Automatka Espanjaan tarjoaa hyvän mahdollisuuden poimia matkan varrelle mielenkiintoisia pysähtymispaikkoja. Meille yksi tällainen jo monia vuosia katseltu paikka oli Verdun, ensimmäisen maailmansodan keskeinen taistelutanner.

Matkamme jatkui kohti Espanjaa Saksan Boppardista Koblenzin mutkan kautta eteenpäin. Aamun sumu vaihtui kirkkaaseen kevätpäivään jo ennen kuin saavuimme Luxembourgiin, jossa pysähdyimme tankkaamaan läntisen Euroopan halvinta polttoainetta, kuten usein ennenkin. Dieselin hinta oli 1,101. Tankki täyteen.

Verdunia lähestyessämme tämä idyllinen maalaistie ei mitenkään viitannut siihen historialliseen mylläkkään, mikä tällä seudulla oli tapahtunut.

Historiaa kirjoitetaan ja on kirjoitettu usein voittajien ja sotasaavutusten silmälasien läpi, ja inhimillinen kärsimys nähdään vain välttämättömänä sivujuonteena suuremman asian takana. Olemme käyneet toisen maailmansodan aikaisen Normandian maihinnousun sotakentillä Ranskassa ja Belgiassa ja niiden laajoilla hautausmailla ja vierailleet eri maiden keskitysleirien museoissa, mutta nyt ensimmäistä kertaa ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla Ranskassa. Voi kun ”Ei koskaan enää” -lause olisi pysynyt poliitikkojen mielessä pitempään ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyiset vahingossa valitut valtionpäämiehet voisivat kokoustaa räjähdysten aiheuttamissa kuopissa, katsella satoja tuhansia nuorten miesten ristejä ja miettiä, kannattaako jatkaa uhoamista.

Näissä mietteissä ajoimme ensin sotakentän läpi. Siellä täällä oli linnoitusten raunioita, kuopille ammuttuja metsiköitä ja muistoksi säilytettyjä ampumapaikkoja.

Kaukaa näkyi myös jo ranskalaisten sotilaitten laajan hautausmaan muistomerkki.

Sitä ennen poikkesimme kuitenkin sotamuseoon.

Museo oli hämärästi valaistu ja asiayhteyteen sopivasti sokkeloisuudessaan jopa vähän ahdistavakin. Esillä oli ensimmäisen maailmansodan aikaista aseistusta, ajoneuvoja ja univormuja, mutta myös olosuhteita, joissa sotilaat joutuivat olemaan. Läpinäkyvän lattian alla näkyi mutainen ja vetinen maa, jossa lojui ruokailuvälineitä ja ammuksia.

Aulassa pyöri viiden minuutin video, jossa näytettiin havainnollisesti, mitkä maat taistelivat, ja miten rintamalinjat etenivät. Hyvä kertaus. Tässä kuvassa ollaan suunnilleen Verdunin seudulla. Ranskalaiset ja saksalaiset ovat vastakkain.

Museossa oli paljon esillä sota-ajan kalustoa, tykkejä, ajoneuvoja ja viestintävälineitä.

Tässä vitriinissä kulkevat rintamalta palaavat sotilaat.

Enpä ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että sotilaiden varustukseen kuuluisi myös perus ompelusetti.

Tämä kuva pysäytti. Seinällä oli sirpaleet, jotka syntyvät, kun kranaatti räjähtää. Isäni sai tuollaisen sirpaleen jalkaansa jatkosodassa ja eli koko elämänsä sotainvalidina. Katsoin tätä kauan.

Juha taas pysähtyi tähän.

Ennen langattomien puhelimien keksimistä piti vetää selässä kannettavista johtokeloista puhelinjohtoa komentopaikalta tuliasemaan. Vielä 1970 -luvun varusmiehillä Suomessa sama käytäntö.

Voi tätä mitalien määrää! Pysähdyttävää tämäkin. Milloin mistäkin urheudesta annettiin mitali rintaan. Jokunen meillä on näitäkin isiemme jäljiltä.

Rintamalla oli myös luppoaikoja, asemasotaa, jonka aikana ei päiviin, viikkoihin tai kuukausiin tapahtunut mitään. Silloin tehtiin puhdetöitä. Kotiin tuotiin koriste-esineitä, taloustarvikkeita tai lapsille veisteltyjä leluja. Itse muistan lapsuudenkodistani terävän veitsen, jonka kahvassa luki ”Syväri”. En tiedä, oliko se isäni tekemä. Minulle ei koskaan selvinnyt, missä isäni oli taistellut tai ollut. Eivät isät kertoneet lapsilleen.

Sodassa tosiaankin tarvitaan myös niitä, jotka eivät kulje ase kädessä. Erilaisia sairaidenkuljetusyksiköitä ja lääkintä- ja sidontatukikohtia haavoittuneille. Näissäkin töissä oli valtava määrä ihmisiä.

Rintamalla oli 20 000 pappia moninaisissa tehtävissä. Tärkeintä oli kuunnella sotilaiden pelkoja ja auttaa. Moni rukoilee silloin, kun pelkää, vaikka muuten ei sitä muistaisikaan.

Sotamuseo oli rakennettu esineistön ja kuvien varaan. Mitään kovin raflaavaa tai sotaisaa siellä ei näkynyt, ei esim kuvia haavoittuneista tai taisteluista, joten tuntui ihan luontevalta kulkea siellä parinkin koululaisryhmän kanssa samaan aikaan. Lapset ihmettelivät varmaan eniten tykkejä  ja ajoneuvoja ja saven seasta törröttäviä esineitä.

Museon ympäristö oli aiheeseen sopivasti karu. Mäntyjä ja isoja kivilohkareita. Ikään kuin se ei olisi kutsunut luokseen ollenkaan.

Itse rakennuskin oli pelkistetty ja lohkaremainen kuutio.

Tykki rakennuksen edessä oli ainoa sotaan viittaava.

Jatkoimme Douaumontin hautausmaalle ja muistomerkille, jonka olimme nähneet jo kaukaa.

Rakennuksen edessä oli laaja kenttä. Keskellä kenttää liehui tricolor-lippu.

Kävimme sisällä rakennuksessa. Kappeli ja sivukäytävän holvit sisälsivät kaatuneiden nimiä. Rauhallinen ja juhlallinen tunnelma sopi hyvin niille, jotka tulevat tänne muistelemaan sukunsa kaatuneita ja historiaa.

Muslimeille on erillinen hautamuistomerkki.

Kaikki sotilaat on kuitenkin haudattu samalle alueelle. Kristittyjen kaatuneitten haudalla on risti, muslimeilla oma muistomerkkinsä.

Pysähdy seuraavan kuvan eteen hetkeksi. Tällä kentällä on 130 000 sotilaan hauta. 130 000 nuorta miestä, joiden elämä päättyi tähän. Mitä kaikkea muuta he olisivatkaan voineet ja halunneet tehdä näinä sodan vuosina? Mitä kaikkea olisivat voineet tehdä, jos olisivat saaneet elää? Tämä kuva on varmaan ihan liian siisti ja harkitusti auringon valon suunta huomioon ottaen otettu, että se edes pysähdyttäisi traagisuudellaan, mutta siitä huolimatta haluaisin tuoda tänne ja juuri tähän muutamankin itse tai vahingossa valitun hallitsijan ja kysyä, voisiko sen uhoamisen, varustelun ja sotateollisuuden jo lopettaa!

Hautausmaan lähiympäristöäkään ei ole siloiteltu. Kranaattien ja tykinammusten kuopat ovat jäljellä.

Alueella on paljonkin erilaisia muistomerkkejä ja sodan jäänteitä. Niitä voisi hyvin kierrellä koko päivän.

Meidän matkamme jatkui pienelle paikkakunnalle nimeltään Vauquois, josta olimme varanneet majapaikan. Paikka on itsessään vaikuttava sodan muistomerkki. Majapaikkamme vierestä lähtivät portaat kukkulalle, jonka päällä oli Vauquoisin kylän hävityksen muistomerkki.

Kokonainen kylä oli ammuttu maan tasalle ja kuopille. Muistomerkin vieressä oli kuva siitä, millainen rauhallinen kylä paikalla oli 1900-luvun alussa vielä ollut.

Itse otin kuvat niistä kuopista, jotka paikasta olivat jäljellä.

Kukkulan rinteeltä näkyi kauemmas nykyiseen maisemaan.

Aurinko laski päivämme päätteeksi upeana maiseman taakse.

Ja me palasimme majapaikkaamme, A la belle Carpeen, joka on tuo kaksikerroksinen rakennus kirkkoa vastapäätä.

Pieni punainen huone odotti meitä. Pieniä söpöjä punaisia koriste-esineitä oli sekä huoneessa ja  oleskelutilassa että kylpyhuoneessa. Seuraavassa majapaikassa matkalaukkua avatessa huomasin, että yöpaitaan oli tarttunut jokin jännä itämainen aika voimakas tuoksu.

Aamiainen oli oikein hyvä. Juustoja, leikkeleitä, vihanneksia, hedelmiä, kahvia ja munakas.

Meidän lisäksemme hotellissa oli toinenkin vieras.

Suunnilleen ikäisemme saksalainen mies rupesi juttusille ja kuullessaan meidän olevan Suomesta, hän kertoi isänsä olleen Rovaniemellä 1945. Isä oli aina ollut vähän katkera suomalaisille, jotka olivat kääntäneet takkinsa. Ensin muka olleet taistelutovereita ja sitten ruvenneetkin sotimaan heitä vastaan ja ajaneet pois maastaan. Isä oli tullut takaisin Norjan kautta ja ryhmä oli koko ajan ollut vähän peloissaan ja traumaattisena takertunut toisiinsa. Kyllä hän periaatteessa oli myöhemmin ymmärtänyt, miksi suomalaiset olivat joutuneet näin toimimaan, mutta itse koetut tapahtumat olivat jääneet mieleen vaikeina. Mies kertoi myös, että hänen isoisänsä oli pahasti traumatisoitunut Ranskan ja Saksan välisellä rintamalla. Hän oli viimeiset kaksi viikkoa ennen sodan loppumista ollut rintamalla kaksi viikkoa vain kuljettamassa kaatuneita sotilaita pois. Uskon hyvin, että sellaista ei voi unohtaa ikinä ja isoisä oli  kuolemaansa asti vihannut ranskalaisia. Tämä tapaamamme mies oli kuitenkin rakentamassa siltoja. Hän oli tutkimassa sodan aikaisia tunneleita ja varustuksia ja tekemässä niistä filmidokumenttia. Ryhmässä oli saksalaisten lisäksi myös ranskalaisia ja belgialaisia.

Verdunin pysähdyksemme päättyi muistomerkkien jälkeen tähän mielenkiintoiseen tapaamiseen. Kaikki totesimme, että meidän isämme ja isoisämme eivät ole paljon yksityiskohtia sodasta meille kertoneet. Ymmärrän sen. Oma isäni sanoi joskus vihaisesti: ”Ryssä!” mistä aistin vihan, mutta muuta en tiedä. Toki ymmärrän, että myös teiniaikojeni ilmapiiri 1960- ja 1970-luvuilla oli sellainen, että sodassa olleet miehet joutuivat myös vähän häpeämään sitä, että olivat sotineet. Meidän nuori sukupolvi ei sitä ymmärtänyt silloin.

Kannoimme tavaramme alas jyrkkiä portaita ja jatkoimme matkaa Ranskan halki.

Taas oli sumuinen aamu, mutta aurinko nousi ja sumu hälveni.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Lähtöselvitetty blogin Katja on kirjoittanut pari kuukautta sitten hyvän postauksen vierailusta Verdunissa ja Vauquoisissa lasten kanssa. Kirjoitus löytyy täältä:

Suomesta Espanjaan osa 2 Verdun ja Vauquois: ensimmäisen maailmansodan jäljillä 

Suomesta Espanjaan osa 3 Ranskan halki Ranskan baskialueelle