Munkkiniemi

Munkkiniemen historia on pitkä

Munkkiniemen nimen historia palaa 1300-luvulle, jolloin Suomenlahden eteläpuolella Virossa sijainneella Padisen sistersiläisluostarilla oli alueita Uudenmaan rannikoilla. Tällaisiin ikivanhoihin asioihin törmäsin lukiessani Kone Oy:n kustantamaa Munkkiniemen kartanon historiaa, joka alkoi 1600-luvulta. Tässä en kuitenkaan pitemmästi ala sitä referoida, vaan poimin asioita omista lähivuosikymmenien kokemuksistamme ja viime viikolla tekemästämme Good Guide Helsingin opastetusta kierroksesta.

Munkkiniemestä löytyy jokaiselle jotain

Puistot, rantamaisemat ja kauniit rakennukset ovat aina meidän suosikkejamme, eli lähdetään niistä. Kun kävelee Seurasaaren ja Tamminiemen suunnasta on suoraan Munkkiniemen kartanon puistossa.

Munkkiniemen kartano

Nykyisin Munkkiniemen kartanon omistaa Kone Oy, joka osti ja kunnosti sen pääkonttorikseen. Vuonna 2001 pääosa toimistotiloista siirtyi kuitenkin Keilaniemeen ja Koneen nimi yhdistetään nykyisin useammin niin sanottuun Koneen puistoon, josta myöhemmin.

Munkkiniemen kartano yhdistyy monien mielikuvissa elokuvaan Munkkiniemen kreivistä. ”Sua vain yli kaiken mä rakastan, olet kaikkeni päällä maan” taitaa vieläkin kuulua serenadina sekä häissä että syntymäpäivillä. Yllätys yllätys, koko leffa onkin mielikuvituksen tuotetta. Mitään Munkkiniemen kreiviä ei ole koskaan ollutkaan ja elokuvakin on kuvattu Herttoniemen kartanossa.

Kartanon entiset omistajat ovat säilyneet katujen nimissä. Hollantilaisen rakentajasuvun Matheisenin mukaan on nimetty Hollantilaisentie ja seuraavan omistajan eli Ramsayn perheen mukaan Ramsaynranta, jota Munkkiniemestä ajetaan Kuusisaaren suuntaan.

Kaartintorppa

Tämäkin rakennus liittyy Munkkiniemen kartanoon. Kaartin torppa oli alun perin Munkkiniemen kartanonherran George Ramsayn pojan Edwardin perheen kotina. Kun Munkkiniemi 1946 liitettiin Helsinkiin, tästä tuli lastentarha ja sitä se on vieläkin.

Munkkiniemen kartanon torni

Aikanaan kartanon viljasiiloksi 1840 rakennettu tornimainen rakennus on saneerattu asuinkäyttöön. HIM-yhtyeen Ville Valo osti sen vuonna 2006 ja myi 2015 lähtien asuntoaan yli kahden miljoonan hinnalla, mutta asunto ei ollut vaihtanut omistajaa ainakaan viime kevääseen mennessä. Torniin ei tietenkään pääse sisälle, mutta löysin Iltalehden jutun, jossa oli myös sisäkuvia.

Munkkiniemen sankarihauta

Läheisellä viheralueella Skytten puistossa on Munkkiniemen sankarihauta, joka vihittiin käyttöönsä 14.3.1940. Taideteos, Maaemo suojelee poikaansa, on Wäinö Aaltosen käsialaa. Kaupunginosan sankarihauta selittyy sillä, että tuolloin Munkkiniemi oli Huopalahden kuntaan kuuluva itsehallinnollinen yhdyskunta. Huopalahti liitettiin Helsinkiin 1946. Kaunis ja rauhallinen paikka.

Kalastajatorppa

Kalastajatorppa on varmaan yksi tiedetyimpiä kohteita Munkkiniemessä. Yli satavuotiaalla paikalla on muutakin historiaa kuin erilaisten valtiovierailujen yhteydessä syntyneitä uutisia. Siellä on järjestetty useita viihteen keskeisiä tilaisuuksia. Vuonna 1952 Armi Kuusela kruunattiin siellä Suomen neidoksi ja Suomen ensimmäinen disco järjestettiin siellä 1966. Siellä on pidetty paljon virallisempiakin tilaisuuksia, kuten Helsingin kaupungin 400-vuotisjuhlat.

Näin korona-aikana koskettaa sellainenkin tieto, että talvisodan aikana pyöreä sali toimi ylimääräisenä sairaalana. Mahtavatkohan salissa nyt juhlivat edes tajuta, että joskus siellä on leikattu potilaita? Mutta mitäpä historiasta, rakennuksen ympärillä on kaunista puistoa ja rauhaa.

Hilton hotelli Kalastajatorpan sisäänkäynti

Hotelli ei ulkoa päin katsottuna anna mitään kovin luksusmaista mielikuvaa, joka valtiovierailu-uutisoinnista on muodostunut. Vielä enemmän yllättää vieressä olevan Valtion vierastalon ulkoinen vaatimattomuus. Sen pihamaalla on kelottuneita puita, piha ja rakennus ovat kuin mikä tahansa metsän reunassa seisova talo. Mitähän odotin? Ehkä ainakin viimeistellympää pihaa. Olen nähnyt Trumpin vierailun yhteydessä myös sisäkuvia muutamissa lehtiartikkeleissa, esimerkiksi Iltalehdessä. Avaraa siisteyttä Artekin kalustein. Niin suomalaista!

Kalastajatorpan vieressä on portin pielessä tällainen kovin ei-suomalainen porttivahti. Talo on Indonesian suurlähettilään virka-asunto. Itse suurlähetystö sijaitsee Kuusisaaressa.

Hollantilaisentien rakennukset

Hollantilaisentien rivitalo on pieni osa Eliel Saarisen tekemää suunnitelmaa koko Munkkiniemestä. Munkkiniemen kaupunginosaan piti tulla Munkkiniemen puistotien alussa olevien korkeiden talojen muodostamasta ”portista”, joiden takana olisi auennut viihtyisä kaupunkimaisema. Olennainen osa suunnitelmaa olivat matalat kerrostalot ja tämäntyyppiset omakoti- ja rivitalot. Tätä katsoessa näyttää siltä, että on harmi, ettei suunnitelma toteutunut. Pienoismalli suunnitelmasta on esillä Helsingin kaupunginmuseossa.

Tämä Saarisen suunnittelema rakennus on juuri nyt muuttumassa asuintaloksi. Voi kun se lottovoitto vihdoin tulisi! Kävisin ainakin katsomassa. Nyt paikasta ei saa edes oikein kunnon kuvaa, mutta netistä löytyy. Ainakin täältä ihan hurjan komea kuva. Munkkiniemen Kadetti.

Rantapolku

Rantapolku on Tiilimäen ja Munkkiniemenrannan välissä oleva pienempi katu. Se tarjoaa lisää Munkkiniemen varakkaaseen historiaan liittyvää katsottavaa. Sen varrella on rakennuksia, joissa on luotu muotia ja järjestetty muotinäytöksiä, joiden takia sillä aikansa oli lempinimi ”Rättikatu”. Nyt katsellaan kauniita sisäänkäyntejä ja istutuksia. Ja haaveillaan vielä lisää siitä lottovoitosta.

Alvar Aalto Munkkiniemessä

Alvar Aallon kotitalo on Munkkiniemessä Riihitiellä. Nykyisin se on museona. Aallon suunnittelemin huonekaluin sisustettu museo kiinnostaa erityisesti suomalaisesta yksinkertaisesta kalustuksesta ja sisustuksesta innostuneita ulkomaalaisia. Aallon ateljeetalo Tiilimäessä on myös opastetuilla kierroksilla auki yleisölle. Nyt täytyy tunnustaa, että molemmista olemme vain kävelleet ohi, sisätilat ovat vielä näkemättä.

Pokrovan kirkko

Myös tämän harvinaisen hienon kohteen ohi olemme Tiilimäestä Nuottapolulle kääntyessämme ajaneet varmaan satoja kertoja niinä vuosina, jolloin lapsemme opiskelivat Nuottapolulla Länsi-Helsingin musiikkiopistossa ja päivärutiineihin kuuluivat kuljetukset sinne lähes joka päivä. Nyt osallistuimme Good Guide Helsingin opastettuun kävelykierrokseen, johon sisältyi vierailu tässä ortodoksisessa kirkossa.

Pokrovan ortodoksinen kirkko kuuluu Moskovan patriarkaattiin eikä Konstantinopolin, kuten se tunnetumpi ortodoksinen kirkkokunta Suomessa. Kirkko on rakennettu ja sitä ja sen toimintaa ylläpidetään täysin yksityisesti.

Kaunis ja pieni. Kirkon voi nähdä sisältä sunnuntaisin, kun siellä on messu kymmeneltä.

Eila Hiltusen ateljee

Kirkkoa vastapäätä on taiteilija Eila Hiltusen asunto ja ateljee.

Länsi-Helsingin musiikkiopisto

Ja kun nyt satuimme nurkilla olemaan, kävimme muistelemassa ja fiilistelemässä Länsi-Helsingin musiikkiopiston pihalla. Useita kertoja olen nukkunut pienet iltaunet autossa täällä pihalla odotellessani soittotunnin tai orkesteriharjoitusten päättymistä. Ei se ole ikävä muisto, vaikka tällä hetkellä osaan arvostaa sitä vaivannäköä paremmin kuin silloin. Kaksi lapsistamme on musiikin ammattilaisia ja ne kaksi muutakin osaavat hyvin soittaa ja laulaa, vaikka eivät sitä ammatikseen teekään. Täältä on alkanut monen lahjakkaan muusikon ura. Neljä lastenlapsistamme kulkee täällä nyt joka viikko. Eli paikka ei ole vieras meille vieläkään.

Munkinpuisto ja Koneen päärakennus

Nuottapolun päässä avautuu Munkinpuisto moneen suuntaan. Joskus olen kuullut tätä puistoa nimitettävän myös Koneen puistoksi (epävirallisesti), koska Munkkiniemen puistotien suunnasta sinne saavutaan entisen Koneen pääkonttorin talon alta. Koneen talo on ihan vähän aikaa sitten muutettu asuintaloksi ja sen viereen on rakennettu myös matalampi siipi asuntoja. Edelleenkin pyöräilijät ja jalankulkijat saapuvat Koneen portista puistoon.

Taloon rakennettiin kaksi lisäkerrosta ja pysäköinti sijoitettiin syvälle maan alle. Se oli tuottaa ongelmia läheisen lammen suhteen. Lampi piti säilyttää viitasammakoiden takia ja pysäköintikerros eristää siitä.

Rakennuksen jälkeen alkavaa puistoa halkoo leveä ulkoilureitti, jossa vasen puoli on pyörätie ja oikea jalankulkijoille. Tätä on aina kiva pyöräillä.

Puistossa on frisbeegolfrata, joka taitaa olla ainoa, jossa olen ikinä heittänyt. Yksi pojistani on harrastanut sitä enemmänkin ja hän houkutteli kokeilemaan. Puistossa on myös monipuolinen leikkikenttä mataline skeittiratoineen ja erillinen koirapuisto.

Tarvo

Meidän pyöräretkemme jatkuvat usein Tarvoon ja Tarvaspään suuntaan. Munkkiniemestä on sinne kevyen liikenteen väylä ja silta on juuri uusittu. Sillan pielessä on vesihiihtoaktiviteetteja ja välinevuokrausta.

Kevyen liikenteen silta Tarvoon.
Kevyen liikenteen silta Munkkiniemestä Tarvoon aikaisemmin

Munkkiniemen ranta

Tarvosta Munkkiniemeen on mukava kävelyreitti rantaa pitkin. Sen varrelle jää myös Munkkiniemen uimaranta. Polku ei ole koko matkalta rannassa näin selkeää, osa rannasta on puita ja polkua, esimerkiksi rattaiden tai pyörän kanssa pitää nousta ylemmäs.

Munkkiniemenranta on viihtyisä käveltävä. Erityisesti nautiskelemme siitä auringonlaskun aikaan, mutta myös rannan jäätelökioski houkuttelee vähän väliä. Vuosi sitten koulun alkajaispäivänä neljä lastenlastamme kiipesi puiden oksille syömään juhlajäätelönsä ja olen kyllä nähnyt näissä houkuttelevissa puissa muitakin, vaikka rannan kivet ovat varmasti yhtä suosittuja jäätelönsyöntipaikkoja.

Viereisestä Cafe Torpanrannasta saa kyllä muutakin. Houkuttelee.

Viimeksi kävellessämme Kalastajatorpantietä ihmettelimme yhden talon seinässä isoa kylttiä: Museum Oologicum R. Kreuger. Mikä kumma tuo on? Ei mikään ihme, että emme tienneet. Munamuseo ei ole yleisölle avoin, vain tiedemiehille. Munia on vetolaatikollisissa teräskaapeissa valtava määrä eli arviolta noin 50 000. Olisipa hauska päästä sisälle.

Mutta eipä mitään, kyllä Munkkiniemen pienillä kaduilla on ulkonakin mukava kulkea ja fiilistellä rauhallista menoa.

Torpan Pojat

Munkkiniemi nostaa meidän perheessämme esiin myös urheilumuistoja. Torpan Pojat on yksi Suomen parhaista koripalloseuroista. Oma poikamme pelasi kaksi kertaa sen joukkueessa, kun ToPo voitti nuorten Suomen mestaruuden joskus kauan sitten. Koripalloharrastus on otettu Munkkiniemessä niin tosissaan, että sille on pystytetty Juhana Blomstedtin luoma patsas Munkkiniemen yhteiskoulun pihalle. Patsaan nimi on Vapaaheitto. Kaari nousee yli kuuden metrin korkeuteen ja päättyy tasan korin yläreunaan 3,05 metrin korkeuteen.

Munkkiniemi on meille täynnä hyviä muistoja. Asuimme siellä kolme vuotta naimisiin mennessämme ja vaikka ennen lasten syntymää muutimmekin muualle, Länsi-Helsingin musiikkiopisto ja ToPo toivat meidät takaisin Munkkaan harva se päivä. Viihdymme kaduilla, vanhat rakennukset ovat mukavaa katseltavaa ja ranta tarjoaa kaunista kävely- ja pyöräilyreittiä.

Ihan viimeisin muisto ei ole hyvä. Pyöräretkemme päättyi, kun pyörän eturengas luiskahti raitiovaunun raiteeseen ja samassa olin itse rähmälläni jalkakäytävällä. Polvi verillä, käsi paketissa, ilta Haartmanin sairaalassa ja elinen päivä Töölön tapaturma-asemalla eivät kuitenkaan mustaa Munkan mukavia muistoja. Kyllä tästä selvitään. Ja lähden kyllä käsi paketissakin Munkkiniemen rantaan jäätelölle.

Otimme museokortit käyttöön Tamminiemessä

Museokortti

Museokortti on pääsylippu Suomessa noin kolmeen sataan museoon. Sain sen äitienpäivälahjaksi ja Juha sai samanlaisen samana päivänä syntymäpäivälahjakseen. Olemme odottaneet sopivaa sadepäivää ottaaksemme korttimme käyttöön mahdollisimman hyvällä museovierailulla. Eilen satoi kaatamalla. Katsoin, että Tamminiemi on auki keskiviikosta sunnuntaihin klo 11 – 17 ja lähdimme ajamaan paikalle ehtiäksemme ensimmäiselle opastetulle kierrokselle yhdeksitoista.

Tamminiemi on Seurasaaren vieressä

Seurasaaren kävijät ymmärtävät varmaan hyvin, miksi erityisesti presidentti Kekkonen viihtyi Tamminiemessä. Kun omalta kotiportilta pääsee suoraan saaren ympäri kiertävälle juoksulenkille, mikä voisi olla urheilulliselle miehelle parempi paikka asua.

Tamminiemestä presidentin asunto

Tamminiemen jugendhuvila valmistui alunperin yksityisen Nissenin perheen kodiksi 1904. Sen jälkeen se oli edelleen yksityisessä käytössä eli Sundgrenin perheen kotina vuoteen 1920. Sen jälkeisen omistajan nimi kuulosti jo tutummalta, eli silloin Hufvudstadsbladetin päätoimittaja, Suomen varakkaimpiin liikemiehiin kuulunut Amos Anderson osti sen. Hän oli Kyösti Kallion hyvä ystävä ja lopulta päätyi lahjoittamaan Tamminiemen Suomen valtiolle presidentin asunnoksi 1940. Kyösti Kallio kuitenkin ehti sairastua ja kuolla ennen kuin hän pääsi muuttamaan Tamminiemeen, eli ensimmäinen siellä asunut presidentti oli Risto Ryti. Myös Mannerheim asui siellä, ja nautti Seurasaaren ulkoiluympäristöstä. Paasikivi taas ei muuttanut Tamminiemeen, vaan valitsi asunnokseen Presidentinlinnan, koska piti sen sijaintia käytännöllisempänä. Sylvi ja Urho Kekkonen asuivat Tamminiemessä 1956 – 1986, eli kolmekymmentä vuotta. Mielikuva Tamminiemestä juuri Kekkosen asuntona on siis erityisen vahva.

Ei siis mitenkään odottamatonta, että museon lippukassan vieressä meitä tervehtii taiteilija Ilja Glazunovin maalaus Urho Kekkosesta.

Kuva sai valmistuessaan melko ristiriitaisen vastaanoton. Sitä ei oikein pidetty mallinsa näköisenä. Kuulemma Kekkonen itsekin totesi jotenkin tahdikkaasti, että kaipa tuossa ilmeessä jotain tuttuakin on.

Tamminiemi museona

Tamminiemi on museokäytössäkin ennen kaikkea Urho Kekkosen museo. Sen monet miljööt ovat tuttuja Kekkosen presidenttikaudelta. On työhuone, on ikkunasyvennys, jossa hän piti yksityispalavereja tärkeiden henkilöiden kanssa, on iso edustustila, jossa hallitus nähtiin puoliympyrässä tervehtimässä presidenttiä ja jossa Kekkonen piti ”lastenkutsuja” nuorille vaikuttajille.

Museosta ja sen historiasta ja esineistöstä on hyvä teksti Tamminiemen omilla sivuilla. Suosittelen sen lukemista ennen opastettua kierrosta. Siten on koko ajan paremmin tietoinen siitä, missä mennään ja mitä esineistöä missäkin on. Sen kanssa voi museon kiertää myös omatoimisesti.

Tamminiemi on täynnä Urho Kekkosen saamia lahjoja eri valtioiden päämiehiltä ja myös Kekkosen ajan taiteilijoiden töitä ja tunnettujen suunnittelijoiden kalusteita. Tärkeät maailman vaikuttajat ovat läsnä esineistössä. Seinällä on George Bushin lahjoittama maailman kartta, josta avaamalla saa esiin tarkempia alueita. Hyllyllä komeilee Nikita Hruštšovin Kekkoselle 60-vuotislahjaksi antama maljakko. Yrjö Kukkapuron, Timo Sarpanevan ja Eero Aarnion kalusteet ovat olleet käytössä. Seinillä on taiteilijaystävien lahjoituksia, esimerkiksi Reidar Särestöniemen maalaus ja Essi Renvallin reliefi.

Yläkerta on perheen omaa aluetta. Sekä Urho että Sylvi Kekkosella oli oma makuuhuone, joka toimi myös kummankin yksityisenä työhuoneena. Isossa ruokasalissa on järjestetty arkisempien ruokailujen lisäksi juhla-ateriat koko perheelle. Oleskelutiloissa kumpikin on katsellut televisiota omasta lempinojatuolistaan. Yrjö Kukkapuron pallotuoli ei ollut se Urho Kekkosen lempituoli. Kuulemma vaikea nousta ylös ja vaikea kuulla pallon sisälle toisten puhetta.

Mielenkiintoista oli myös nähdä arkisista arkisin keittiö, jonka väritys oli suoraan 70-luvun kotien keittiöistä. Täällä valmistettiin kaikki ateriat. Urho Kekkosen valtakuntaa tämä ei ollut, hän oli tuskin koskaan siellä edes käynyt. Oli myös tarkkaa puuhaa pitää huolta oikeasta ruokavaliosta. Kalaa kului paljon, useana päivänä viikossa.

Tamminiemen sauna

Onkohan missään muualla saunaa, jossa valtioiden päämiehet ovat saunoneet yhdessä ja lauteilla keskustelleet epävirallisesti kaikesta heitä kiinnostavasta? Kekkonen kutsui heitäkin saunomaan kanssaan sen lisäksi, että saunoi suomalaisten poliitikkojen, taiteilijoiden, kirjailijoiden ja tiedemiesten kanssa. Ihan kaikkea tällaista toimintaa ei muissa maissa ymmärretty, esimerkiksi Neuvostoliitosta tuli kritiikkiä Nikita Hruštšoville, että saunominen ei kuulunut viralliseen ohjelmaan.

Tamminiemen rantasaunaan pääsee kesäaikana tutustumaan sisältäkin. Me ylitimme sateenvarjon suojassa pihan, laskeuduimme portaat hirsisaunan viereen ja käväisimme sisällä. Puukiuas ja lauteet olivat ihan kuin missä tahansa suomalaisessa saunassa. Oleskelutilassa oli lepotuolit ja niiden vieressä pieni uima-allas. Tämä oli sitten jo sitä presidentillistä luksusta.

Rannasta on myös mukava näkymä päärakennukseen.

Tamminiemi on samalla rannassa ja keskellä kaunista puistoa. Nimensä mukaan puistossa kasvavat suuret tammet.

Tamminiemen opastus

Tamminiemessä järjestetään opastettuja kierroksia ja museoon voi tutustua myös omatoimisesti. Meidän opastettu kierroksemme oli oikein onnistunut. Opas puhui reippaasti selkeällä äänellä, esitteli paikat kiinnostavasti ja kertoili myös asioita, joita kaikkia ei ole mainittu Tamminiemen sivustolla olevassa esittelytekstissä, josta aikaisemmin mainitsin. Suosittelen kierrosta, joka kuuluu pääsylipun hintaan ja on siis museokorttilaiselle ilmainen.

Museokortin mahdollisuudet

Museokortti rohkaisee myös pistäytymään museossa, jossa ei ehkä muuten tulisi käytyäkään. Jatkoimme Tamminiemestä tällaiselle käynnille Didrichsenin taidemuseoon Kuusisaareen. Taidemuseo on ilman muuta käymisen arvoinen, mutta olemme jo käyneet siellä pari kertaa ja nähneet pysyvät näyttelytilat. Nyt oli mukava sadepäivän ratoksi pistäytyä katsomaan tämänhetkinen Kuutti Lavosen 60-vuotisjuhlanäyttely Aika ja ikuisuus, joka on avoinna 23.8.2020 asti.

Taidemuseon pihallakin on nähtävää. Ilman sadetta olisimme varmaan kierrelleet enemmänkin veistospuistossa, joka on nähtävissä avoimesti myös museon ollessa suljettu. Tällä hetkellä veistospuistoon on opastettu kierros sunnuntaisin yhdeltä.

Vielä yksi kuva hyvin onnistuneelta sadepäivältä:

Taidemuseon pihalla kypsinä kutsuvat puolukat kruunasivat päivän. Museokorttimme oli otettu käyttöön erittäin onnistuneella tavalla. Aurinkokin melkein alkoi paistaa ja tulevan syksyn iloiset marjahaaveet mielessä ajoimme kotiin. Kaikkea kokemaamme voimme suositella, sekä museokorttia, Tamminiemeä että Didrichsenin taidemuseota. Jatketaan!

Meilahden Arboretum

Seurasaari on kaikkien tietämä paikka. Sinne osaavat turistit ja ulkoilijat, sen ulkoilmamuseo on ainutlaatuinen. Sen lähellä on paljon muutakin nähtävää. Meilahden Arboretum tarjoaa hyvän paikan kukkien ja puiden katselemiseen ja piknikille, Tamminiemen museo on ainutlaatuista lähihistoriaa ja Munkkiniemessä on paljon enemmän nähtävää kuin arvaisikaan.

Meilahden Arboretum

Käänny Seurasaaren suuntaan Paciuksenkadulta Iho- ja Allergiasairaalan vierestä, ja hetken päästä oikealla on Meilahden Arboretumin parkkipaikka. Nelosen raitiovaunusta voit jäädä pois Paciuksenkadulla ja kävellä parisataa metriä Arboretumiin. Seurasaaren parkkipaikalta bussin 24 päätepysäkiltä sinne kävelee kymmenessä minuutissa. Näin lähellä – oletko käynyt? Me löysimme paikan vasta tänä keväänä, kun kirjoitin Googleen ”ruusupuisto Helsinki”. Melkein hävettää.

Meilahden Arboretum tarjoaa erilaista nähtävää keväästä syksyyn. Alkukesästä siellä kukkivat puut, alppiruusut ja muut pensaat. Nämä kaikki ihanat kukkakuvat on otettu hiljaisena iltahetkenä samaan aikaan kun kansa tungeksi katsomassa Haagan Alppiruusupuistoa.

Muutama alppiruusu on täälläkin.

Kukkien, pensaiden ja puiden lisäksi alue tarjoaa rauhallista nurmikkoa ja myös pöytäasetelmat alueella viipymiseen ja seurusteluun.

Ensimmäinen käyntimme osui hetkeen, jolloin runsaat ruusupensaat olivat vielä täynnä nuppuja.

Myös toinen käyntimme oli pikkuisen epäonninen ruusujen suhteen. Pari rankkasadepäivää parhaaseen kukinta-aikaan oli jo vienyt osan ruusujen loistosta. Mutta eipä hätää, kyllä puistossa aina nähtävää on. Penkkien rivin takana on istutettu perenna-alue, jolla sille istutetut perennat saavat levitä ja kasvaa luonnollisesti.

Puut tarjoavat nähtävän lisäksi myös muuta hupia. Tässä istui hetken kuvan ottamisen jälkeen neljä lastenlastamme hauskasti kuvaa varten, en vain muistanut pyytää lupaa sen kuvan julkaisemiseen.

Yhdessä heidän kanssaan etsimme kauneimmat ruusut kuvia varten.

Auringon laskiessa katselimme sen kultaamia puiden latvoja ja päätimme tulla monta kertaa uudelleen. Ainakin ruska-ajan näkymiä odotan innolla.

Espoon rantaraitti viikossa

Espoon rantaraitti kulkee meren rantaa Kivenlahdesta Tapiolan kautta Laajalahteen. Kaunis merenrantareitti on hyvin pyöräiltävissä yhdessä päivässä, se on alle 40km pitkä. Mutta jos olet jo tutustunut meihin, ymmärrät varmaan hyvin, että meiltä meni sen suorittamiseen viikko, vaikka osa reitistä oli jo tuttuakin. Yhdistimme reittiin myös kävelyä luonnossa. Tähän meren lähellä olevat luontokohteet Kasavuori, Hanikka ja Villa Elfvik olivat antoisimmat.

Reitti alkaa Kivenlahdesta. Aloitus oli meille hankala, koska pyörät olivat auton perässä, emmekä löytäneet Kivenlahdesta parkkipaikkaa kovin helposti. Pyörimme ympäriinsä ja vihdoin vasta Merivalkaman varrelta löytyi paikka, jossa pyörät pääsi nostamaan auton perästä. Muutama kilometri reitin alusta jäi ajelematta.

Olimme kuitenkin saman tien Kivenlahden viihtyisässä rannassa. Tämä kohta on pyöräilijän otettava hyvin maltillisesti, rannassa kävelijöitä väistellen. Muutama vanhus ilmeisesti lähitaloista tervehti ystävällisesti.

Tänä aamuna Juha valitti selkäänsä ja tein ehdotuksen. Mitäs jos pyöräilisin reitin uudelleen yksin? Mies innostui. Teki eväät, nosti pyöräni auton perään ja ajoi minut reitin lähtökohtaan, josta kotiin olisi noin 40km.

Tämän sillan pieleen jäin ja lähdin Saunalahtea kohti.

Lähes koko Espoon rantaraitti on soratietä, jolla pyöräilijät ja kävelijät kulkevat samaa reittiä. On hauska katsella merenrantataloja toisella puolella ja merimaisemia toisella. Eikä tämä ole mikään vauhtihurjastelijoiden reitti muutenkaan, joten rento meno ja maisemien katselu on helppo yhdistää.

Länsiväylän alitus Saunalahdesta Kivenlahden puolelle on lähes ainoa kohta, jossa ollaan isomman liikenteen lähellä.

Kivenlahden puolella on Porkkalan palautuksen muistomerkki. Porkkala oli Neuvostoliitolle vuokrattuna tukikohtana sodan jälkeen vuoteen 1956 asti. Alun perin tuon kehyksen läpi näkyi Porkkalan alue, mutta nyt on tainnut puskia kasvaa väliin.

Tämän muistomerkin jälkeen olinkin jo samalla reitillä, jota olimme yhdessä ajaneet viisi päivää pysähdellen ja lähiympäristöissä mutkitellen. Heti Kivenlahdessa maisemat houkuttelivat pysähtelemään taaskin koko ajan.

Kivenlahdessa reitti kulkee ihan asuintalon ja rannan välissä. Kyllä tässäkin pyöräilijöitä näkyi, vaikka luulisin olevan kohteliaampaa taluttaa pyörää. Vanhat asukkaat vilkuttelivat jälleen hymyillen penkeiltä.

Espoon omilla sivuilla Kivenlahden Meritornin sanotaan olevan pääkaupunkiseudun toiseksi korkein asuinrakennus, vaikka en ole kyllä ihan varma tästä tiedosta enää Kalasataman tornien valmistuessa. Korkein lähteitteni mukaan on Vuosaaressa.

Tietääkseni jotkut kohdat Rantaraitista eivät sovi pyöräilijöille, vaan ovat vain jalankulkua varten. Olisi ehkä hyvä merkitä nämä viitoituksissa jo selkeämmin. En toki valita sitä, että eksyimme Tyrskyvuorelle, vaikka sieltä eteenpäin ei päässytkään kuin portaita. Jos emme olisi eksyneet, olisivat hyvät näkymät jääneet kokematta.

Satamia on Espoon merenrannoilla koko ajan. Kivenlahden Merisataman jälkeen Laurinlahden ja Soukan laiturit ovat seuraavaksi täynnä veneitä.

Tähän maisemaan pysähdyimme eväshetkeä varten. Rannalla oli pari penkkiä, muutama lapsi ja lauma valkoposkihanhia. Rauhaamme ei mikään häirinnyt, aurinko paistoi, vesi lainehti hiljalleen.

Sitten olikin ensimmäisen reissupäivän rantapyöräilyt pyöräilty. Saimme puhelinsoiton, joka iloisesti muutti suunnitelmat, kun lastenlapset halusivat tulla mummin ja taatan luo, ja ajoimme alle puolessa tunnissa lyhintä tietä autolle Kivenlahteen. Tämä on helppo ratkaisu muillekin, joilla on tarvetta tutkia rantaraittia perusteellisesti ja sitten palata lähtöpaikalle. Takaisin ei tarvitse palata samoja mutkia, lyhyempiä pyöräreittejä löytyy katujen varsien pyöräteiltä.

Kasavuori

Seuraavana päivänä jatkoimme Rantaraitilla retkeilyä suuntaamalla kävellen Kasavuorelle. Kasavuori on Espoon korkein kohta ja Kasavuoren kallioille kiivettyään saa eteensä upeat näkymät merelle ja ympäristöön.

Tämä näkymä on yksi niistä asioista, joiden takia meiltä kului Espoon rantaraittiin viikko. Istuimme rauhassa ja totesimme, että ei ole taaskaan kiirettä mihinkään. Tuulenvire helli ihoa, aurinko lämmitti, poutapilvet elävöittivät maisemaa, ja hetki oli pysähtymisen arvoinen. Usein ihmettelemme niitä, jotka kiireesti ahmivat samalle päivälle tai lyhyeen aikaan paljon pysähtymättä mihinkään. Emme ole koskaan tehneet niin. Ja nykyisin kuljemme vielä kiireettömämmin. Kirjoitin oman tekstin Kasavuoren retkestämme. Se sisältää myös ohjeet sinne suunnistamiseen. Voit lukea sen tästä: https://ailajajuha.com/2020/07/16/kasavuori/

Kasavuorelta lähdettyämme pyöräilimme takaisin Soukan suuntaan nähdäksemme kalliot myös alhaalta päin.

Suinonsalmi ja Suvisaaristo

Kasavuoren jälkeen poikkesimme Rantaraitilta Suvisaariston suuntaan. Suinonsalmi on yksi niistä paikoista, joista voi nousta saariston laivareiteille, esimerkiksi Pentalaan meneviin laivoihin. Tämä on vielä kokeilematta, mutta onpahan jotain, mitä odottaa. Suinonsalmen vieressä on myös uimaranta.

Suvisaaristoon johtaa silta ja tien vieressä on hyväkuntoinen pyörätie. Hetki sillan jälkeen oikealla on Saariston kauppa, joka piti käydä katsastamassa. Aamupäivällä sen terassilta olisi saanut lounaan. Löytömme oli Mammas Näkkäri, pikkuisen makea siemennäkkäri. Juha kävi kaupassa uudelleen jätettyään tänään minut Kivenlahteen, mutta näkkärit oli kaikki ostettu. Harmi. Lähtisiköhän sitä Inkooseen asti näkkärin perään?

Suvisaariston suunta kannattaa kyllä käydä katsastamassa, vaikka ei näkkäriä löytyisikään. Ajoimme tällä kertaa Bosundin sillalle asti tarkistamaan, miten aurinko laskee.

Hanikka

Tänään ajaessani yksin Rantaraittia en poikennut enää Suvisaaristoon. En myöskään Hanikan ulkoilualueelle, jonka vieritse Rantaraitti ja Suvisaaristontie kulkevat. Viikolla meiltä meni Hanikassa ja sen lähirannoilla retkeilyyn kokonainen päivä. Kyllä sen päivän aikana jo poimittiin pari litraa mustikoitakin ja kiivettiin yhdet kuntoportaat pyöräilyn lisäksi. Kirjoitin Hanikasta oman tekstin, joka sisältää myös kartat alueella suunnistamiseen.

https://ailajajuha.com/2020/07/18/hanikka/

Hanikan rannoilta näkee jo Haukilahteen asti. Kuva vesitornista on otettu jo huhtikuussa kävellessämme keväistä luontoreittiä pitkospuita pitkin.

Hanikan iso siirtolohkare on vain viidenkymmenen metrin poikkeamisen päässä Rantaraitin reitiltä. Sen voi hyvin käydä katsastamassa, vaikka ei Hanikan reittejä kiertelisikään.

Hanikassa on luontopolun lisäksi helppo pyöräreitti, jonka voi kyllä hyvin käydä pyörähtämässä ympäri.

Villa Rulludd ja Rullaniemen luontopolku

Rantareittiä jatkaessamme löytyi toinen meille mieluisista kahvipaikoista, eli Villa Rulludd rannassa vähän ennen Suomenojan satamaa. Viihtyisä ympäristö ja hyvät itse leivotut pullat maistuivat. Joimme kahvimme pihalla pöydän ääressä, mutta olisivat sisätilat ja terassikin olleet mukavat. Juha kävi ostamassa toisenkin rahkapiirakan, ja sanoi, että ne olivat jopa parempia kuin mitä äitinsä aikanaan teki. Toivat mieleen lapsuuden herkut.

Ihastuimme tähän paikkaan niin paljon, että seuraavana päivänä kutsuimme sinne päiväkahville poikamme ja hänen vaimonsa juhlimaan häittensä vuosipäivää. Nyt yksin ajellessamme poikkesin tänne myös ja pyysin pussiin toisen rahkapiirakan Juhalle kotiin tuliaisiksi. Pidämme toisistamme näin huolta. Päiväni lopuksi näin ison yllätyksen siitä, miten Juha oli pitänyt minusta huolta, kun olin yksin liikkeellä. Palaan asiaan tekstin lopuksi.

Villa Rulluddin takaa rannasta on näkymät Suomenojan satama-alueelle ja kauempana näkyy jo sen takana Haukilahden vesitorni.

Kävimme myös metsän puolella ja kiipesimme Rullaniemen kallioille. Ne ovat joskus kauan sitten olleet kartanon kalliopuutarhana ja sen jäljiltä kalliolla on vielä kivistä tehtyjä portaita ja muita asetelmia.

Suomenoja

Myös Suomenojan satama on yksi saaristovenereittien pysäkkejä.

Suomenojan sataman vieressä on Suomenojan voimala. Sen seinään on maalattu iso lintumaalaus kertomaan siitä, miten voimalaa kehitetään ilmastonmuutoksen edistämiseksi.

Suomenojan voimalan takana on lintujärvi. Lintuja voi nähdä rannalta ja lintutornista ja niistä on opastauluja pitkin rantaa kiertävää reittiä. Järven ympäri kiertävä reitti on vain reilun kilometrin, pieni ylimääräinen lenkki on oikein kiva. Meille se tarjosi myös eväshetkipaikan lintutornin juurella.

Suomenojan lintujärven ympäri kiertävä reitti on niin helppo ja kaunis, että ajelin tuon ylimääräisen kierroksen uudelleen, vaikka olinkin vain kertaamassa reittiä.

Tiistilä

Tiistilä ei ole ihan Rantaraitilla, mutta teimme sinne Suomenojan ja Matinkylän välillä muutaman kilometrin pituisen piston katsomaan Tiistilän Pirunpeltoa. Nämä muinaiset kiviset merenpohjat ovat mielenkiintoisen näköisiä. Ja oli samalla kiva nähdä uusi kaupunginosa, jota emme olleet koskaan ennen kolunneet.

Matinkylän ranta

Matinkylässä on uimaranta, veneranta ja uudehko taukopaikaksi sopiva arkkitehtuuriltaan erikoinen Lokkalan Majakka. Majakka on erityisesti nuorten suosima ja näytti siellä olevan lapsiperheitäkin. Vaikka paikka on suosittu, emme oikeastaan kokeneet sitä meidän mieleiseksemme paikaksi. Ostimme kioskista jätskitötterön ja katselimme hetken merelle veneitä ja kauempana kulkevia isoja laivoja. Ei meillä tietenkään mitään pahaa sanottavaa paikasta ole, tykkäämme vain enemmän rannasta, joka ei ole näin rakennettu ja täynnä ihmisiä.

Majakan vierestä voi kulkea terassipolkua pitkin Matinkylän uimarannalle. Olin yksin liikkeellä vähän pilvisenä ja sateisenakin päivänä, enkä ihmetellyt yhtään, että tapasin rannalla vain lokkeja, en lapsia.

Rannalla ajeleminen on siitäkin mukavaa, että koko ajan tulee vastaan pientä kivaa. Siltoja ja aurinkoisia näkymiä merelle ja rantaniityille.

Siellä täällä on myös rauhoitettuja rapakivilohkareita ja vanhoja puita, kuten kilpikaarnaisia mäntyjä. En tiedä, onko tämä puu yksi niistä, mutta hyvinkin voisi olla. Ei tämä nyt vielä kilpikaarnamänty ole, mutta mutkikkuudessaan aika hauska ilmiö kuitenkin.

Haukilahti

Haukilahden satamaan tullaan Iiriksensiltaa pitkin. Se on paikalla valettu jatkuva jännitetty betonisilta, jonka kolmimetrinen alikulkukorkeus veneille ei vaikuta kovin korkealta.

Ei sen alta ainakaan näillä mennä.

Toppelundin rantaa suojaamaan rakennettu aallonmurtaja on yksi Rantaraitin erikoisimpia kohtia.

Haukilahden ja Westendin välillä Rantaraitti näyttää tosiaankin rantaraitilta, kun sen ja meren välissä ei enää ole mitään.

Westendin jälkeen Espoon rantaraitti jatkuisi Tapiolaan ja Otsolahdelle, mutta jätimme sen nyt väliin, koska Tapiolan, Otaniemen ja Keilarannan alueella on kovin paljon rakennustöistä johtuvia liikennejärjestelyjä. Keilarannan kautta Laajalahdelle on niin houkuttelevaa nähtävää, että ajoimme lauantaina reitin Munkkiniemestä Gallen-Kallelan museon, Villa Elfvikin, Laajalahden, Karhusaaren ja Hanasaaren kautta Westendiin. Kirjoitin tuosta pätkästä ihan oman jutun, jonka voi lukea täältä:

https://ailajajuha.com/2020/07/19/munkkiniemesta-espoon-rantaraitille-villa-elfvik/

Kivoin juttu tällä reitillä oli luontopolkuineen Villa Elfvik, jonka kahvila ja näyttely on auki viikonloppuisin. Villa Elfvikin kahvila on toinen Rantaraitin suosikeistamme Villa Rulluddin ohella ja näyttely todella näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Erittäin ihania maisemia tarjosi myös Karhusaari, jonka rannan kautta kiertäminen tarjoaa taukopaikkoja rannan kivillä. On sielläkin uimaranta.

Myös Hanasaaressa voi poiketa, vaikka sitä ei ulkoilualueena mainostetakaan, onhan se hotelli ja suomalais-ruotsalainen kulttuurikeskus.

Tälle Espoon rantaraitin Helsingin puoleiselle päälle on tuon Laajalahden sijasta pari muutakin hyvää vaihtoehtoa. Yksi on kääntyä Lauttasaaresta Koivusaaren ja Kaskisaaren kautta Lehtisaareen ja Kuusisaareen. Sieltä voi jatkaa joko Munkkiniemen suuntaan tai kääntyä takaisin Espooseen ja Otaniemeen.

Koivusaaren ja Kaskisaaren välissä on kaunis silta.

Lauttasaaren kautta kotiin

En lähtenyt Laajalahden suuntaan, en kääntynyt Koivusaareen ja Kaskisaareen, vaan ihan hetken mielijohteesta käännyinkin Lauttasaareen tultuani Vattuniemen suuntaan. Voisihan sitä nyt pitkästä aikaa katsella Lauttasaaren rantojakin. Vähän ihmettelin itsekin reittivalintaani, mutta poljin eteenpäin pientä soratietä poliisin majojen ohi ja muistoissani rantakallioille tähyillen. Viime syksynä kävelimme täällä kahden lapsenlapsen kanssa koulun vaatimaa kasviota täydentäen.

Sitten huomasin tulevani uimarannalle. Ai – täällä on tämmöinenkin? Ajanpa hiljalleen tuosta kahvilan terassin ohi… ja sitten: ”Aila, hei!” Yhtäkkiä päähänpistosta tehdylle reittivalinnalle tulikin selitys ja tarkoitus. Minun oli selvästikin ollut tarkoitus törmätä kahteen entiseen kollegaan, istahtaa kahville heidän kanssaan ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Miten ihana yllätys ja kohtaaminen!

Vähän ehti kuurosade kastella pyörää ja takinhihoja, mutta sinne tuo aurinkoinen terassi jäi, ja kuva muistuttaa kivasta tapaamisesta ja siitä, että yhtäkkiä kaikella on tarkoitus.

Reitti Ruoholahdesta Hietaniemen kautta on yksi lempireittejäni. Varsinkin auringon laskiessa, kun aurinko laskee länteen, edessä näkyy merenlahti ja Lauttasaaren silta ja oikealla puolella on vihreä hautausmaa. Valkoposkihanhet eivät tällä kertaa tahtoneet ollenkaan väistää.

Vähän pohjoisempana Taka-Töölössä reitin varrelle jäävät myös Merimelojien maja ja Cafe Regatta kauniine terasseineen ja Sibelius-monumentti.

Sattumuksia ja yli neljänkymmennen kilometrin pyöräilyäni miettien tulin kotiin ja ajattelin, pitäisikö minun ilmoittaa Juhalle olevani vihdoin tulossa. En kuitenkaan soittanut, vaan poljin kohti kotia. Ja sitten minua kohtasi taas yllätys. Juha oli opetellut jotain uutta yksin ollessaan eikä ollutkaan käyttänyt koko päivää kitaraa ja pianoa soittaen. Tulin pihaan, ovi aukesi: ”Mistä sä näit, että olin tulossa?” ”No täältä.” Juha oli keksinyt seurata matkaani paikallistamalla kännykkäni. Siitä oli näkynyt sekin, että juuri olin pysähtynyt Cafe Regatan ja Sibelius-monumentin vieressä. Olin sekä vähän hämmentynyt että iloinen huolenpidosta ja annoin Juhalle Villa Rulluddista ostamani rahkapiirakan.

Näin se viikko Espoon rantaraitilla oli tuonut muassaan muutakin kuin pyöräilyä. Patikointia, ystävien kohtaamisen ja uuden sovelluksen opettelun. Ja yllättävän iloisen kokemuksen siitäkin, että voi sen ajaa yksinkin ja yhdessä päivässä.

Tuusulanjärven ympäri elämää miettien

Kiersimme tänään Tuusulanjärven pyöräillen. Koimme Järven, maalaismaisemia, kulttuurihistoriaa ja ajelimme hyvää pyörätietä. En ihmettele, että vastaantulijoita riitti, myös jonkin verran ohittelijoita tai ohiteltavia. Päivästä muodostui itsellemme myös historian, elämänfilosofian ja omakohtaisten kokemusten päivä. Tuusulanjärven kohteet olivat tuttuja ja koskettavia ja ohjasivat miettimään ja muistelemaan elämää.

Yhdessä terveinä

Istuimme Sarvikalliolla ja kaivoimme esiin eväät ja kahvitermarin. Olimme juuri pyöräilleet sinne parit ylä- ja alamäet ja katselimme jyrkän rinteen alapuolella näkyvää järvimaisemaa. Olimme täällä ensimmäisen kerran jo 2012 juuri tultuamme onnistuneesta kodinvaihdosta Bodenseeltä. Sielläkin pyöräilimme paljon.

Sarvikallio Tuusula

Tällä iällä ei ole itsestään selvää olla niin terve ja hyväkuntoinen, että ylämäen ylös polkeminen sujuu. Monet ystävämme ovat joutuneet pettymään jäädessään odottamalleen eläkkeelle, jolloin olivat haaveilleet matkustamisesta ja leppoisasta elämästä. Olemme viiden eläkevuotemme aikana tehneet pitkiä ja hitaita automatkoja ja kodinvaihtoja Espanjaan, Montenegroon, Sveitsiin ja Hollantiin, olemme pyöräilleet ja patikoineet sekä Suomessa että matkoillamme. Ikä ja kunto eivät ole olleet este, eikä mikään vakavampi kipu ole koskettanut. Itsestään selvyys ei ole myöskään yli 45 vuoden avioliitto, neljän lapsen perheet ja 11 ihanaa lastenlasta. Tuusulanjärven maisema toi esille kiitollisuuden ja arvostuksen. Toivomme, että näin vielä jatkuisikin ja pitkään.

Ystävät

Poikkesimme pikkuisen reitiltä katsomaan Alvar Aallon Joonas Kokkoselle suunnittelemaa Villa Kokkosta. Viimeksi olimme täällä ystävämme syntymäpäivillä ja kuulimme myös talon ylläpitäjien Elina Viitailan ja Antti A. Pesosen musiikkia. Taloa voi siis vuokrata juhlakäyttöön ja siellä on lähes joka päivä saatavilla myös opastettu kierros ja musiikkihetki.

Muisto ystävän syntymäpäivästä toi mieleen myös muun laajan ystäväpiirin. Meillä on rakkaita ystäviä paljon. On niitä, joiden kanssa ystävyys on alkanut jo vuosikymmeniä sitten ja niitä, jotka ovat ihan viime vuosina tulleet elämäämme uusien kuvioiden ja harrastusten myötä esimerkiksi kodinvaihtolomilta tai Espanjan Aurinkorannikon seurakunnan myötä. Kaikkein rakkain tapa tavata ystäviä on ollut järjestää lauluiltoja kodissamme. Ystäviä tulee soittimineen, soitetaan, lauletaan ja jutellaan. Joskus kolmekymmentäkin ystävää on laulanut kanssamme. Voi kun tämä koronakriisi olisi pian ohi ja voisimme taas kutsua ystävät laulamaan! Viimeksi helmikuussa kokoonnuimme laulamaan näitä, kun Nuoren seurakunnan laulukirja täytti 50 vuotta.

Vanhemmat

Emme tietenkään itse ole kokeneet sota-aikaa muuten kuin lapsuudessamme 50-luvulla vielä vallinneena pula-aikana, jolloin appelsiinit, banaanit, polkupyörät ja ostetut vaatteet eivät vielä olleet jokaisen ulottuvilla. Mutta vanhempamme kokivat sen. Äitimme vielä kouluikäisinä lapsina, mutta isämme rintamalla. Molemmat tulivat sieltä takaisin fyysisesti hengissä ja lähes haavoittumattomina, mutta henkisesti pahan stressin kokeneina. Nuoruuden unelmiin ja suunnitelmiin oli tullut vuosien viivästys tai jopa peruuntuminen. Seuraavana sukupolvena olemme olleet myös toteuttamassa niitä unelmia heidän puolestaan, ja näitä kasvatuksen aiheuttamia paineita olemme joskus miettineet. On niissä sekä hyvät että huonot puolensa. Jos kokeista saatu 10- oli liian vähän, eikä ylioppilaskirjoituksista ollut mahdollista saada mitään muuta kuin laudatureja, oli toisella puolella se, että koulutus oli mahdollista ja yhteiskunnan päätökset mahdollistivat yliopiston niillekin, joilla ei ollut rahaa itse maksaa.

Nyt sota Suomessa on historiaa. Tuusulan kirkon hautausmaan Pro Patria patsaat ja Lottamuseo ovat kertomassa siitä ja kunnioittamassa meitä edeltävän sukupolven tekemisiä.

Työura

Miten minusta tuli minä? Millaisia valintoja tein ja miten niihin päädyin? Molemmat olemme opiskelleet itsellemme uuden ja meille mieleisemmän tutkinnon vasta lähestyessämme viittäkymmentä. Eivät ne uusia aloja olleet, mutta musiikkiin erikoistuneesta luokanopettajasta tuli musiikinopettaja ja kasvatusaineiden opettajasta opinto-ohjaaja, ja työuran viimeiset tehtävät olivat niitä, joihin näin jälkeen päin ajatellen olisi kannattanut suuntautua jo aiemmin. Iso työ oli kummassakin, mutta kannatti.

Kallio-Kuninkala on nykyisin Sibelius-Akatemian kurssikeskuksena ja tutumpi lastemme perheille, mutta oli Juhallakin täällä jokin kurssi.

Samaan aikaan esikoispoikamme ja Sibelius-Akatemiassa opiskelevien nuorten ystävien lauluyhtye Club For Five harjoitteli täällä ensimmäistä Ensi ilta -levyään varten.

Myös Aleksis Kiven kuolinmökki toi Juhalle mieleen omia muistoja työuralta.

Yhden Aleksis Kiven päivän edellä Juha heitti opettajaksi opiskeleville kavereilleen: ”Jos te etsitte minulle sopivan Aleksis Kiven runon, niin sävellän sen.” Tätä Keinua on sittemmin kuultu häissä, syntymäpäiväjuhlissa ja tietysti Kivi-juhlissa useasti. Minusta se on yksi Juhan parhaita ja osuvimpia sävellyksiä. Juha lauloi sen minulle omissa häissämmekin.

Keinu

Nyt kanssani keinuhun käy,
mun impeni, valkeal liinal;
kuin morsian kauniina seisovi luonto
iltana helluntain.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Kuin Onnelan kaukainen maa
niin kimmeltää ihana kunnas;
ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
siivillä läntisen.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Siel suutelee ehtoo ja koi
ja siel ijankaikkinen aika
pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
himmeään Unholaan.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Aleksis Kivi

Arvomaailma

Ajelimme Tuusulanjärven taiteilijayhteisön museoitujen kotien ja vanhojen huviloiden ohi. Monille nykynuorille ja koululaisille ovat varmaan jotkin nimet tuttuja, kuten Sibelius, mutta eivät ehkä kaikki enää samalla tavalla kuin meille, jotka varmasti muistamme Seitsemän veljestä luonnekuvauksineen, ja joiden joulutunnelmiin Martta Wendelinin joulukortit vieläkin vaikuttavat. Maailma muuttuu ja joka sukupolvella on arvomaailmansa. Hyvä näin.

Luopuminen

Nuorena ja työikäisenä on joka päivä jollekin tärkeä. Mielipidettä kysytään, työtä riittää tehtäväksi, mukaan pyydetään. Ja sitten yhtäkkiä kaikki loppuu. Eläkeläinen. Ensin alkuun tuntui pahalta kaivaa eläkeläiskorttia esille edes alennettujen pääsymaksujen takia.

Seurakuntaopiston pihapiiri toi mieleen näitä luopumisen muistoja.

Nelisenkymmentä vuotta sitten Juha opetti täällä innoissaan kitaransoiton vapaasäestystä, eli ominta taitoaan Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin opiskelijoille, olihan hän juuri niitä ensimmäisiä, jotka aikoinaan toivat kitaran kirkkoon. Sekä hyvät muistot että luopumisen haikeus olivat samaan aikaan läsnä tässä pihapiirissä seisoessamme. Tässä kuvassa eläkkeelle jäävä musiikinopettaja seisoo oman koulunsa juhla-aulassa yksin viimeisen kevätkonsertin jälkeen.

Itselläni oli samanlainen tunne. Työelämässä ollessa olimme paljon tekemisissä myös Seurakuntaopiston kanssa ja varsinkin Diakonia-ammattikorkeakoulun perustamisvaiheessa kävin täällä usein. Kirjoitimme opetussuunnitelmaa, keskustelimme keskiasteen koulutuksen muuttamisesta ammattikorkeakouluksi ja teimme tärkeää kehittämistyötä. Täällä kävin myös innostavan valmennuksen ennen kuin lähdin elämäni hienoimmalle matkalle, eli Opettajat ilman rajoja -järjestön organisoimalle vapaaehtoisjaksolle Kenian maaseutukouluihin.

Näissä tehtävissä koin olleeni mukana jossain tärkeässä. Nyt en enää ole. Haikeaa. Yksi päivämäärä, eli eläkkeelle siirtymisen päivämäärä muuttaa paljon.

Kolmaskin haikea luopumisen kokemus liittyy tähän paikkaan. Monena vuonna koin tekeväni jotain ihanan hienoa ja itselleni tärkeää, kun rakensin täällä seurakunnan joulujuhlaan seimen ja kerroin sen äärellä jouluevankeliumin. Nyt minua ei enää tarvita. Tällaiset asiat koskettavat vielä toisella tasolla, koska ne eivät edes liity työtehtäviin ja eläkkeelle siirtymisen päivään, vaan ovat vielä henkilökohtaisemmin syrjäyttäviä.

Lopullisuus

Poikkesimme Tuusulan kirkossa. Tunnelmallinen ja kaunis harmaa puukirkko on valmistunut jo 1734. Kirkon ympärillä on vanha hautausmaa, jossa on kirjailija Aleksis Kiven ja taiteilija Pekka Halosen haudat.

Tuusulan kirkko

Kirkossa sisällä vastaamme tuli vahva muisto yli viiden vuoden takaisista hautajaisista. Nuori ystävämme, alle nelikymppinen ystäväperheemme poika oli yllättäen menehtynyt sairauskohtaukseen. Suru ja menetys oli suuri ja käsittämätön. Lastemme ystävä, meidän hyvä ystävämme ja ystäviemme rakas poika oli poissa. Kirkossa ollessamme palautui kaikki mieleen. Kuka missäkin istui, mitä alttarilla tapahtui, ketkä kantoivat arkkua. Jokin asia voi muuttaa elämämme hetkessä. Mekin elämme keskellä kesää, pyöräilemme, suunnittelemme elämää eteenpäin ja yhtäkkiä kaikki voi olla aivan toisin.

Tuusulan kirkko

Tämä johdatti meidät myös vilkaisemaan elämäämme taaksepäin. Mitä jätämme jälkeemme, kun joskus olemme poissa? Saimmeko mitään hyvää aikaan perheessämme tai ystäviemme kanssa? Mitä jätimme oppilaillemme ja työpaikoillemme? Vaikutimmeko yhteiskunnassa johonkin tärkeään? Tuo vilkaisu taaksepäin muuttui hetkessä myös tähyilyksi eteenpäin. Mitä meidän pitäisi tehdä? Miten pitäisi elää?

Elä nyt

Yksi hyvä vastaus päivästämme löytyi. Elä nyt. Nauti siitä, mitä on olemassa nyt. Meillä oli hyvä päivä takana. Olimme taas tavanneet mukavia ihmisiä ja jakaneet heidän kanssaan pyöräilykokemuksiamme. Olimme pysähtyneet mukavissa maisemissa ja eläneet terveen päivän.

Hyvää elämää sinullekin!

Munkkiniemestä Espoon rantaraitille – Villa Elfvik

Espoon rantaraitti

Espoon rantaraitin viimeiset kohteet sijoittuvat Laajalahden rannoille. Nostimme pyörät pois auton perästä Munkkiniemen Tarvon parkkipaikalla ja lähdimme polkemaan kohti Tarvaspäätä ja Gallen-Kallelan museota. Seuraava kohde oli Villa Elfvik, josta jatkoimme Laajalahden kautta Keilarantaan, Otaniemeen, Karhusaareen ja siitä Westendin kautta Haukilahteen. Paluumatkalla valitsimme Hanasaaren, Koivusaaren ja Kaskisaaren ja Kuusisaaren kautta reitin takaisin Munkkiniemeen.

Tarvaspään suuntaan on rakennettu uutta siltaa ja sen viereen on ilmestynyt aivan uudenlaista aktiviteettia. Ensimmäinen pysähdys tulikin siis tässä, pitihän se nähdä, miten tämän nuoren temppuilu onnistuu.

Gallen-Kallelan museo

Melkein hävettää, että emme edes pistäytyneet sisällä, vaikka miljöö kyllä houkutteli viipymään. Mennään sitten joskus toiste, kun ei tarvitse kiinnittää pyöriä taas johonkin. Se on aina oma operaationsa. Taiteilija Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) suunnittelema ja rakentama Tarvaspään ateljeelinna avattiin yleisölle vuonna 1961 Gallen-Kallelan Museona. Museo näyttelyissä on Gallen-Kallelan ja hänen aikalaistensa taidetta ja elämää sekä nykytaidetta ja pihalla on hyvin houkuttelevan näköistä kahvilatoimintaa ihanassa ympäristössä. Näkymiä on ja sitten löytyi myös hauskoja koristeluja puista.

Villa Elfvik

Villa Elfvikin ohi olemme jo joitain kertoja ajelleet pysähtymättä, joten nyt päätimme nähdä sen pyörien kiinnittämisen vaivan ja viipyä hetken.

Luontopolku houkutteli. Vain 700 metriä, eihän tuohon nyt edes aikaa kulu.

Ei tietenkään kulu, jos ei kiipeile joka paikkaan. Lintutorniin oli helppokin kiivetä, viimeistä edelliselle tasanteelle asti oli portaaton esteetön kulku.

Kaupungin niittytyöläiset olivat täällä työssään. Ei ihme, että reitillä näkyi useita lapsiperheitä. Rannassa oli pöytiä ja penkkejä. Ensi kerralla emme jätä eväitä pyörän takabokseihin.

Lintutornin vieressä oli vaja, jossa kerrottiin alueen linnuista. Olipa monta kuvaa linnuista, joiden nimeäkään en tunnistanut. Laajalahti on tärkeä linnuston elinalue.

Tässä vajassa ajatus jo syntyi, mutta kun kävelimme järviruokojen ja tuoksuvien mesiangervojen reunustamaa rakennettua reittiä, se vahvistui: Tiesimme heti, ketkä lastenlapsistamme tänne tuodaan juoksemaan ja lintuja ihailemaan. Kaksi pientä poikaa tunnistaa lintukirjoista kaikki äänet ja kun heistä isompi, eli kuusivuotias osaa jo lintujen latinalaiset nimetkin, tänne heidän on päästävä.

Me huokaisimme hellettä ja päätimme käydä sisällä kahvilla. Oli todella värikäs ja tunnelmallinen paikka.

Sisätiloissa on luontonäyttely ja lisää pientä puuhaa pikkupojille.

Villa Elfvikin luontotalo on Espoon kaupungin ympäristövalistuskeskus ja arvokas jugend-huvila. Esillä on tietoa siitä, miten jokainen itse voisi edistää kestävää elämäntapaa. Kiersimme alakerran Eläköön Espoo -näyttelyn, jossa esiteltiin Espoon luontoa.

Alakerrassa voi myös tutustua Kestävän elämäntavan polkuun. Törmäsin ihan sattumalta yhteen sen korteista, joita on pitkin taloa ja joista saa hyvän ohjelman esimerkiksi koululuokalle.

Talon yläkerrasta löytyy lapsille suunnattu leikkitila Mäyrän metsä. Luin siitä vasta kotiin tultuamme, mutta se vahvisti ajatusta siitä, ketkä lastenlapset tänne seuraavaksi tuodaan. Villa Elfvik ei ole auki koko ajan, jos mietit vierailua, käy nettisivuilta katsomassa aukioloajat ja reitit sinne. Kehä I:n suunnasta ei pääse normaalireittejä autolla.

Otaniemi ja Keilaranta

Otaniemen seutu ei ollut paras mahdollinen pyöräreitti juuri nyt. Koko alkuvuoden näillä main on ollut tietöitä, eikä opasteita ilmeisesti ole mahdollista ihan koko aikaa pitää ajan tasalla. Selvittiin kyllä, eikä edes paljon harhailtu ja pyöräily oli kyllä mahdollista.

Keilarannan pyöräilyreitti kiehtoo enemmän kuin kuvista uskoisikaan. Jalkakäytävän näköinen pyörätie mutkittelee korkeiden rakennusten ja meren välissä.

Tästä ei pysähtymättä ohi mentykään. Mikä ihmeen kelluva vesipuisto tämä on? Näytti lapsilla ja aikuisilla olevan aika hauskaa. Etsin kotiin tultuani tiedot tästäkin ja keksin lähes saman tien lastenlapsistani myös ne, jotka saattaisivat innostua tästä. Eivät kuitenkaan ne samat, jotka veisin Villa Elfvikiin. Laguuni.

Karhusaari

Tämän kohdan voi aivan hyvin ohittaa Länsiväylän vieressä kulkevaa pyörätietä, jos on kiire, mutta Karhusaaren ranta ja sorapäällysteinen pyöräreitti kannattaa kyllä ajaa. Uimarantakin on.

Me etsimme sopivan paikan kahvihetkellemme. Tätä veden ylle kaatunutta mäntyä ei voinut vastustaa. Sitä katsellen sitten joimme kahvimme ja söimme lounaaksi leivät, kananmunat ja vähän hedelmiä.

Katselimme merelle maisemia ja veneitä.

Karhusaaresta Westendiin ja Haukilahteen on hyviä näkymiä ja mukavaa ajelua. Tämä kohta reitistämme oli samalla myös paikka paikoin ruuhkaisin. Oli kävelijöitä ja muita pyöräilijöitä, joten tässä pitää ottaa matkanteko erittäin rennosti. Haukilahdessa pidimme päätepistetauon poikamme asuintalon pihalla.

Hanasaari

Takaisin tullessa Westendin ja Karhusaaren jälkeen emme kääntyneetkään enää Otaniemen ja Laajalahden suuntaan vaan jatkoimme Hanasaareen. Hanasaaressa sijaitsee ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus ja hotelli. Talo on rakennettu vastineeksi rahoista, jotka Ruotsi lainasi Suomelle toisen maailmansodan aikana, ja päätti olla perimättä takaisin. Nykyisin sitä käytetään paljon seminaari- ja kokoustilana. Niissä merkeissä olen itsekin siellä jokusen kerran ollut.

Hanasaaren rakennuksen ympäri kannattaa kävellä ja katsella ympärilleen. Rannassa talon takana on kummallisia taideteoksia ja upeita rantanäkymiä. Näkyipä siellä herttainen joutsenperhekin.

Koivusaari ja Kaskisaari

Koivusaari ja Kaskisaari eivät varsinaisesti kuulu Espoon rantaraittiin, koska ovat saaret Helsingin puolella Lauttasaaren ja Lehtisaaren välillä. Autolla tätä reittiä ei voi ajaa, mutta pyöräilyreitiksi tämä sopii todella hyvin. Koivusaaren ja Kaskisaaren välillä on näyttävä siltakin.

Hetken päästä olimme jo ajaneet molemmat saaret läpi ja ohittaneet myös Kuusisaaren. Takaisin Munkkiniemestä erittäin selkeää pyörätietä Tarvaspäätä kohti ja pyörät auton perään. Matkamittari näytti tälle päivälle 32km. Olimme olleet liikkellä kahdeksan tuntia.

Espoon rantaraitti on noin 40km pitkä. Kyllä sen voi ajaa kerrallakin, mutta se vain ei ole meidän juttu. Viisi päivää, joka päivä myös vähän kävelyä luonnossa, paljon pysähdyksiä ja tapaamisiakin. Näin on hyvä. Tämäkin päivä oli erittäin antoisa, niin antoisa, että ainakin Villa Elfvikiin palaamme uudelleen.

Hanikka

Hanikka ei ollut meille vieras kohde tällä kertaa. Olemme pari kertaa ennenkin kävelleet siellä, mutta nyt myös pyöräilimme. Hanikka tarjoaa monipuolisia mahdollisuuksia ulkoiluun. Jos haluaa työntää lastenvaunuja tai muuten kävellä helppoa soratietä, se onnistuu hyvin ja jos taas tykkää pitkospuista, kallioilla kiipeilyistä ja juurakkopoluista (kuten me), niitä löytyy Hanikan ulkoilualueelta luontopolkujen varrelta. Uimarantakin on, ja Suinonsalmen laiturilta pääsee saaristoveneisiin. Hanikassa on mukava käydä eri vuodenaikoina. Omat kokemuksemme ovat keväältä luonnon herätessä, kesän vihreydestä ja syksyn ruskasta. Hiihtämässä emme ole käyneet.

Hanikka keväällä

Keväinen Hanikka tarjoaa rauhallisia merimaisemia, pitkospuureittejä kosteikkojen läpi ja aurinkoisia kallioita.

Keväällä Hanikan pitkospuureittejä uusittiin. Tulikohan silloin lisää väistämistä helpottavia koronalevennyksiä?

Hanikan luontopolku

Hanikan luontopolku on merkitty keltaisilla täplillä. Niitä on riittävän usein, ja usein niitä tarvitaankin, koska polkuja risteilee alueella.

Luontopolun varrella on opastauluja, jotka kertovat alueen luonnosta. Muurahaispesäjuttu on kyllä tuttu jo lapsuudesta ja Juha aina kummastelee, kun löydämme lähtöpaikkaan poluttomissakin paikoissa ja ilman karttaa. Jääkauden vaikutukset luontoon muistuvat mieleen jo koulun alaluokilta.

Oli niissä tauluissa jotain uuttakin esimerkiksi suokasveista ja männyn kierteiden muodostumisesta. Ja tietysti elävä luonto näyttää ja opettaa kaikkea uutta. Enpä ihan näin hienoa mäntyä muista hetkeen nähneeni.

Eri vuodenaikoina luonnon näkymät ovat huikean erilaiset. Ensimmäinen kuva on huhtikuulta, toinen heinäkuulta. Ei samaksi maisemaksi uskoisi.

Suinonsalmen uimarannan vieressä on Suvisaaristoon vievä silta. Sen vieressä on saaristovenereittien laituri.

Kaksi luontonähtävyyttä oli mainittu Hanikan esitteessä. Suvisaaristontien ja Matasaarentien risteyskohdassa on parisataa vuotta vanha mänty, joka on rauhoitettu 1986. Se on 26m korkea ja sen ympärysmitta on 2,7m. Kilpikaarnapinta on mielenkiintoista. Vanhoja mäntyjä kutsutaan aihkeiksi. Hanikan luontopolun varrella on tällaisia vanhoja mäntyjä useita. Kannattaa pitää silmät auki.

Toinen mainittu kohde on noin viisi metriä korkea siirtokivilohkare muu­taman kymmenen metrin päässä Suvisaarentien ja Soukanniementien risteyk­sestä. Tämäkin on rauhoitettu luonnonmuistomerkkinä 1986.

Juhalla on aina mielessä vaikuttaa luontoon itse. Kun hän luki taulusta, että lohkare on Viipurin seudulta, hänelle tuli heti mieleen yrittää palauttaa sitä takaisin. Keväällä vaikuttamisen kohteena olivat liian korkeat männyt.

Onneksi Juha ei nähnyt tätä kantoon muodostunutta hyönteishotellia.

Hanikan luontopolku tarjosi myös erinomaisen mahdollisuuden pysähtyä ja täyttää tyhjentyneet eväsrasiat juuri kypsyneillä mustikoilla. Muutama poimija näkyi siellä täällä, mutta kyllä niitä vielä metsään jäi.

Mustikanpoiminta on intohimoni, mutta niin on myös kiipeily ja korkealle meneminen aina, kun siihen on mahdollisuus. Nyt en enää vastustanut kiusausta, vaan luontopolkukävelymme lopuksi kiipesin uudet kuntoportaat. Juttelin niitä viimeistelevän miehen kanssa ja hän kertoi, että työ luovutetaan valmiina vasta ensi viikolla ja siihen tulee vielä kaiteeseen kiinnitettävät led-valot. Minulle 160 askeleen korkeus ja rytmi sopivat hyvin, mutta joku nuorempi nainen oli juuri kertonut harpponeensa aina kaksi askelmaa kerralla. Mutta minähän olin liikkeellä vain näköaloja varten, ei hikiliikuntaa. Otin ylhäältä kuvat Kasavuoren suuntaan paikasta jolla olimme eilen juoneet päiväkahvimme kallion rinteellä.

Hanikka pyöräillen

Luontopolun lisäksi Hanikan voi kiertää helppoa pyöräreittiä tasaista soratietä pitkin.

Pyöräretkellä teimme myös pienen piston Matasaarelle, jolla on Espoon ruotsinkielisen seurakunnan leirikeskus ja kappeli.

Ja kappelin rannasta taas rauhallinen ja kaunis näkymä merelle.

Hanikasta on helppo jatkaa matkaa pyörillä Suvisaariston suuntaan. Aika pian sillan jälkeen on pieni Saariston kauppa. Välipalajäätelön lisäksi näkkärin ystävälle hyppäsi silmiin myös mielenkiintoinen Mammas näkkäri Inkoosta. Pitihän se kokeilla. Tykkäsimme molemmat vähän makeasta siemennäkkäristä. Tavallisten päivittäistarvikkeitten lisäksi oli myynnissä myös joitain erikoistuotteita ja kalaa ja lounasmahdollisuus terassilla.

Ajelimme Suvisaariston suuntaan Bosundin sillalle asti ja käännyimme siitä takaisin.

Pyöräretkemme jatkui vielä vähän matkaa Suomenojan suuntaan. Siellä löysimme kahvilan, jonka ainakin tällä hetkellä voimme sanoa olevan suosikkimme Espoon rantaraitilla. Villa Rulluddin kahvilassa tarjotaan ystävällisesti itse tehtyjä pullia ja suolaistakin kahvinlisuketta. Sisätilat ovat tunnelmalliset, pihaterassi rakennuksen takana kutsuva ja pihan pöydät rauhalliset kahvihetkelle. Kävimme siellä seuraavana päivänä heti uudestaan ja tarjosimme juhlakahvit pojallemme ja hänen vaimolleen, jotka viettivät häidensä vuosipäivää.

Hanikka, Suvisaaristo, Rullud ja edellisenä päivänä Kasavuori. Oikein kivoja kohteita Espoon rantaraitin varrella.

Lopuksi vielä kartta siitä, mitä polkuja seurasimme Hanikassa keväällä ja tänään. Vihreä viiva näyttää kävelyreittimme huhtikuussa, punainen luontopolkumme tänään ja sininen pyöräilymme Hanikan ympäri tänään.

Kasavuori

Kasavuori Soukassa on Espoon korkein kohta, josta on hienot näkymät merelle ja ympäristöön. Kalliolle kiipeämiseen ei ole merkittyjä polkuja, mutta sinne on helppo nousta, eikä näin pienellä alueella mihinkään eksy.

Tiesitkö sinä Kasavuoresta?

Toissapäivänä olimme pyöräilemässä Kivenlahdessa ja Soukassa ja pysähdyimme juttelemaan ystävällisen miehen kanssa. Saimme monta hyvää vinkkiä ja ensimmäisenä kiinnosti tämä Kasavuori. Kasavuorella on ollut muinoin rannikon puolustusketjuun kuulunut merkkitulipaikka ja siitä se on saanut nimensäkin. Kasavuoria on samasta syystä muitakin, Espoossakin Kauniaisten lähellä on toinen.

Miten Kasavuorelle pääsee?

Luin juttuja Kasavuoresta ja kaikissa sanottiin, että polun löytämisessä oli vaikeuksia. Ei se niin kovin vaikeaa ollut, vaikka mitään viittoja sinne ei ole eikä merkittyjä polkuja, eipä juuri polkuja ollenkaan, mutta mutkitellen kalliota pitkin ylös vain.

Jätimme auton Alakartanontielle parkkipaikalle. Paikan reunassa oli myös jätesäiliöitä, ja hiekkakentällä siinä vieressä näkyi lapsia leikkimässä, joten sellaista rauhallista liikehdintää.

Hiekkakentän vieressä oli houkuttelevat kuntoportaat. Oli houkutus tehdä ensimmäinen mutka heti saman tien, mutta pystyin välttämään sen. Ajattelin, että jos tekee kovasti mieli, niin takaisin tullessakin voi tuon suorittaa.

Kasavuorenrinne on pieni katu. Tuntuu siltä, että on menossa muiden ihmisten pihoille, mutta sen päästä on helppo löytää kalliolle nousevan polun alku ja ihan hetkessä onkin jo kalliomaisemissa.

Tämän männyn kuvaaminen oli ihan pakko. Hauska. Ihan kuin se olisi hyppäämässä alas kalliolta. Tässä näkyy myös kallioiden rakennetta hyvin. Graniitti rakoilee tällä tavalla vaakasuunnassa ja tekee kulkuakin helpottavia portaita kallioon.

Kasavuoren näköalat

Yllättävän lyhyt aika meni siihen, että edessä aukesi se näkymä, mitä varten tultiin. Espoon korkein paikka, 44 metriä meren pinnasta.

Näitä maisemia ihaillen istuimme kalliolla jopa vähän kauemmin kuin normaalisti. Eikä se ole normaalistikaan vähän, jos joku näkymä kiehtoo. Näkymiä oli avomerelle asti, lähellä oli veneliikennettä, poutapilvet kaunistivat merimaisemaa ja lähiympäristössä oli taloja.

Kasavuorelta laskeuduttuamme lähdimme liikkeelle pyörillä ja saimme kuvat myös alhaalta. Tältä Kasavuori näyttää Soukanrannasta päin.

Tässä kartta siitä, miten me ylös löysimme. Mutkittelu on vähän summittaisesti piirretty, mutta noin sitä mentiin, toisten kulkemia askeleita tähyillen ja sopivia rinteitä edeten. Helppo juttu.

Ja lopuksi vielä paljastus. Se asia, mitä harva omista retkistään kertoo. Kasavuoren rinteillä mustikat ovat kypsyneet ja niitä on helpoissa poimintapaikoissa paljon. Poimimme alas tullessamme piirakkamarjat ja pari litraa pakkaseen. Tulipa nyt paljastettua yksi marja-apaja. Mene pian, näimme jo ainakin kolme muuta seuruetta samoissa puuhissa. Yhdellä oli poimuri ja ämpäri, muut taisivat kerätä mukillisen piirakkamarjoja lastensa kanssa.

Linlon ulkoilualue

Linlon saari

Linlon ulkoilualue eli Linlon saari vilahti tänä keväänä teksteissä, kun lueteltiin pääkaupunkiseudun ruuhkautuneita ulkoilualueita ja päiviteltiin Porkkalanniemen ruuhkia. Joku kirjoitti, että Linlon ulkoilualue olisi sille hyvä ja rauhallinen vaihtoehto. Kyllä olikin!

Missä Linlon ulkoilualue on?

Linlo on Helsingistä nelisenkymmentä kilometriä Kirkkonummen suuntaan. Kirkkonummelta käännytään vasemmalle etelään Upinniementielle ja siitä taas vasemmalle Eestinkyläntielle. Navigaattorille kannattaa antaa osoitteeksi Linlontie 136. Linlon satama-alueella on parkkitilaa, vaikka veneitäkin on valtavasti.

Linlon silta

Linlo on saari, jonne pääsee satama-alueelta siltaa myöten. Silta on ollut tämän kesän remontissa ja se avattiin viime perjantaina.

Miksi Linlo on niin hyvä ulkoilualue?

Rauhallinen luonto, hyvät nuotio- ja eväshetkipaikat, mielenkiintoiset kalliot ja mielettömän ihanat näkymät merenlahdille, nämä tekevät Linlosta niin miellyttävät vaeltelupaikan. Varsinaisia merkittyjä reittejä ei ole, mutta tarkistelimme välillä Google mapsista, missä olemme ja se toimi oikein hyvin. Kiersimme käytännössä saaren vastapäivään. Itäpuoli on vaatimattomampi ja länsipuolen luonto ja näkymät hienompia, joten näinkin voi valita, jos ei halua koko saarta kiertää.

Luonnossa vaeltelu on aina mukavaa ja antoisaa. Polut metsässä olivat helppoja kulkea, mutta kuitenkin sellaisia, että jalkojen lihaksisto sai sopivasti harjoitusta, kun polku ei ollut ihan tasainen. Tällaisesta kävelystä tykkään.

Högbergetille noustessa olivat apuna portaat.

Ja vieressä olevalle pikkusaarelle vie silta, jonka ylitystä ensin hetken mietimme, mutta ei tässä mitään ongelmaa ollut.

Högbergetin kallion itäpuolella oli tasaista kallionrinnettä. Sinne kiivetessä metsä näytti upean jännittävältä.

Tasaisella kallionrinteellä kasvoi jäkälää pieninä tupsuina. Joka tupsussa oli monenlaista sammalta ja jäkälää. Emme olleet tällaista punaista torvijäkälää koskaan ennen nähneetkään.

Metsäkorte levittäytyi polun varrelle upeina pilvinä.

Lahon kannon päälle oli kehittynyt melkein taideteos sammaleesta.

Luonnon kukkien joukossa viihtyivät myös hyönteiset.

Hyvät nuotio- ja eväshetkipaikat ovat yksi Linlon plussista. Reitin varrella oli jopa yllättävän monta vessaa. Paperia ja käsidesiäkin niistä löytyi. Nuotiopaikkoja oli vähän väliä ja niillä oli varusteina nuotion alusta, teräsgrilli, kirves ja polttopuut. Suomen sateessa vaeltavat arvostavat varmasti myös sitä, että monilla grillipaikoilla oli kunnon hirsirakennus, jonka sisälläkin oli grilli.

Me valitsimme eväshetkellemme varmaan parhaan paikan koko saarella. Linlon veneilijöiden ylläpitämä taukopaikka laitureineen ja pöytineen sijaitsee saaren kaakkoiskulmassa ja tarjoaa samalla hienon merinäkymän.

Ihania näkymiä merelle on varsinkin saaren länsipuolella. Jokainen poukama tarjoaa lisää, jokaisen kallion päältä avautuu uudenlainen näkymä. Näiden kuvien jälkeen varmaan haluat tänne itsekin. Varsinkin, kun kalliolla ja poukamissa on viihtyisiä nuotiopaikkoja ja muuten vain sopivia paikkoja istahtaa hetkeksi katselemaan.

Mielenkiintoiset kalliot osuivat matkallamme loppupuolelle lähestyessämme jälleen siltaa saaren länsirannalla.

Niillä main pysähdyimme katselemaan myös outoja puita.

Tässä maisemassa istahdimme vielä hetkeksi ja kaivoimme esille loput eväät. Sillalle oli matkaa enää alle 400 metriä, joten jos et halua kiertää saarta vaan vain nauttia maisemista ja eväistäsi, tule tänne. Lähde oikeanpuoleista polkua sillan jälkeen.

Linlon saari oli löytö. Ei ruuhkia, hyvät palvelut, kauneutta ja rauhaa. Ihan sitä, mitä päiväretkellemme on aina parasta.

Helsinki – Turku taukopaikat

Helsingistä Turkuun lennähtää moottoritietä pitkin alle kahdessa tunnissa – jos siis haluaa. Entä jos sinulla ei olisikaan mitään kiirettä tai muuten vain haluaisit pysähtyä? Kuljemme tuota väliä usein ja pysähtelemmekin usein. Design Hill, Muurlan lasi, Lahnajärvi, Haukanpesä tai Ykköspesä, Kasvihuoneilmiö, Hiidenpirtti ja Myllylampi ovat toimineet, kun olemme halunneet kahvit tai vessan tai jaloittelutauon, mutta matkan varrelle jäävät esimerkiksi Paimio ja Salo, joissa voi poiketa ja viettää vähän pitemmänkin hetken. Nautiskeluna koemme usein sen, että tulemme vanhaa Turuntietä (110) illalla Helsinkiin päin. Kun aurinko paistaa mukavasti takaa, ajelu on ihan nautinto. Monet näistä paikoista ovat vanhan tien varrella, mutta eivät mitenkään kaukana moottoritiestäkään.

Nämä järjestyksessä Turusta Helsingin suuntaan

Taukopaikat Turun ja Helsingin välillä

Paimio

Tammisillan liittymän ja ABC:n vieressä oleva leipomon kahvila Tanniset on pieni, mutta sitäkin parempi kahvitaukopaikka. Leipomon tuotteita on myynnissä muuallakin Turun seudulla, esimerkiksi Turun torilla.

Paimio on parin kilometrin päässä moottoritieltä. Ajelu Vistan eli Paimion keskustan läpi näyttää viihtyisän varsinaissuomalaisen kirkonkylän josta löytyy myös useitakin paikallisia kahvioita tai lounaspaikkoja. Näistä kahvila Asta on oikein mukava ja herkullinen paikka. Siellä leivotaan kaikki itse, ja tarjolla on myös lounas. Asta on tosi suosittu paikka, etenkin lounasaikaan.

Design Hill

Saloon kääntyvän risteyksen vieressä Shellin bensa-aseman naapurissa on Design Hill. Jos minun pitäisi valita yksi suosikki koko tästä taukopaikkojeni luettelosta, se olisi tämä. Myymälässä on esillä eri suomalaisten valmistajien tuotteita. On esimerkiksi Arabiaa ja ja Iittalaa, Fiskarsin tuotteita, Aarikan koruja, Finnlaysonin tekstiilejä, Nanson vaatteita ja Marimekkoa sekä Globe Hopen valmistamia tuotteita. Kahvila on viihtyisä ja monipuolinen ja sen vieressä hyllyillä on paikallisia elintarvikkeita.

Lähiruokahyllystä löytyy laadukkaita paikallisesti tuotettuja mehuja, hilloja, chili- ja kurkkusäilykkeitä, jauhoja sekä jauhoseoksia, härkäpaputuotteita sekä hunajaa, öljyjä ja kahveja sekä erilaisia mausteita, kuivatuista marjoista, hedelmistä ja juureksista valmistettuja elintarvikkeita sekä makeisia.

Salo

Salo on mukava viihtyisä pieni kaupunki, jonka läpi virtaa Salonjoki. Sen varrella on tori, joka on kesäisin normaalisti auki kolmeen asti iltapäivällä. Torstai-iltaisin Suvisalo on järjestänyt ohjelmallisen iltatoritapahtuman, mutta tänä kesänä ohjelmat on valitettavasti peruttu. Torimyyjien kojut ovat kyllä auki. Olen joskus katsellut mukavaa kirpputoritarjontaa.

Salon taidemuseo Veturitalli on myös mainitsemisen arvoinen paikka, vaikka sekin on juuri tällä hetkellä suljettu. Kannattaa tarkistaa aukioloajat.

Salo-Uskelan kivinen kirkko on vähän keskustan ulkopuolella, hieno historiallinen rakennus.

Salossa voi myös mennä meren rantaan. Salo on Halikonlahden pohjukassa.

Muurlan lasi

Salosta kannatta jatkaa Muurlan suuntaan vanhaa Turuntietä. Silloin tulee suoraan Muurlan lasin tehtaanmyymälään, jonka yhteydessä on myös kahvio. Jos on moottoritiellä, Muurlan liittymästä kilometrin verran Muurlan suuntaan. Myymälässä on Muurlan lasin omaa tuotantoa ja usein myös monenlaisia tarjoushintaisia tuotteita.

Lahnajärvi

Lahnajärvi on ollut suosittu perinteinen taukopaikka. Se on alunperin avattu jo1952, mutta se hiljeni moottoritien valmistuttua ja suljettiin kannattamattomana 2008. Linja-autot eivät enää pysähtyneet siihen tauolle, muukin autoliikenne sujahti sen ohi, ja harva viitsi kääntyä liittymästä, vaikka itse kahvilaan ei monta sataa metriä moottoritieltä ole. Uusi omistaja on tehnyt siitä uudelleen houkuttelevan ja houkutteleva on myös ympäristö uimarantoineen.

Lahnajärvi
Lahnajärven uimaranta
Lahnajärven kahvila

Lahnajärven vieressä voi poiketa myös luontoon. Kun Lahnajärven jälkeen muutaman sadan metrin päästä kääntyy vasemmalle Varesjärventielle, hetken ajon jälkeen on tien vieressä tällainen nähtävyyskyltti:

Rotomänty

Männyn juurelle voi ajaa autolla ja nousta kummastelemaan pari sataa vuotta vanhaa mäntyä, jonka runko on erilainen kuin tavallisella männyllä. Runko on paksun kilpikaarnan peitossa. Se tuntuu kovemmalta ja kuivemmalta kuin tavallisen männyn runko.

Muutama askel männyltä Rotonmäen suuntaan ja poimin suuhuni kesän ensimmäiset mustikat. Oli hieno ja yllättävä pysähdyspaikka vain parin kilometrin päässä Turku-Helsinki -tieltä.

Ykköspesä ja Haukanpesä

Jos kaipaa vain nopeaa taukopaikkaa moottoritien varressa, toisiaan vastapäätä sijaitsevat Ykköspesä ja Haukanpesä tarjoavat helpon ja viihtyisän paikan siihen. Turusta päin tullessa on Ykköspesän puolella. Oli eilen illallakin hyvät kahvit, hyvä munkki ja juustosämpylä, hyvä palvelu ja viihtyisä ravintolasali.

Ykköspesä
Ykköspesä

Moottoritien toisella puolella on toinen samanlainen, eli Haukanpesä. Tämä on se paikka, jossa todella usein tulee tehtyä pieni pysähdys, varsinkin jos takapenkillä on nuorempaa väkeä. ”Onko vessahätä, haluaako joku jäätelön?” ”Ei ja joo” on vakiovastaus ja sitten pysähdytään.

Kasvihuoneilmiö

Kasvihuoneilmiö on yhtä yllättävä paikka kuin sen nimikin on. Ihan uskomaton ”sisustusmyymälä” tien varressa. Sekin on ollut viime vuosina hiljaisempi kuin ennen, koska sille on moottoritieltä tehtävä mutka, mutta jos haluaa ihmetellä tavaroita ja mahdollisesti ostaakin jotain hassua, se mutka kannattaa kyllä. Ja lapset saavat halata lehmiä kerrankin läheltä.

Kasvihuoneilmiö

Hiidenvesi

Vanha Turuntie ylittää Hiidenveden siltaa myöten, jolta on hyvät näkymät järven yli kumpaankin suuntaan. Poikkeaminen Hiidenpirtin pihan parkkipaikalle antaa mahdollisuuden katsella järveä rannalta käsin.

Bistron terassikin houkuttelee. Toisella puolella tietä olisi Grilli ja kioski.

Myllylampi

Myllylampi näyttää olevan yksi vanhan Turuntien varrelle jäänyt paikka, joka on moottoritien myötä unohtunut ja kadonnut. Kahvilaa ja ravintolaa ei enää ole, mutta uimarannalle menevät portaat näyttävät kutsuvilta.

Näin rannan laiturilla tytön joka hyppi ja sukelteli, mutta muita en nähnyt. Ehkä parempi niin, pääsin itse nauttimaan ihanasta auringonlaskuhetkestä.

Myllylampi on Lohjanharjulla. Tässä tavallisesti loppuu meidän ajelumme vanhaa tietä myöten ja siirrymme moottoritielle loppumatkaksi. Vanha tie kulkisi esimerkiksi Veikkolan ja Bembölen kautta.

Ehdota sinä lisää. Voisin kokeilla muitakin paikkoja, kuljen tätä väliä niin usein, että kyllä matkalle aina joku taukopaikka mahtuu. Toivottavasti sinullekin.