. Puisen, rakennetun polun varrella on elämyksiä ja levähdyspaikkoja ja mukavaa tekemistä erityisesti perheille. Samalla jaetaan tietoa metsästä, luonnosta ja metsäteollisuuden merkityksestä. Paikoille järjestetään opastettuja teemaretkiä ja tapahtumia, jopa konsertteja tai häitä. Näitä Baumwipfelpfadeja on useita ympäri Saksaa, ja löysin joitain myös Itävallasta ja Slovakiasta.
Okei, siis mennään ja nähdään!
Tulimme illalla Bad Wildbadiin ja asetuimme Aparthotel Panoramaan. Juha jäi katselemaan parvekkeelta ja laittamaan iltapalaa, kun itse lähdin vielä kameran kanssa katselemaan, minne olimme tulleet.
Aurinko laski kylään ja rinteillä alkoi hämärtää. Pieni joki loi tunnelmaa.
Aamulla emme päässeet liikkeelle, ennen kuin vastapäinen kukkien tunnelma oli kuvattu.
Turisti-info antoi kartan ja neuvoi ympäristön pyörätiet. Juha totesi, että onneksi on omat pyörät mukana.
Rinteen ylös voi kävellä, lähelle Baumwipfelpfadia pääsee autollakin, mutta kätevin on tämä puolen tunnin välein nouseva vaunu suoraan Bad Wildbadin keskustasta.
Sisäänkäynnin jälkeen alkoi metsään rakennettu polku.
Polun varrella oli kaikenlaisia elämyksiä. Tässä kävin ”silittelemässä” hirveä kuusten keskellä. Haasteelliseksi homman teki se, että tuossa sivurakennelmassa ei ollutkaan kiinteää lankkurakennelmaa pohjalla, vain muutamia lankkuja, joiden välistä pilkisti verkko.
Ihan niin kuin tässäkin, missä voi käydä vähän keikkumassa samaan tapaan kuin puujaloilla kävellään.
Lapset kulkivat monta kierrosta tässä. Minäkin menin kerran ja totesin keikkuvat puut aika haasteelliseksi. Juha kysyi, lupaanko pitsan, jos hänkin menee. Lupasin, kun kuvittelin, että Juha ei ollut tosissaan. Mutta oli.
Lopulta oltiin täällä.
Kävely lankkupolulla ylös laajaa ympyrää kiertäen oli hyvin rauhallista ja miellyttävää.
Kaikki muut etenivät rauhassa paitsi pari pikkutyttöä, jotka juoksivat ylös monta kertaa päästäkseen uudelleen ja uudelleen liukumaan alas putkea pitkin. Niiden isä liukui perässä ja huusi putkessa koko ajan tyttärensä nimeä: ”Hilfe, Hilfe!”
Aita oli hyvin turvallisen tuntuinen teräsverkko, jonka läpi voi ihailla luonnon värejä. Ruska oli nyt aluillaan.
Juha kärsii korkean paikan kammosta, mutta ei pitänyt tätä ollenkaan pahana.
Vasta kun tultiin puiden latvojen tasalle, sain jatkaa matkaani kolme ylintä kierrosta yksin. Juha jäi katselemaan, miten nuoret ja lapset lähtivät yksi kerrallaan putkea alas.
Maisema muuttuikin sillä kohtaa jonkin verran ja tuuli osui kävelijään vähän enemmän.
Aidassa oli siellä täällä kuvia ja näkökulmia metsän merkitykseen.
Kauempana näin myös metsässä olevan 380 metriä pitkän riippusillan. Tämän elämyksen jätimme tällä kertaa väliin.
Tornin vierellä oli lapsille puuhaa. Kiipeilyä ja hyppimistä.
Ja sitten sama toiseen suuntaan, kiskovaunulla alas. Tuolla toisella rinteellä oli hotellimmekin.
Olimme kesällä Hollannissa ja otin kymmenittäin kuvia kanavista, silloista ja kukista. Täälläkin oli.
Joku on joskus todennut, että tässä iässä yksi asia päivässä riittää. Niin riittääkin usein, mutta nyt päätimme olla reippaita ja lähteä toiseen projektiin. Nostimme pyörät pois auton perästä ja lähdimme ajamaan jokilaaksoa etelään. Kivaa!
Kapea Grosse Enz joki halkoo Bad Wildbadia. Kävimme aika lähellä sen alkulähdettä eli Enziä, mutta emme ihan siellä asti, kun laskeskelimme, että pitää ehtiä takaisin ennen pimeää. Joki oli kaunis ja solisi tällä kohdalla matalana kivien yli.
Huomenna vaihdamme maata ja ylitämme Saksan ja Sveitsin rajan. Jos Sveitsistä on jotain kirjoitettavaa, se löytyy helpoiten Facebook-sivuamme tykkäämällä.
Meilahti tuo useimmille mieleen sairaalan, joka onkin varmaan näkyvimpiä asioita alueella, mutta se on kovin paljon muutakin. Meilahden historia on alkanut Meilahden tilasta, josta on maininta jo vuodelta 1476. Huviloitten historia alkaa 1880-luvulta, jolloin Helsingin kaupunki osti Meilahden tilan ja kaavoitti sen etelärannalle alkuun seitsemän palstaa kaupunkilaisten kesähuviloiden rakentamiseen. 1900-luvun alussa huviloita oli jo 34. Ensimmäisiä rakennuksia olivat Villa Toivola ja nykyisin pääministerin asuntona toimiva Kesäranta. Tämä osa Meilahtea on ihana kierros, joka sisältää vanhoja puutaloja, luontoa, rantoja ja maisemia.
Meilahden vihreä huvila-alue on aivan erityislaatuinen paikka. Siellä asuvat sekä presidentti Mäntyniemessä että pääministeri Kesärannassa ja aikaisempia presidenttejä on asunut Tamminiemessä. Tällaisessa presidentillisessä ympäristössä kävelimme. Aloitimme iltakävelymme jälleen Meilahden Arboretumista, jossa olemme tänä kesänä käyneet jo pari kertaa aikaisemminkin. Taas oli uusia kukkivia puita ja pensaita. Vähän haikeaa oli nähdä pihlaja, jossa marjat olivat jo oransseja. Tuleeko jo syksy!
Käännyimme Meilahdentieltä Heikinniementielle ja yllätyimme niin kuin vain tiellä kulkevat ensikertalaiset voivat. Tielle näkyi toinen toistaan värikkäämpien puutalojen päätyjä.
