Lähdimme aamulla Zaragozasta kohti Pyreneitten vuoristoa. Eilinen lumipyryssä seikkailu oli vahvasti mielessä, ja vaikka lumihuippuisten vuorten siluetti edessä oli kaunis, se myös huolestutti. Paljonkohan tuota lunta on ja missä? Jos et ole vielä lukenut siitä lumipyrystämme, voit lukea tuosta hankalasta päivästä täältä: Espanjasta kotiin osa 4, Lumipyry ja Ciudad Encantada
Alkumatkasta huolta ei ollut. Sää oli poutainen, tiet sulia, tienvarret vihersivät ja lunta riitti vain kaukaa ihailtavaksi. Lue loppuun →
”Cuenca! Sieltähän on kotoisin yksi kitaroistani”, huudahti Juha, kun näki nimen kartalla. ”Sinne mennään.”
Olin sattunut näkemään Cuencasta jotain muutakin, nimittäin kauniit Unescon suojeleman vanhan kaupungin kujat ja katot ja rotkon reunalla roikkuvat talot, joten nyökkäsin. ”Sinne mennään.”
Varasimme kahdeksi yöksi majoituksen La Plaza -hotellista. Sijainti oli hyvä, pieni kävelymatka keskustaan sopi meille hyvin. Mielenkiintoisesti marokkolaisin vaikuttein sisustettu hotellihuone sai hymyn huulille. Parkkipaikka oli kadun varressa, joten yritimme tyhjentää tavaroita pois ja hauskan pienen hotellihuoneen idylli kyllä vähän paljoista tavaroista särkyi. Vastaanotossa nuori nainen ojensi kartan, ruksasi tärkeimmät nähtävyydet ja hyvät ravintolat kartalle ja piirsi karttaan kävelyreitin. Vinkkasi vielä musiikkiliikkeenkin, jossa voisi katsella kitaroita. Siis katsella, Juhalla ei ole mitään tarvetta ostaa enää lisää niitä seinällemme roikkumaan.
Sateisessa illassa teimme pienen kävelylenkin ja tulimme sisään lämmittelemään.
Seuraavana aamuna sitten kartan kanssa merkitylle reitille. Rio Jucar ei ollut suuren suuri, mutta kevään vihreys viehätti silmiä.
Ja tosi nopeasti olimme siellä missä pitikin. Harmi vain, että melkein jokaisessa ottamassani kuvassa on punatakkinen mies oranssin sateenvarjon kanssa. Tuo vähän vei päivästä nautintoa ja lyhensi reittiämme.
Juuri tämä talo, jonka parvekkeet roikkuvat tyhjän päällä, on kaikissa postikorteissa. Sen muotoissa pulloissa myydään viiniä turisteille ja toki jääkaappimagneettejakin löytyisi.
Rotkon reunat olivat vaikuttavat.
Kun Juha sitten näki tämän sillan eli Puente de San Pablon, näytti hetken siltä, että tiemme erkanevat. Vain jompikumpi kävelee rotkon yli. Eikä heti auttanut sekään, että näytin, että edellämme kulkenut aasialaisten turistien ryhmäkin on sateenvarjoineen melkein jo ylittänyt sillan.
Minulle olivat tärkeämpiä kuvaukselliset rotkon reunat.
Juhan kunniaksi on sanottava, että hän rohkaistui kuitenkin yrittämään. Mutta uskon kyllä, että tuon sillan ylitys suunnilleen silmät kiinni ja koko ajan kaiteesta kiinni pitäen oli siinä sateessa ja tuulessa aikamoinen uroteko korkean paikan kammoiselle.
Tämän kuvan oikeassa reunassa näkyvä Parador-hotelli ei myöskään olisi missään tapauksessa ollut meidän valintamme. Onneksi se ei houkutellut. Hinta olisi ollut suunnilleen 300€ yöltä. Mieluummin olimme yhteensä kaksi yötä 90 eurolla pienessä marokkolaishuoneessa keskellä kaupungin kerrostaloja.
Näitä vanhoja taloja oli kyllä kiva ihmetellä. Mielessä pyöri kysymys: ”Miksi?”
Mäeltä oli mukavat näkymät kaupungin yli.
Tulimme takaisin alas kaupunkiin portaita ja pikkukatuja, ei menty enää rotkon yli toiselle puolelle.
Jucar-joen rantaa kävelimme toiseenkin suuntaan kohti kaupungin keskustaa.
Ennen pitkää olimme kaupungin modernimmalla puolella, Plaza Españalla.
Oli aika hiljaista. Ei täällä ollut turistimassoja ja espanjalaiset itse olivat ilmeisesti viettämässä siestaa. Kyllä täällä kaikin puolin viihtyisää olisi ollut turisteillekin. Näkemäni perusteella ihmettelin, miksi kaikki hehkuttavat vain Rondaa. Cuencan kaupungin rotkon reunat näkisi paljon halvemmalla ja rauhassa.
Siesta ja sade aiheuttivat myös sen, että kitaroita ei päästy katselemaan. Liike oli kiinni ohi kulkiessamme, emmekä tulleet lähteneeksi uudelleen.
Seuraavana aamuna ei onneksi enää juuri satanut.
Juha oli kauhuissaan katsellut myös tätä mäkeä, jolle halusin. Paremmalla säällä sinne olisi voinut patikoida ja jos kerran olemme Andalusiassa selvinneet Cruz de Juanarista, Pizarrasta tai Casarabonelan kivikoista, kai me olisimme tähänkin pystyneet. Sateenvarjot, tuuli ja vuorenrinteet eivät vain yhdistelmänä houkutelleet.
Katselimme siis seuraavaksi aamuksi kartalta tuonne ajoreitin. Matkaa tuli 12km!
Tässä kohtaa on Juhan kunniaksi taas sanottava, että jos joskus haluan jonnekin, minne pääsee autolla, niin sinne kyllä pääsen. Ei kaihda autokuskini tiukkojakaan käännöksiä eikä pieniä teitä. Ja rotkojen reunalla on kuulemma helpompi ajaa kuin kävellä.
Metsätie oli kyllä aika mielenkiintoinen.
Reitin varrella oli jo näköalapaikka, jolta oli hienot näkymät yli rotkojen ja monimuotoisten kallioiden.
Tässä kohtaa aikomamme määränpää oli vielä kaukana kilometrien päässä.
Perille asti pääsi autolla. Ja sieltä vasta näkymät olivatkin! Kaupunki lepäsi vuorten sylissä.
Rotkon reunalla roikkuviin taloihin oli täältä hyvät näkymät.
Talojen tiilikatot olivat taas oman värisiään täällä ja Andalusian valkoisten kylien jälkeen eri tavalla kauniita.
Oikeassa alakulmassa taas mainitsemani hotelli Parador.
Tältä näytti näköalapaikka, jonne Juha ajoi. Ainoa auto paikassa. Kuvasta ei taida erottua, mutta täällä näimme muutamia patikoijia, jotka olivat rinteen tänne kiivenneet. Taivaalla kaarteli isoja lintuja, jotka tunnistimme kotkiksi.
Aina sitä ihmettelee näitä vuorten rinteille kaupunkien ja kylien ylle rakennettuja pyhimyspatsaitakin. Miksi?
Aamupäivä oli jo kulunut melko pitkälle, ennen kuin tämän näköalapaikkamutkan jälkeen lähdimme eteenpäin. Syötimme navigaattorille hauskan paikannimen: Ciudad Encantada, eli Hauska tutustua -kaupunki. Päivän matkasta tuli hauskan jälkeen myös aika jännittävä, mutta siitä seuraavassa tekstissä, kunhan ehdin kirjoitella.
Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.
Seuraavat tällä hetkellä valmiit osat kotimatkastamme voit lukea näistä linkeistä:
Aamulla säätiedotus näytti, että lumisateen mahdollisuus Cuencan seudulla olisi 40%. Emme uskoneet. Tai luulimme, ettei se ainakaan pientä räntää pahempaa olisi. Olimme väärässä.
Aloitimme matkan rauhallisesti ja ajoimme vielä Mirador Cerro del Socorron näköalapaikalta katsomaan Cuencan maisemia.
Seuraavaksi syötimme navigaattorille hauskan osoitteen: Ciudad Encantada, eli suomeksi ymmärryksemme mukaan Hauska tutustua -kaupunki. Tai jotain ilosta ja huvista ainakin.
Lumisade alkoi sittenkin. Tätä näkyä ei Espanjassa usein näe.
Eikä myöskään tällaista suomalaiselle kovin tutunoloista mäntymetsää.
Ciudad Encantadan parkkipaikalle tullessamme meitä lähinnä huvitti espanjalainen lumiaura. Voi kai tuollakin pikkuisen räntää siirrellä pois tieltä.
Ciudad Encantada on vähän yli 30 kilometrin päässä Cuencasta. Tie kulkee Júcar-joen laakson läpi. Ciudad Encantada on metsässä oleva kummallisten kivimuodostelmien alue, jossa on kallioita, luolia, järviä ja vesiputouksia. Kalliomuodostelmat ovat muodostuneet eroosion seurauksena. Nyt menen iloisesti sellaisten faktojen sekaan, joista kovin vähän ymmärrän, kun kerron, että ilmeisesti puhutaan karstimaasta, eli maisemamuodosta, joka syntyy vuorisuola-, kalkkikivi-, kipsi- tai dolomiittikallioon. Sadevesi liuottaa pinnasta pois vesiliukoista ainesta, ja karbonaatteja sisältävien mineraalien ja ilmakehän hiididioksidin ansiosta vesi muuttuu happamaksi ja liuottaa kalliota toisella tavalla. Tai jotain tuohon suuntaan. Näitä oli selitetty kalliomuodostelmien lähellä olevissa opastauluissa. Jos lukijani osaat paremmin selittää nuo jutut, niin jätä kommentti tähän juttuun. Joka tapauksessa se, mitä amatöörin silmäni näkivät, oli huikean hauskan ja kummallisen näköistä, enkä yhtään ihmetellyt, että paikalla oli muutama turistibussi jopa tällaisena päivänä.
Samoista ilmiöistä on kyse myös Antequeran lähellä olevassa erittäin suositussa Torcalissa, jossa olemme kerran kiipeilleet.
Huomasitko muuten, että edellisessä kuvassa oikeassa yläkulmassa oli Arnold Schwarzeneggerin kuva? Näiden kallioiden keskellä on kuvattu erilaisia elokuvia, videoita ja mainoksia. Conan barbaari vuodelta 1982 oli elokuva, jossa hän esiintyi.
Tässä kartassa vasemmalla on reitti, jonka varrella näitä nähtävyyksiä ja opastauluja on. Pääsymaksu reitille on 5€ ja siihen on saatavilla myös opastus, jos haluaa kulkea ryhmässä. Katselin kuvista, että nuo kaksi merkittyä näköalapaikkaa olisivat myös kivoja, mutta räntäsateessa ei viitsinyt.
Kameran linssiin satoi koko ajan vähän räntää, mutta kai näistä jonkinlaisen kuvan saa siitä, minkä keskellä etenimme.
Reitti oli selkeästi viitoitettu ja helppokulkuinen.
Näitä kallioita oli kolme vierekkäin. Ne oli nimetty laivoiksi.
Tämän nimi oli mies. Tämä näytti siltä, että se oli jotenkin matkan huipennus, koska niin moni kääntyi tässä takaisin, eikä kävellyt koko lenkkiä.
Vaikka koko metsäpolun kulkeminen olisi kovasti houkuttanut, mekin teimme räntäsadepäätöksen ja lähdimme takaisin parkkipaikalle.
Räntäsade alkoi muuttua lumipyryn suuntaan.
Totesimme, että paikka laitetaan muistiin ja katsotaan, sopisiko tämä reitille joskus toiste. Parkkipaikan vieressä oli majapaikkakin.
Mietimme huolissamme, olisiko pitänyt olla liikkeellä jo tuntikausia sitten. Eikä huoli ollut turha. Hetken päästä olimme kohdassa, jossa lumipyryssä vaadittiin lumiketjuja.
Tie nousi ylöspäin, katsoimme karttaa ja valitsimme toisen reitin. Ei tuntunut hyvältä ajaa ylemmäs.
Ja sitten uudellakin reitillä meni kuitenkin hetkessä vaikeaksi. Lunta tuli sakeasti, lämpötila laski nollaan ja ennen pitkää vastaan tuli muutamia autoja, jotka ajoivat lähes kävelyvauhtia ja hätävilkut päällä. Muutamia autoja näkyi tien poskeen suistuneina.
Kaksikaistaisella tiellä oli vain yhdet jäljet. Niitä oli oikeastaan pakko ajaa, mutta vähän hirvitti, olisiko vastaantulijoita. Kun pyry oli jatkunut jonkin aikaa, vastaantulijat loppuivat tyystin. Kukaan ei ilmeisesti enää ollut lähtenyt liikkeelle pyryn alettua.
Lumiaura tuli vastaan. Sen jälkeen mekin ajoimme vasenta puolta tietä. Tietysti samalla peläten, tuleeko joku vastaan. Matka eteni noin 15 – 20km/t -vauhtia. Alamäkien mutkissa oli pelottava sivuluisun vaara, ylämäissä renkaat sutivat tyhjää ja pelotti, että joku tulee vastaan ja joutuu äkkiä väistämään. Kuski pysyi erittäin rauhallisena. Se ja viidenkymmenen suomalaisen talven ajokokemus olivat kullan arvoisia.
Parin tunnin taiteilun jälkeen oltiin lähes yhtäkkiä alueella, jolla ei ollut pyryttänyt. Tie oli kuiva ja maisemat saivat taas huomiomme.
Ja olipa onni, että esimerkiksi tähän mäkeen ei jouduttu lumipyryssä. Mutka ja jyrkkä lasku olisivat liukkaalla olleet aika pelottava yhdistelmä.
Ajettuamme jo jonkin aikaa sulaa tietä pysähdyimme. Auton nokka ei vielä ollut ehtinyt sulaa.
Eikä se pyry ihan ohi ollut, vieläkin alkoi tulla lisää, mutta tie pysyi jo sulana, eikä lumi enää jäänyt siihen. Molina de Aragonin linna ohitettiin tällä kertaa tältä etäisyydeltä.
Jos olisi ollut aikaa ja kiva sää, olisin halunnut nähdä, minkälainen paikkakunta olisi ollut Ojos negros (mustat silmät), koska kaatumiseni jäljiltä minullakin oli vielä sellainen.
Suunnitelmien mukaan päivä ei mennyt. Pyryyn ja liukasteluun oli mennyt niin paljon aikaa, että Zaragozan keskustaan ei enää kannattanut lähteä. Onneksi viime vuonna ehdimme pysähtyä siellä ihailemassa siltoja, auringonlaskua ja komeaa katedraalia.
Juhalla oli syytä peukuttaa itselleen päivän hyvästä suorituksesta siistissä hotellihuoneessa.
Seuraavana päivänä ajoimme Pyreneitten yli. Miten lumihuippuisesta vuoristosta selvittiin, siitä kirjoitan seuraavaksi.
Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.
Seuraavat ja edellisen tällä hetkellä valmiit osat kotimatkastamme voit lukea näistä linkeistä:
Kysyin Juhalta, mitä espanjalaisia kirjailijoita tai kirjoja hän muistaa. Tuli mieleen kaksi: Cervantes ja Lorca. En yhtään ihmettelisi, vaikka saisin saman vastauksen, vaikka kysyisin monelta muultakin. Eipä siis ihme, että Cervantesin 1600-luvulla luoma ritariromaanien liiasta lukemisesta todellisuudentajunsa menettänyt hahmo Don Quijote hevosensa Rosinanten ja apurinsa Sancho Panzan kanssa on vieläkin hahmo, jonka ympärille luodaan turisteille nähtävää. Ruta de Don Quijote on hyvin esillä alueen turistioppaissa.
Kastilia La Mancha on perinteisesti tuulimyllyjen alue. Sen nimi tulee arabiankielisestä sanasta Al-Mancha, joka tarkoittaa kuivaa aluetta. Alueen joet olivat liian kuivia myllyjen pyörittämiseen, joten asukkaat keksivät ottaa käyttöön tuulivoiman. Täällä Don Quijote hyökkäsi tuulimyllyjä vastaan kuvitellen ne pahoiksi jättiläisiksi. Kaksi kaupunkia kilpailee siitä, kumpi on se oikea näyttämö, jolla taistelut tapahtuivat. Ensimmäinen niistä on Consuegra. Kaupunkia lähestyessä tuulimyllyt näkyvät jo kauas.
Tuulimyllyjen ja linnan alueelle voi ajaa ylös asti. Ensimmäisellä tuulimyllyllä on turisti-info ja myllyyn pääsee sisälle. Jo siitä on hieno näkymä yli Consuegran kaupungin.
Totta kai kiipesimme myllyyn. Pääsymaksu myllyyn ja linnaan oli 5€.
Enpä ole koskaan ollut tuulimyllyssä sisällä. Oli aika hauska ja näppärä laitos.
Pienen kävelymatkan päässä on linna. Sinne olisi voinut myös ajaa, mutta otettiin reippailun kannalta.
Huhtikuisena arkipäivänä ei kovin paljon turisteja ollut liikkeellä, mutta eipä täällä yksin tarvinnut kiipeillä.
Linnan sokkeloissa ja muureilla oli kiva ja helppo kiipeillä. Taisin kyllä itse keskittyä katselemaan enemmänkin ympärilleni maisemiin, joissa oli aivan ihania värejä.
Oli taas yksi maisema, jossa olisin voinut olla hurmaantuneena kauan. Kauan.
Linnassa oli myös pieni kappeli.
Näilläkin portailla olisin viihtynyt vaikka kuinka kauan, mutta eteenpäinkin oli mentävä.
Näkymät sen kuin paranivat. Kävelin viimeiselle tuulimyllylle asti ihan maisemien takia. Yhdessä oli myös kahvila ja terassi, eli täällä olisi tosiaankin voinut istahtaa pitemmäksi aikaa. Yhtä tuulimyllyä näytettiin koululaisryhmille ja se pantiin ihan oikeasti hitaasti pyörimään käsivoimin.
Ja taas keskityin maisemiin.
Maiseman levollisuus ja värien yhdistelmät ja rytmi näyttivät niin mukavilta.
Myös Consuegran kaupunki näytti houkuttelevalta. Teimme pienen kävelykierroksen Plaza Espanjan lähettyvillä.
Matkamuistomyymälä oli aiheen mukaisesti erittäin keskittynyt Don Quijote -teemoihin. Tuon punaisen ukon olisi saanut tuottamaan leimatun juhlarahan, kun olisi syöttänyt sille oman kolikon. Tai sitten liikkumaan jotenkin. Sinisestä harmaapartaisesta en aina ota niin helposti selvää.
Mielenkiintoisen näköinen katedraali oli tietysti kiinni.
Turisti sai taaskin tyytyä ottamaan kuvia hauskoista ulkoseinistä.
Joen rannassa on kaunis laaja puisto leikkipaikkoineen.
Lähdimme ajelemaan eteenpäin. Ei ollut muuten ainoa liikenneympyrä, jossa Don Quijote, Rosinante ja Sancho Panza olivat keihäs pystyssä hyppäämässä tuulimyllyjen kimppuun.
Ja joka torilla oli varmasti jotain tähän kaksikkoon viittaavaa. Alcazar de San Juanin keskusaukiolla suomalainen Juan kiipesi kaksikon keskelle.
Alcazar de San Juanin jälkeen tultiinkin Campo de Criptanaan, joka Consuegran kanssa kilpailee kunniasta olla se aito Don Quijoten taisteluareena. Täällä oli tuulimyllyjä vielä enemmän ja turisteille ravintoloita. Koululaisryhmiä ja ehkä muitakin turisteja oli liikkeellä enemmän. Jos itse äänestäisin Consuegran ja Campo de Criptanan välillä, antaisin ääneni Consuegralle. Siellä oli parempi fiilis. Mutta valintani ei siis perustu mihinkään faktoihin, pelkkään turistifiilikseen. Vaikka olihan täälläkin ylhäällä kentällä kiva kävellä.
Campo de Criptanassa oli mäellä toinenkin paikka, jonka olisin halunnut nähdä. Erimita de la Virgen de Criptana. Se näytti niin kauniilta tieltä käsin ja ajoimme ylös. Paikka oli kuitenkin ( tietysti) kiinni. Työmiehiä oli maalaushommissa ja ehkä ehostamassa paikkaa muutenkin pääsiäisaikaa varten, jolloin katolisessa maassa juhlitaan joka paikassa.
Tyydyimme siis ihailemaan maisemia luostarin pihalta.
Eipä tuo mitään, jatkoimme matkaa. Seuraava näkymä olikin sitten yllätys. Tuulimyllyjä riitti. Poikkesimme pois päätieltä ja tulimme pienelle mukavannäköiselle oleskelualueelle. Harmi, jos olisimme tienneet tämän etukäteen, olisimme kattaneet eväskahvimme tänne, mutta olimme juuri juoneet viimeiset Campo de Criptanan tuulimyllyjä katsellen.
Ruta de Don Quijote todellakin on se juttu täällä. Tämän paikan nimi on Belmonte.
Jotenkin tykkäsin tästä paikasta reitillämme eniten. Oli rauhallista, kävelin yksin mäelle ja vain nautin maisemasta. Ilman ketään muuta. Ilman bussillista koululaisia 🙂
Illaksi ehdimme Cuencaan. Juha pudisteli päätään taas hotellivalinnalleni. La Plaza oli mukavan kävelymatkan päässä Cuencan vanhasta kaupungista ja rotkon reunalla roikkuvista taloista. Oli kuitenkin alkanut vähän sataa, joten teimme vain pienen kävelylenkin ja palasimme takaisin ihmettelemään marokkolaisvaikutteisesti koristeltua huonettamme.
Ajattelemastamme Don Quijote-reitistä jäi toteutumatta poikkeaminen Tomollosaan. Siellä olisi ollut kotiseutumuseo, joka olisi valottanut Don Quijoten kuvitteleman prinsessan eli Dulcinea Tobosolaisen elämää. Tavallinen pullukka maalaistyttöhän hän vain oikeasti oli.
Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.
Hei, jos olet käynyt näissä Don Quijote -paikoissa, jaa kokemuksesi kommentteihin. Päivässä ei paljon ehdi, olisi kiva kuulla lisää.
Seuraavat tällä hetkellä valmiit osat kotimatkastamme voit lukea näistä linkeistä:
Meidän piti ajaa taas yhteen uuteen valkoiseen kylään, eli Yunqueraan. Toisin kävi, ajoimme paljon muuallekin, El Burgoon, Rondaan, Yuzcariin, Marbellaan ja Cabopinon rantaan. Matkalle osui pari huikeaa näköalapaikkaa ja pari ihmisyllätystäkin.
Melkein hävetti nyt, että Cordoba oli ollut niin pitkään odotuslistalla. Oli nähty Barcelona, Madrid, Bilbao, San Sebastian, Zaragoza, Sevilla, Granada, Valencia, Malaga, Marbella, Torrevieja ja valtava määrä kaikenlaisia pienempiä paikkoja – ei ollut vain sattunut tämä upea kaupunki ennen matkan varrelle. Emmekä toisaalta olleet halunneet lähteä sinne myöskään pelkälle päiväretkelle, vaikka niitäkin olisi usein ollut tarjolla Costa del Solin suunnasta. Esimerkiksi tässä on siihen yksi hyvä syy:
Upea luostarirakennus, Segovian akveduktit, linna, luostari ja Kaatuneiden laakso ovat seudun parhaat nähtävyydet. Respan tervehdyskin sen osoitti: ”Buenos dias! El monasterio esta cerrado hoy y abierto mañana a las diez, y El Valle de los Caídos también. Los pasaportes, por favor.” ”Hyvää iltapäivää! Luostari on tänään kiinni, avataan huomenna kymmeneltä samoin kuin Kuolleitten laaksokin. Saanko passinne?” Tervehdys osoitti tiivistetysti sen, miksi kukaan koskaan tulee San Lorenzo del Escorialiin. Saimme tiedot aukioloajoista heti hyvän päivän toivotuksen jatkeeksi ennen kuin olimme ehtineet kysyä edes karttaa, saati sitten kirjautua hotelliin tai saada huoneen avainta. Paikkakunnalla ei oleteta olevan mitään muuta nähtävää kuin luostari ja Kuolleitten laakso.
Oletko joskus haaveillut vaelluksesta Santiago de Compostelaan? Käytännön syistä tuo haave ei meille enää ole realistinen, mutta kiinnostava tuo reitti on. Reittejä on itse asiassa useita ja sen suosituinta vaihtoehtoa eli noin 800 km:n reittiä Ranskan Saint-Jean-Pied-de-Portista Santiago de Compostelaan kulkee yli 100 000 ihmistä vuosittain.
Näin lähellä reittiä emme ole ennen olleet. Hasparremista lähtiessämme emme valinneetkaan helpointa tietä Ranskasta Atlantin rantojen kautta Espanjaan, vaan käännyimme tielle, jolle oli viitta Saint-Jean-Pied-de-Port. Tästä kaupungista, juuri täältä roomalaisen sillan kautta alkaa monen vaellus.
Verdunin ja Vauquoisin laajat hautausmaat ja kuopille ammutut metsiköt jäivät taakse, kun lähdimme ajamaan kohti Espanjaa Etelä-Ranskaan. Minun piti ottaa kuva aamusumusta, mutta sitten huomasinkin kuvaavani laitumella olevaa hevosta. Sain koko päivän kuulla huvittuneita huomautuksia tästä kuvasta, koska lähipiirini tietää hyvin, että en paljon eläimistä perusta. Korkeintaan katselen lintulaudan lintuja.
Kevät alkoi jo mukavasti näkyä. Katettiin kahvit keskelle metsää levähdyspaikalle. Ranskan moottoriteiden levähdysalueet ovat yleensä hyvin varustettuja. Kaikki eivät toki ole näin metsäisiä, mutta esimerkiksi täälläkin oli vessat, vaikka muuten metsässä oltiinkin.
Automatka Espanjaan tarjoaa hyvän mahdollisuuden poimia matkan varrelle mielenkiintoisia pysähtymispaikkoja. Meille yksi tällainen jo monia vuosia katseltu paikka oli Verdun, ensimmäisen maailmansodan keskeinen taistelutanner.
Matkamme jatkui kohti Espanjaa Saksan Boppardista Koblenzin mutkan kautta eteenpäin. Aamun sumu vaihtui kirkkaaseen kevätpäivään jo ennen kuin saavuimme Luxembourgiin, jossa pysähdyimme tankkaamaan läntisen Euroopan halvinta polttoainetta, kuten usein ennenkin. Tankki täyteen.
Verdunia lähestyessämme tämä idyllinen maalaistie ei mitenkään viitannut siihen historialliseen mylläkkään, mikä tällä seudulla oli tapahtunut.
Historiaa kirjoitetaan ja on kirjoitettu usein voittajien ja sotasaavutusten silmälasien läpi, ja inhimillinen kärsimys nähdään vain välttämättömänä sivujuonteena suuremman asian takana. Olemme käyneet toisen maailmansodan aikaisen Normandian maihinnousun sotakentillä Ranskassa ja Belgiassa ja niiden laajoilla hautausmailla ja vierailleet eri maiden keskitysleirien museoissa, mutta nyt ensimmäistä kertaa ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla Ranskassa. Voi kunpa ”Ei koskaan enää” -lause olisi pysynyt poliitikkojen mielessä pitempään ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyiset vahingossa valitut valtionpäämiehet voisivat kokoustaa räjähdysten aiheuttamissa kuopissa, katsella satoja tuhansia nuorten miesten ristejä ja miettiä, kannattaako jatkaa tuhoamista.
Näissä mietteissä ajoimme ensin sotakentän läpi. Siellä täällä oli linnoitusten raunioita, kuopille ammuttuja metsiköitä ja muistoksi säilytettyjä ampumapaikkoja.
Kaukaa näkyi myös jo ranskalaisten sotilaitten laajan hautausmaan muistomerkki.
Sitä ennen poikkesimme kuitenkin sotamuseoon. (linkistä näet aukioloajat ja muuta infoa)
Museo oli hämärästi valaistu ja asiayhteyteen sopivasti sokkeloisuudessaan jopa vähän ahdistavakin. Esillä oli ensimmäisen maailmansodan aikaista aseistusta, ajoneuvoja ja univormuja, mutta myös olosuhteita, joissa sotilaat joutuivat olemaan. Läpinäkyvän lattian alla näkyi mutainen ja vetinen maa, jossa lojui ruokailuvälineitä ja ammuksia.
Aulassa pyöri viiden minuutin video, jossa näytettiin havainnollisesti, mitkä maat taistelivat, ja miten rintamalinjat etenivät. Hyvä kertaus. Tässä kuvassa ollaan suunnilleen Verdunin seudulla. Ranskalaiset ja saksalaiset ovat vastakkain.
Museossa oli paljon esillä sota-ajan kalustoa, tykkejä, ajoneuvoja ja viestintävälineitä.
Tässä vitriinissä kulkevat rintamalta palaavat sotilaat.
Enpä ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että sotilaiden varustukseen kuuluisi myös perus ompelusetti.
Tämä kuva pysäytti. Seinällä oli sirpaleet, jotka syntyvät, kun kranaatti räjähtää. Isäni sai tuollaisen sirpaleen jalkaansa jatkosodassa ja eli koko elämänsä sotainvalidina. Katsoin tätä kauan.
Juha taas pysähtyi tähän.
Ennen langattomien puhelimien keksimistä piti vetää selässä kannettavista johtokeloista puhelinjohtoa komentopaikalta tuliasemaan. Vielä 1970 -luvun varusmiehillä Suomessa sama käytäntö.
Voi tätä mitalien määrää! Pysähdyttävää tämäkin. Milloin mistäkin urheudesta annettiin mitali rintaan. Jokunen meillä on näitäkin isiemme jäljiltä.
Rintamalla oli myös luppoaikoja, asemasotaa, jonka aikana ei päiviin, viikkoihin tai kuukausiin tapahtunut mitään. Silloin tehtiin puhdetöitä. Kotiin tuotiin koriste-esineitä, taloustarvikkeita tai lapsille veisteltyjä leluja. Itse muistan lapsuudenkodistani terävän veitsen, jonka kahvassa luki ”Syväri”. En tiedä, oliko se isäni tekemä. Minulle ei koskaan selvinnyt, missä isäni oli taistellut tai ollut. Eivät isät kertoneet lapsilleen.
Sodassa tosiaankin tarvitaan myös niitä, jotka eivät kulje ase kädessä. Erilaisia sairaidenkuljetusyksiköitä ja lääkintä- ja sidontatukikohtia haavoittuneille. Näissäkin töissä oli valtava määrä ihmisiä.
Rintamalla oli 20 000 pappia moninaisissa tehtävissä. Tärkeintä oli kuunnella sotilaiden pelkoja ja auttaa. Moni rukoilee silloin, kun pelkää, vaikka muuten ei sitä muistaisikaan.
Sotamuseo oli rakennettu esineistön ja kuvien varaan. Mitään kovin raflaavaa tai sotaisaa siellä ei näkynyt, ei esim kuvia haavoittuneista tai taisteluista, joten tuntui ihan luontevalta kulkea siellä parinkin koululaisryhmän kanssa samaan aikaan. Lapset ihmettelivät varmaan eniten tykkejä ja ajoneuvoja ja saven seasta törröttäviä esineitä.
Museon ympäristö oli aiheeseen sopivasti karu. Mäntyjä ja isoja kivilohkareita. Ikään kuin se ei olisi kutsunut luokseen ollenkaan ja itse rakennuskin oli pelkistetty ja lohkaremainen kuutio.
Tykki rakennuksen edessä oli ainoa sotaan viittaava.
Jatkoimme Douaumontin hautausmaalle ja muistomerkille, jonka olimme nähneet jo kaukaa.
Rakennuksen edessä oli laaja kenttä. Keskellä kenttää liehui tricolor-lippu.
Kävimme sisällä rakennuksessa. Kappeli ja sivukäytävän holvit sisälsivät kaatuneiden nimiä. Rauhallinen ja juhlallinen tunnelma sopi hyvin niille, jotka tulevat tänne muistelemaan sukunsa kaatuneita ja historiaa.
Muslimeille on erillinen hautamuistomerkki. Kaikki sotilaat on kuitenkin haudattu samalle alueelle. Kristittyjen kaatuneitten haudalla on risti, muslimeilla oma muistomerkkinsä.
Pysähdy seuraavan kuvan eteen hetkeksi. Tällä kentällä on 130 000 sotilaan hauta. 130 000 nuorta miestä, joiden elämä päättyi tähän. Mitä kaikkea muuta he olisivatkaan voineet ja halunneet tehdä näinä sodan vuosina? Mitä kaikkea olisivat voineet tehdä, jos olisivat saaneet elää? Tämä kuva on varmaan ihan liian siisti ja harkitusti auringon valon suunta huomioon ottaen otettu, että se edes pysähdyttäisi traagisuudellaan, mutta siitä huolimatta haluaisin tuoda tänne, ja juuri tähän muutamankin itse tai vahingossa valitun hallitsijan ja kysyä, voisiko sen uhoamisen, varustelun ja sotateollisuuden jo lopettaa!
Hautausmaan lähiympäristöäkään ei ole siloiteltu. Kranaattien ja tykinammusten kuopat ovat jäljellä.
Alueella on paljonkin erilaisia muistomerkkejä ja sodan jäänteitä. Niitä voisi hyvin kierrellä koko päivän.
Meidän matkamme jatkui pienelle paikkakunnalle nimeltään Vauquois, josta olimme varanneet majapaikan. Paikka on itsessään vaikuttava sodan muistomerkki. Majapaikkamme vierestä lähtivät portaat kukkulalle, jonka päällä oli Vauquoisin kylän hävityksen muistomerkki.
Kokonainen kylä oli ammuttu maan tasalle ja kuopille. Muistomerkin vieressä oli kuva siitä, millainen rauhallinen kylä paikalla oli 1900-luvun alussa vielä ollut.
Itse otin kuvat niistä kuopista, jotka paikasta olivat jäljellä.
Kukkulan rinteeltä näkyi kauemmas nykyiseen maisemaan. Aurinko laski päivämme päätteeksi upeana maiseman taakse.
Ja me palasimme majapaikkaamme, A la belle Carpeen (2024: ei saatavilla enää), jossa pieni punainen huone odotti meitä. Pieniä söpöjä punaisia koriste-esineitä oli sekä huoneessa ja oleskelutilassa että kylpyhuoneessa. Seuraavassa majapaikassa matkalaukkua avatessa huomasin, että yöpaitaan oli tarttunut jokin jännä itämainen aika voimakas tuoksu.
Aamiainen oli oikein hyvä. Juustoja, leikkeleitä, vihanneksia, hedelmiä, kahvia ja munakas.
Meidän lisäksemme hotellissa oli toinenkin vieras.
Suunnilleen ikäisemme saksalainen mies rupesi juttusille ja kuullessaan meidän olevan Suomesta, hän kertoi isänsä olleen Rovaniemellä 1945. Isä oli aina ollut vähän katkera suomalaisille, jotka olivat kääntäneet takkinsa. Ensin muka olleet taistelutovereita ja sitten ruvenneetkin sotimaan heitä vastaan ja ajaneet pois maastaan. Isä oli tullut takaisin Norjan kautta ja ryhmä oli koko ajan ollut vähän peloissaan ja traumaattisena takertunut toisiinsa. Kyllä hän periaatteessa oli myöhemmin ymmärtänyt, miksi suomalaiset olivat joutuneet näin toimimaan, mutta itse koetut tapahtumat olivat jääneet mieleen vaikeina. Mies kertoi myös, että hänen isoisänsä oli pahasti traumatisoitunut Ranskan ja Saksan välisellä rintamalla. Hän oli viimeiset kaksi viikkoa ennen sodan loppumista ollut rintamalla kaksi viikkoa vain kuljettamassa kaatuneita sotilaita pois. Uskon hyvin, että sellaista ei voi unohtaa ikinä ja isoisä oli kuolemaansa asti vihannut ranskalaisia. Tämä tapaamamme mies oli kuitenkin rakentamassa siltoja. Hän oli tutkimassa sodan aikaisia tunneleita ja varustuksia ja tekemässä niistä filmidokumenttia. Ryhmässä oli saksalaisten lisäksi myös ranskalaisia ja belgialaisia.
Verdunin pysähdyksemme päättyi muistomerkkien jälkeen tähän mielenkiintoiseen tapaamiseen. Kaikki totesimme, että meidän isämme ja isoisämme eivät ole paljon yksityiskohtia sodasta meille kertoneet. Ymmärrän sen. Oma isäni sanoi joskus vihaisesti: ”Ryssä!” mistä aistin vihan, mutta muuta en tiedä. Toki ymmärrän, että myös teiniaikojeni ilmapiiri 1960- ja 1970-luvuilla oli sellainen, että sodassa olleet miehet joutuivat myös vähän häpeämään sitä, että olivat sotineet. Meidän nuori sukupolvi ei sitä ymmärtänyt silloin.
Jatkoimme matkaa Ranskan halki. Taas oli sumuinen aamu, mutta aurinko nousi ja sumu hälveni.
