Avainsana-arkisto: Andalusia

Espanjalainen hautausmaa on paikallinen nähtävyys

Espanjan valkoiset kylät aukioineen, rinteineen, kapeine katuineen ja aukioineen ovat kaunista nähtävää ja niitä kiertelemme ihastellen katselemassa. Oletko samalla kurkistanut hautausmaan portin sisäpuolelle? Espanjalainen hautausmaa on hyvin eri näköinen, kuin se nurmikon, kukkien ja hautakivien alue, joka Suomessa on kirkon ympärillä.

Aamun aloitus: ”Mitä jos ajettaisiin tänään Casabermejaan ja tsekattaisiin se upea hautausmaa siinä tien vieressä?” ei heti saavuttanut varauksetonta ihastusta. ”Siis retkikohteeksi hautausmaa kaikista Andalusian hienoista paikoista???”

Hetken päästä olimme kuitenkin menossa. Lue loppuun

Espanjasta kotiin osa yksi – Valdepeñasiin

 

Ensimmäinen matkapäivä on aina tärkeä siirtymä. Sopivasti pois siitä ympäristöstä, jossa jälleen kerran olemme viihtyneet. Eikä liian kauas, ettei tule kiire kaiken kanssa. Siivoilu ja pakkaaminen vievät aikansa, tälle aamulle piti mahduttaa vielä ennakkoäänestyskin, ja pientä liikkumavaraa pitää aina varata yllätyksiin – sellainenkin nimittäin tuli, ennen kuin pääsimme matkaan. Eikä tietenkään suorinta tietä, tällä kertaa reitille Valdepeñasiin oli katsottu Iznajar.

Haikeus, haikeus – se oli vahvempi tunne kuin milloinkaan aikaisemmin, kun keskiviikkoaamuna kannoimme tavaroitamme autoon, hinkkasimme asuntomme kylppäriä, keittiötä ja vielä viimeiseksi pyyhimme lattian. Kävin jättämässä avaimet pöydälle ja lähdin taakseni katsomatta, ettei olisi niin vaikea lähteä.

Ajoimme niin tutuksi tulleelle Torrentuvalle, jätimme auton ja kävelimme Kymppipaikkaan äänestämään. Yllätykseksemme jonoa ei ollut ollenkaan. Fuengirolasta kuulimme, että jonkin verran jonoa oli ollut.

Torrentuvan emännät tarjosivat hyvän lähtölounaan keskiviikon tapaan. Borssikeitto, pannari ja kahvi – ja ei kun matkaan. Vaan ei ihan sittenkään, autojääkaapin sulake tarvitsikin vaihdon ja taisi mennä ylimääräinen tunti siihen, että Juha Paulin avulla sai sen toimimaan. Onneksi sai, olisimme olleet pulassa koko pitkän kotimatkan, jos ei olisi ollut autojääkaappia. Se vain kuuluu meidän taipaleellemme. Ja onneksi ei ollut kiirettä nytkään.

Näihin maisemiin ei väsy. Oliivipuiden viivoittamat rinteet jatkuvat ja jatkuvat, kun lähtee Aurinkorannikolta Granadan suuntaan.

Välillä raidat ovat vauhdikkaampiakin ja maisemaan eksyy keltaisen sävyjä.

Tämänkertainen maisemavalintamme oli ajaa Iznajarin kautta. Tuo kaunis valkoinen kylä on upeasti tekojärven keskellä olevalla saarella.

Vähän huvitti alamäkeen mennessä, että jäästäkin varoiteltiin, mutta totta kai täälläkin talvella jäiset päivänsä on, vaikka sitä juuri nyt huhtikuun alussa ei uskoisi.

Iznajarin ohi kulkeva tie ylittää järven avaran näköisesti siltaa pitkin.

Ennen järven ylitystä rinteeltä on kivoja näkymiä Iznajariin. Ei siellä tietenkään mitään merkittyjä tai rakennettuja näköalapaikkoja taaskaan ollut, mutta kohtuullisen vähällä mielikuvituksella Juha aina jonkun pysähtymispaikan löysi, kun maisema niin vaati.

Ajoimme pienen piston ylöspäin Iznajarin suuntaan. Tuolta äsken rinteitä myöten tultiin.

Valkoinen Iznajar näytti joka suunnasta niin kivalta, että ehkäpä täällä pitää joskus pysähtyä ihan oikeastikin.

Matka jatkui oliivipuiden keskellä edelleenkin.

Juha ei aina varauksettomasti ensi silmäyksellä ihastu varaamiini hotelleihin. Ehkä näistä kuvista voi aavistaa miksi. Kyseessä on Rural Hotel de los Delfines Valdepeñasissa.

Paikka oli samalla jonkinlainen maatila, jossa oli viininvalmistukseen liittyvää näyttelyä pihalla. Alue oli kuitenkin kiinni, ehkäpä vierailumme ajankohta ei ollut oikea sille.

Tuulimyllyistä saattoi aavistaa, että aloimme tulla Kastilia la Manchan ja Don Quijoten seuduille.

 

Sarvipäitä ei kuitenkaan luonnossa näkynyt seuraavanakaan päivänä.

Ja kyllä, olen samaa mieltä Juhan kanssa. Pienellä varauksella tässä ympäristössä mentiin nukkumaan.

Ravintolaa ei päästy kokeilemaan. Kiinni oli.

Hyvin nukutti. Pientä arvostelua sain Juhalta aamullakin, olin nimittäin unohtanut laittaa lämmityspatterin töpselin seinään. Säästyipä espanjalainen kallis sähkö.

Aamupala ei suomalaisittain ollut kummoinen. Kahdella paahtoleipäsiivulla, marmeladilla, kahvilla ja tuoremehulla lähdettiin matkaan. Mutta eipä ollut hintakaan kovin paha. 45€ maksoimme yöstä, aamupalasta ja hauskasta elämyksestä.

Löysin aivan ihania kuvia Iznajarista tästä blogikirjoituksesta Matkan varrelta -blogista. Kannattaa katsoa!  Ainakin, jos siniset ruukut kukkineen sinunkin mielestäsi ovat ihania.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Espanjasta kotiin osa 2 Don Quijote ja tuulimyllyjen reitti on täällä.

Espanjasta kotiin osa 3 Cuencan rotkon reunalla riippuvat talot on täällä.

Espanjasta kotiin osa 4 Lumipyry ja Ciudad Encantada on täällä.

Espanjasta kotiin osa 5 Pyreneitten yli Lourdesiin on täällä.

 

 

Casares – jäi syy mennä uudelleen

Casares mainitaan Espanjan kolmen valkoisimman kylän joukossa Frigilianan ja Casarabonelan ohella. Aurinkoisena päivänä seinistä heijastuva valo melkein häikäisee, ja taas kerran edessä on kaunis kylä kauniissa maisemassa. Ja kuvaan kuuluu  tietysti myös kylän takana mäellä olevat linnan rauniot ja kirkko.

Ajoimme Casaresiin Esteponan suunnasta reilut kymmenkunta kilometriä sisämaahan päin. Juuri ennen Casaresia oli iso viitta ilmaiselle parkkipaikalle. Siitä käännyimme, ja ihmeeksemme parkkipaikka oli heti siinä mäen päällä näköalapaikan vieressä. Olimme kovin tyytyväisiä, koska mäen päältä oli Casaresiin varmaan paras näkymä.

Meiltä jäi huomaamatta, että oikeasti parkkipaikan viitoitus jatkuikin pidemmälle alamäkeen ja niin luulimme kääntyneemme väärin, palasimme takaisin tielle ja ajoimme tietä eteenpäin. Parin kilometrin päästä oli uusi viitta ilmaiseen parkkiin. Ei siis hätää – paitsi että viitoitusta seuraamalla tulimme kylän keskusaukiolle, jonka jälkeen viitoitus johtikin umpikujaan.

Takaisin lähtöpisteeseen, ja nyt tajusimme ajaa näköalapaikan ohi pitkälle alamäkeen ja isoon parkkitaloon.

Aika mielenkiintoista, että se toinen viitoitus oli jätetty paikoilleen, vaikka keskusaukiolta parkkitaloon johtava katu oli tällaisessa kunnossa:

Mitäpä sitä viitoitusta purkamaan, tilapäisiähän nuo katurempat ovat. Ja varmaankin kesällä taas turistitkin pääsevät ajamaan mistä vain.

Mut hei, nyt näyttää siltä, että aloitin turhan negatiivisesti tämän ihanan kylän kuvaamisen!

Ihan turhan parkkipaikkasählingin jälkeen nimittäin istahdimme keskusaukiolle terassille lounaalle. Sain yhtä suosikeistani ”gambas pil-pil” eli valkosipulilla maustetussa oliiviöljyssä lilluvia katkarapuja ja Juha maistoi vuohenlihaa.

Aukion keskellä on suihkulähde, Fuente de Carlos III, joka on peräisin 1700-luvulta.

Aukion vieressä on myös kylän tärkeimmän merkkihenkilön Blas Infanten patsas. Blas Infante oli ”andalusialaisuuden isä”, poliitikko, asianajaja ja kirjailija, joka herätti maakuntahenkeä. Hän loi  myös Andalusian lipun ja hymnin. Ei ole mikään ihme, että hänet teloitettiin sisällissodan alkamisvuonna 1936.

Casaresin nähtävyyksiin listataan ainakin neljä merkittävää kirkkoa. Niistä yksi eli Iglesia de San Sebastián on keskusaukion eli Plazan laidalla. Se oli ainoa, jonka näimme myös olevan auki.

Suurin osa nähtävyyksistä on mäellä, jolta linnan rauniot, Centro Cultural de Blas infante ja Ermita de la Vera Cruz  näkyvät joka suuntaan. Pienet kauniit sokkeloiset kadut johtavat mäelle.

 

Mäeltä on taas upea näköala kaupungin yli. Etualalla oleva modernin kerrostalon näköinen rakennus on se ilmainen parkkitalo. Eli sesonkina tänne ilmeisesti odotellaan huomattavastikin enemmän kävijöitä kuin näin maaliskuisena maanantaina.

Terasseilta on upeita näkymiä taas joka suuntaan.

Kapeimmat kadut ja mutkaisimmat kadunkulmat ovat juuri ennen linnaa ja kirkkoa.

 

Linnan muurien ja sieltä avautuvien näkymien takia todellakin kannatti kiivetä.

Tuli jo mieleen Ronda, vain ilman turistiruuhkaa.

Kirkon juurella on myös yksi viehättävimmistä hautausmaista, jonka olen näissä espanjalaiskylissä nähnyt. Kauniitahan ne ovat kaikki, mutta tämä oli jotenkin erityisen kaunis ja hoidettu.

Lisäksi hautausmaa oli jännittävän sokkeloinen. Pienistä kulmista ja koloista pääsi kurkistelemaan milloin mitäkin kivaa maisemaa ympäröiville vuorille.

Ihana kaunis valkoinen kylä oli taas jo melkein nähty monesta suunnasta. Jäljellä oli oikeastaan jäljellä vain Blas Infanten kotitalo, josta oli tehty museo ja jonka vieressä oli myös kylän turisti-info. Olimme lukeneet, että museon opastaulut olisivat vain espanjaksi, mutta päätimme ottaa haasteen ja kävelimme alamäkeen.

Ja sitten suunnitelmat muuttuivat sekunnissa kokonaan. Otin yhden harha-askeleen jalkakäytävän reunalta ja samassa olin nenälläni kadulla. Ohikulkijat riensivät apuun, päähän sattui ja jostain valui verta vaatteille. Ei mennyt montakaan minuuttia, kun olin tällaisen kärryn kyydissä menossa lääkäriin. Eikä lääkäri odotuttanut.

Paluumatka Casaresista oli kovin toisenlainen kuin olimme suunnitelleet. Ajoimme lääkärin kehotuksesta Benalmadenan Vithas Xanitiin. Tunteja siinä meni, kun parikin lääkäriä tutki tilanteen ja varmisti seurannalla, että silmän kaksoiskuvat katosivat, ja pään ja käden vammat kuvattiin.

Matkavakuutus on hyödyllinen juttu. Eikä tästä ikävästä episodista onneksi tullut mitään tämän dramaattisempaa. Rillit rikki, nenä ruvella, silmä mustana, mutta tuollaiset eivät invalidisoi onneksi muutamaa päivää pitempään.

Kauniit kukat näyttivät hetken sumeilta.

Ja Casares oli ehdottomasti käymisen arvoinen.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Casarabonela – Andalusian valkoinen kylä vuoren rinteellä UUSI

Kaikki alkoi siitä, kun Juha tökkäsi umpimähkään etusormensa kartalle ja syötti navigaattorille läheltä löytämänsä hauskan nimen: Casarabonela. Siinä oli riittävästi vokaaleja ja hyvä rytmi.

Tämä alkujuttu on julkaistu syksyllä 2018. Jos haluat lukea vain uuden osan viimeisimmästä vierailustamme kaktuspuistoon ja vuorille, lue lopusta kaktuspuistosta eteenpäin.

Jälkeen päin Juha harmitteli, ettei tullut tarkistaneeksi korkeuseroja samalla. Navigaattorin ohjeet nimittäin veivät meidät suomalaisittain katsoen umpikujaan. Tuolta alhaalta tultiin ja ohje oli kääntyä ylös vasemmalle. Juha sahasi niin kauan, että pystyi kääntymään takaisin alas ja luovutti.

Jätimme auton kylän laitamille aika alas parkkiin ja lähdimme kapuamaan portaita ylös siihen suuntaan, jossa piti olla keskusaukio ja turisti-info. Aikalailla saikin portaita kiivetä. Mutta nättejä olivat kadut ja mikäs tässä oli mennessä, kun ei ollut kiirettä taaskaan mihinkään.

Osa kaduista oli hauskoja portaitten ja autoteitten yhdistelmiä. Portaat keskellä, autojen renkaat kulkivat niiden molemmin puolin.

Seinien yksityiskohdillekin oli aikaa.

Harmitti, että kirkkojen ovet olivat kiinni. Tämä fasadi kuuluu kirkolle, joka on rakennettu moskeijan tilalle tai sen pohjalta.

Lopulta olimme täällä. Komean Pyhän Apostolin kirkon vieressä.

Saimme käyttää opiskelemiamme espanjan fraaseja löytääksemme turisti-infon. Donde esta… aqui… gracias… Ja loput viittomin.

Infossa oli nuori ystävällinen kaveri, joka osasi englantia yhtä vähän kuin me espanjaa, joten tultiin auttavasti toimeen. Saimme kartan ja kuulimme, että kylässä on kauniita kirkkoja, kaktuspuutarha, pyhien esineiden museo ja linnan rauniot. Itse aukio nimi on Buena vista ja siitä on kaiteen vierestä hienot näkymät.

Kaveri tuli ystävällisesti vielä läheiselle aukiolle näyttämään meille suunnat ja kysyi, haluaisimmeko, että hän tulee mukanamme vielä pitemmälle. Lupasimme selvitä itse kartan kanssa, mutta kysyimme vielä, minne kannattaisi lähteä, jos haluaisimme patikoida vuorilla. Nuori mies mittaili meitä päästä varpaisiin ja silmät pyöristyivät, kun näytin hänelle kännykän näytöltä muutaman reitin, jotka olin Wikilocin sovelluksesta löytänyt. Joko hän ei uskonut patikointitaitoihimme tai ei ollut koskaan nähnyt yli kuusikymppisen naisen käyttävän kännykän reittisovelluksia. Lopulta hän näytti yhtä reiteistä ja sanoi, että se voisi sopia meille. Camino de la Dehesa, 12,33 km. Easy.

Kirkot ja museot olivat lauantaisena iltapäivänä jo kiinni, joten lähdimme linnan raunioiden suuntaan. Se ei ollut ollenkaan huono valinta. Vielä oli portaita kiipeämättä.

Arabilinnoituksesta ei tässä kalkkikivimaailmassa ollut kovin paljon jäljellä.

Mutta sinne, missä linna aikanaan oli ollut, oli rakennettu kaiteet näköalapaikan reunoille ja tuotu penkkejä, joten meillä oli hyvin mukavat, kotoisat ja ilmavat paikat kaivella esille päiväkahvit ja muut eväät.

Ja näitä maisemia ihaillen sitten istuimme penkillä kahvejamme juoden.

Ja vieläkin menimme vähän korkeammalle.

Paikallisen uima-altaan terassilta oli lisää näkymiä yli koko Casarabonelan.

Portaat alkoivat jo loppua, mutta kiipesin vielä rinteelle katsomaan, paranisivatko maisemat. Tässä vaiheessa Juha jo lopetti kiipeämisen, eli tämä on päivän ”Tuolla se taas menee” -kuva.

Ja olivathan ne rinteet sieltä vielä mielenkiintoisemman näköiset.

Auringon laskiessa sain vielä itsestäni mukavan selfie-varjokuvankin vasten kaunista ja avaraa maisemaa.

Alas laskeutuessa kuvattavaa riitti.

Alas kävellessämme etsimme vielä kaupungin portin.

Sen edessä oli näköalatasanne jälleen kohti auringon laskua ja vuoria.

Patikointi vuoren rinteille jäi tältä lauantailta, mutta palasimme maanantaina.

Tällä kertaa tiesimme ajaa auton Calle Lobon parkkipaikalle eksymättä kylän sokkeloihin.

Availin kännykästäni Wikilocin reittikarttaa, kun tuosta aidan vierestä mies huikkasi englanniksi ja kysyi, tarvitsemmeko apua. Hän sitten kuvaili tarkalleen, minne menemme ja millaista siellä on. Lopuksi hän toivotti hyvää matkaa ja sanoi, että jos hän näkee isojen lintujen kaartelevan vuoren päällä, hän tietää, että me emme selvinneet. Kiitimme, mutta ajatus tuosta mahdollisuudesta vähän mietitytti kyllä.

Päätimme nauttia ja ottaa rennosti ja nappasin ekan kuvan heti seuraavasta portista.

Hetken päästä katsoimme taaksepäin ja otimme vielä kuvan autosta ja parkkipaikasta. Nämä ovat niitä kuvia, joita tulee otettua ”siltä varalta, jos…” Yksi käytännöllinen ajatus on myös se, että kuvaa voi näyttää jollekin paikalliselle, jos sattuu eksymään, eikä löydä autolle takaisin. Näitä meillä on aina.

Rinteelle vievä väylä oli nimeltään Roomalainen tie.

Puolivälissä oli ensimmäinen evästauon paikka. Juha istahti selin rinteeseen, ettei korkeanpaikankammoisen eväshetki menisi pilalle. Kuvasta hän sitten näki, kuinka hienoissa maisemissa oltiin.

Korkean paikan kammoon voi ilmeisesti jonkin verran itseään myös siedättää. Myöhemmin siihen tarjoutui hyviä mahdollisuuksia. Eikö olekin hyvä yritys jo?

 

Parisen tuntia oli noustu, vanha roomalainen tie näytti edelleen tältä, ja Juhan ilmekin on vähän huolestunut.

Päivä oli aika sumuinen. Sumuinen maisema oli silti vaikuttava.

Kylä oli kaukana alhaalla.

Noin kolmen kilometrin nousun jälkeen kivikko loppui ja vuoren rinteellä kiemurteli näin helppo tie. Sillä tuli vastaan jopa muutaman moottoripyörän letka. Kaikki hymyilivät ja tervehtivät meitä. Muita ihmisiä emme sitten koko matkalla nähneetkään. Vähän yllättävääkin, koska reitti oli todella hieno ja sää hyvä.

Tältä kohdalta tehtiin kylttien mukaan jotain base-hyppyjä laskuvarjolla. Huh!

Kun näimme reittiprofiilista, että olimme saavuttaneet reitin korkeimman kohdan, oli selfien aika. Juha kyllä kyseenalaisti koko homman. Olisi kuulemma helpompiakin paikkoja, joissa voisi kuvia ottaa.

Oli myös syytä juhlia ja kaivaa esille suomalaiset konvehdit.

Maisemaa olisi voinut katsoa kauan, kauan, kauan.

Tuliko juhlittua liian aikaisin?

Hyvältä tieltä piti poiketa alas pienelle kiviselle polulle, joka veisi noin kolmisen kilometriä alas takaisin kylään.

Näissä maisemissa aloimme jo sääliä toistemme nilkkoja ja polvia ja tulimme varsin varovaisesti ja hitaasti alas.

Juha lainasi minulle jo toista sauvaansa pahimmissa kohdissa.

Pientä painetta alkoi aiheuttaa se, että aurinko alkoi jo olla alempana. Emme halunneet olla kivisellä polulla keskellä metsää enää pimeässä. Näitä maisemia olisi muuten voinut pysähtyä katselemaan pitemmäksikin ajaksi.

Ennen kylään tuloa oli reitin varrella kuitenkin vielä kiva näköalapaikka, Area Recreativa Llano de Cristobal (jonne kartalta katsottuani ilmeisesti pääsisi kylästä myös autolla). Uskomatonta, mutta vielä tässä vaiheessa päivää melkein juoksin ottamaan sieltä vielä pari kuvaa. Hämärä alkoi olla uhkaavaa.

Ja niin siinä sitten kävi, että kun lopulta tulimme metsäpolun jälkeen autotien varteen, oli jo näin pimeä. Viime hetkellä tulimme ulos metsästä.  Meiltä oli mennyt matkaan noin seitsemän tuntia. Alun perin reittisuunnitelma oli 12,33 km, mutta tehtyämme pienen reittimuutoksen helpommalla tiellä, kokonaismatka oli lähes 15 km. 

Vielä parikymmentä minuuttia kylän toiselle puolelle autolle ja kännykän ruutua katsoessa oli jonkinlainen voittajafiilis. Me teimme sen! Näimme, että meidät aamulla parkkipaikalta matkaan neuvonut mies hääräili viereisen ravintolan tiskillä. Minä olisin mielelläni käynyt kiittämässä ja ilmoittamassa, että jos hän näkee korppikotkia vuorilla, ne eivät ole vaanimassa meidän jäännöksiämme, mutta mies näytti niin kiireiseltä, että emme sitten menneet.

Sormen tökkäyksestä alkanut seikkailumme on nyt siinä vaiheessa, että kaksi kivaa päivää Casarabonelassa on vietetty. Jos menemme takaisin, käymme ainakin siinä kaktuspuistossa ja viemme automme parkkiin vähän keskemmälle, esimerkiksi Buena vista aukion laidalle lähelle kaupungintaloa. Siellä oli muitakin.

Vielä Wikilocin sivulta kartta toteutuneesta reitistämme.

 

TÄSTÄ ALKAA TEKSTIN UUSI OSUUS, JOKA ON KIRJOITETTU MAALISKUUSSA 2019

Edelliseen lauseeseen olisin aivan yhtä hyvin voinut kirjoittaa: ”Kun palaamme vielä takaisin…”, koska totta kai palasimme. Ja ajoimme suoraan sinne kaktuspuistoon, joka on Malagan suunnasta tullessa ennen kylää.

Puistossa on kaksi osaa.  Ulkona on kaktuspuutarha, jossa on kaikenlaisia kaktusistutuksia ja sisällä on maanosittain jaettu näyttely, jossa on kullekin alueelle tyypillisiä kaktuslajikkeita. Sisäänpääsy maksaa muutaman euron ja infosta saa esitteen, josta lajikkeet ja istutukset löytyvät.

Tämän nähdessään Juha hihkaisi: ”Kallion Sirpan pitäisi tulla tänne, tässä olisi hienoja uusia ideoita virkkuumalleiksi!”

Kaktuspuutarhan ihailtuamme lähdimme ajamaan kylän ohi pohjoiseen, koska halusimme etsiä toisen reitin kylän yläpuolelle vuorille. Uskoimme, että sinne voisi löytää helpomminkin, kuin kiipeämällä vanhaa Roomalaista tietä, kuten ensimmäisellä kerralla olimme tehneet.

Ja löytyihän se! Kartalla reitin alku näyttää tältä:

Mutta karttapa ei kerro kaikkea, vaikka kuinka ilmakuva onkin. Ollessamme juuri lähtemässä pois auton luota saimmekin seuraa. Lampaita ja vuohia oli niin paljon, että annoimme niiden ihan suosiolla mennä ensin tuon kuvassa olevan polkumme ohi.

Vasta kun lauma oli turvallisen välimatkan päässä, lähdimme itse liikkeelle.

Auto jäi tähän.

Kävelimme ehkä kilometrin verran leveää ja helppoa metsätietä  vuoren toiselle puolelle. Siellähän se oli, roomalainen polku, jota edellisen kerran olimme tulleet ylös. Kivahan se oli, mutta jos siis haluaa päästä helpommalla, tämä meidän uusi reittimme on ylihelppo.

Tällä kertaa pääsimme rinteille helposti, mutta ei se yhtään vähentänyt retken nautintoa. Keltaisten pensaitten läikittämät rinteet olivat kauniita ja aurinkoisia.

Näkymät alas olivat taas huikeat. Värikkäät ja vaihtelevat.

Kun kävelimme vähän pitemmälle, alkoi kylä jälleen näkyä. Zoomailin samalla kuvan siitä kaktuspuistosta, jossa olimme juuri käyneet.

Rinteellä kiemurteleva tie oli helppo.

Jossain vaiheessa Juha kuitenkin kyllästyi kävelemiseen, mutta minä en. Juha jäi ottamaan kuvaa ja minä kiipesin seuraavan mutkan taakse. Nuoli näyttää, missä menen.

Aloimme pikkuhiljaa molemmat olla valmiita palaamaan. Yhtäkkiä huomasimme, että ehkä kannattaisi palata hiukan ripeämminkin, koska rinnettä ylöspäin alkoi lähestyä lauma kellot kaulassaan.

Me ehdimme ensin.

Tässä vielä Wikilociin tallentamani kartta vaatimattomasta kävelyreitistämme. Suositus tälle, jos ei ole pakko erityisesti kuntoilla rinteillä vaan nauttia luonnosta ja maisemista. Tätä  voi myös jatkaa kilometrikaupalla ja kääntyä takaisin sitten, kun siltä tuntuu.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Tykkäätkö sinä yllätyksistä, vai otatko ensin selvää, minne olet menossa?