Wilhelmshaven on Hampurin ja Bremerhavenin jälkeen Saksan kolmanneksi tärkein satamakaupunki. Siellä on upea Merimuseo ja muitakin mereen ja merenkulkuun liittyviä nähtävyyksiä. Sen Südstrand mainitaan näkemisen ja kokemisen arvoisena paikkana.
Preussin kuningas Vilhelm I perusti sen 1869 ja antoi sille oman nimensä. Se ei siis saksalaiseksi kaupungiksi ole kovin vanha, mutta sen paikalla on aiemmin ollut linnoitus. Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet pommittivat pahasti tätä Saksan laivaston tukikohtaa, joten rakennuskanta on melko uutta.
Alkmaar on noin sadan tuhannen asukkaan kaupunki Amsterdamin pohjoispuolella. Sen tärkein turistinähtävyys on perjantaiaamun juustomarkkinashow, mutta Alkmaarissa kannattaa vierailla myös Beatles-museossa, juustomuseossa tai olutmuseossa tai 500 vuotta vanhassa isossa katedraalissa. Tai tehdä rauhallinen kävelylenkki pitkin kanavien rantoja.
Pohjois-Saksan Atlantin rannikon kohteet Cuxhaven ja Wilhelmshaven eivät olleet koskaan ennen sattuneet matkan varrelle. Ei myöskään Ijsselmeerin ja Atlantin välinen kannas tai Alkmaarin kaupunki Hollannissa. Suurin odotuksin lähdimme siis ajamaan Neuhausista rannikon suuntaan. Ja toisaalta kuvittelimme aivan epärealistisesti, että jos Hollantiin Alkmaariin on 480 km matkaa, tokihan sinne nyt kahdessa päivässä ajaa ja näkee kaiken tarpeellisen.
Cuxhaven – Vesitorni, Kugelbacke, Alte Liebe, kävelykadut, Ritzebüttelin linna, tori, Martinskirche – niin paljon nähtävää!
Cuxhaven on tärkeä satama- ja merenrantakaupunki. Tässä kohdassa tuli meidän ensimmäinen pettymyksemme. Kun lähestyimme Kugelbackea, joka on Ala-Saksin pohjoisin piste ja Elben ja Atlantin kohtaamispiste, meitä lähestyi niin rankka sadekuuro, että parkkipaikalta tornille ollut kilometrin kävely ei inspiroinut yhtään. Päätimme jättää väliin ja latasin kuvan netistä.
Samasta syystä Alte Liebe näkötornista odotettavissa oleva näkymä Elbelle ja sitä seilaaville laivoille jäi väliin. Mitä sitä sateessa. Nettikuva Wikimedia Commonsista kertoo.
Mutta näitä kohteita siis suositellaan turisteille. Tripadvisorissa ne nousevat ykkösiksi ja kuvista päätellen eivät turhaan. Kugelbacken bongasimme sitten yhden auton perästä.
Tällaisista pettymyksistä selvitään kyllä. Palasimme kaupungin torille, jossa torimyyjät peittelivät myytäviään pressujen alle. Tarjolla oli kirpputoritavaraa, matkamuistoja, käsitöitä ja maataloustuotteita.
Tämä sotamuistojen pöytä oli mielenkiintoinen. Mitaleja, pikkuesineitä ja hattuja. Näytti siltä, että lähinnä natsimuistoja toisen maailmansodan ajalta. Ensimmäisessä maailmansodassa Cuxhaven oli Zeppelin-ilmalaivojen tukikohtana.
Sateessa pistäydyimme sisälle torin laidalla olevaan Martinskircheen.
Kirkossa oli esillä paikallisia esineitä, muistoja ja muistelmia paikallisista ihmisistä ja suvuista. Myöhemminkin matkallamme kohtasimme useissa kirkoissa erilaisia näyttelyjä. Taidetta, kuvia ja historiaa. Hieno juttu.
Kirkon takana on Ritzebüttelin linna. Sisällä emme käyneet, mutta puisto ja linnanpiha istutuksineen oli mukavaa katseltavaa sateenvarjon alta. Tässä talossa oli ravintola.
Aurinko tuli jälleen esiin ja palasimme hienon vesitornin lähelle, jonka ympäristössä on Cuxhavenin kävelykeskusta ja ostoskadut. Näissä saksalaisissa pikkukaupungeissa on aina sellainen oma viehättävä siisti, koristeellinen ja hoidettu tunnelma. Kiva jaloittelu ja kahvitauko tällekin päivälle.
Tykkään kuljeskella ostoskaduilla, vaikka en ikinä mitään ostakaan. En tarvitse. Ennemmin tähtäilen kameralla kaikenlaisia koristeellisia taloja.
Nyt teimme poikkeuksen ostamattomuudesta. Kiertelimme yhden luomukaupan ja ostimme mukavanoloista mysliä pussillisen. Oli hyvää.
Famila Varel oli mukavan näköinen iso kauppa Varelin pienessä kaupungissa. Vessapysähdys oli aivan liian vähän tälle paikalle, paikkakunnalla olisi jälleen ollut pikkukatuja käveltäväksi ja esimerkiksi vuosituhannen alussa rakennettu kirkko.
Meille jäi muistoksi vain tällainen sattumanähtävyys parkkipaikan reunalla ja jatkoimme matkaa Wilhelmshavenin suuntaan.
Wilhemshaven – Rosarium
Lyhyt poikkeaminen Wilhelmshaveniin oli ihan virhearviointi. Merenkulun merkkipaikka tarjosi aivan liian paljon nähtävää, että sitä olisi voinut tehdä parissa tunnissa. Se aika kului jo ensimmäiseen kohteeseen eli Stadtparkin Rosariumiin.
Vaelsimme puiston käytäviä ainakin kaksi tuntia, joimme kahvit termaristamme ja otin satoja kuvia. En näytä kaikkia, ehkä jaksat nämä. Jos et tykkää ruusuista, skrollaa nopeasti alaspäin…
Wilhelmshavenin muut nähtävyydet jäivät täysin koluamatta. Päätimme palata paluumatkalla ja jäädä ainakin pariksi yöksi tähän löytämäämme kohteeseen. Näin teimme ja kirjoitin Wilhelmshavenista oman tekstin myöhemmin. Täältä voit lukea:
Jos joku muu innostuu, tässä nimi Landelijk genieten (55€/yö). Suosittelen!
Parkkeerasimme auton aidan taakse ja luikahdimme pensasaidasta sisään saamiemme ohjeiden mukaan.
Saamiemme ohjeiden mukaan Juha näpytteli koodin avainboxiin, mutta sitten emme osanneetkaan edetä. Soitin isännälle, joka oli minuutissa paikalla, näytti ystävällisesti systeemit ja paikat ja toivotti tervetulleeksi. Hänen oma kotinsa oli samassa pihapiirissä, eli löytämämme majapaikka oli söpö pihamökki.
Sisätilat olivat yllättävän modernit.
Terassille olisi tietysti voinut jäädä istuskelemaan, mutta Juhan selkälihakset toivoivat kevyttä jumppaa ja niin lähdimme kylätielle asianmukaisin varustein. Juhalla sauvat ja minulla kamera.
Ei ketään missään. Ikkunoitten takaa näkyi valoa. Menossa oli Hollanti – Ruotsi -jalkapallomaaottelu. Eläimet seurasivat kävelyämme ja koirat haukkuivat vimmatusti lähes joka talon nurkalla. Taisimme olla outoja kulkijoita?
Ilmeisesti olimme todellakin outoja ilmestyksiä tuolla kylänraitilla, kun se ainoa vastaantuleva lenkkeilijäkin pysähtyi Juhalta kysymään, mistä hän tulee ja aikooko hän hiihtää. Saimme tosi hauskan jutteluhetken, nimittäin lenkkeilijä osoittautui vielä oudommaksi kuin me. Hän kertoi harrastavansa polkupyöräorkesterissa soittamista. Emme olleet moisesta ikinä kuulleetkaan! Kävimme netin ääreen päästyämme katsomassa hänen vinkkaamansa Youtube-videon perheen musiikkiharrastuksesta.
Hän kertoi soittavansa Dutch Showbandissa sousafonia. Porukka soittaa ja pyöräilee samaan aikaan. Veli soittaa rumpuja ja isä vetopasuunaa. Tämä kannattaa katsoa! Löytyy Youtubesta nimellä Dutch Showband. Tapaamamme lenkkeilijä on tuossa kuvassa vasemmalla, vaaleanpunainen paita päällä.
Lopuksi nuorukainen kysyi, seuraammeko jalkapalloa ja kumpaa kannatamme. Emme seuraa, mutta olin sen verran kartalla, että keksin näppärän vastauksen: ”Ei ainakaan Ruotsia!” Sain hymyn ja aplodit.
Jatkoimme matkaa ja otin taas tolkuttomasti kuvia pohjoishollantilaisesta kylästä.
Tällainen joutsenkuva oli usean talon harjan päässä.
Koirat pysyttelivät hyvin aitojen takana, mutta tämä onneton alkoi seurata meitä. Pakenin varovaisesti.
Aurinko laski.
Saavuimme takaisin pihamökkiimme, joka oli tämän talon pihapiirissä tuolla takana.
Ijsselmeerin ja Atlantin välinen kannas
Seuraavana päivänä toteutimme yhden reittivalinnan, jota olemme katselleet useita kertoja. Ajoimme Ijsselmeerin ja Atlantin välisen pitkän kannaksen. Mielenkiintoinen reitti. Parissakin paikassa oli mahdollisuus pysähtyä katselemaan maisemia. Breezanddijkin ympärillä oli enemmän tilaa esimerkiksi asuntoautoille, mutta Afslujtdikin monumentilla oli myös mahdollisuus kiivetä näkötorniin ja nauttia avarista maisemista. Kuvista jotenkuten näkyy, miten Atlantti on vähän korkeammalla kuin Ijsselmeer. Ensimmäisestä kuvasta voi jotenkin (kauhulla) aavistaa, miten Atlantti on tuolla padon takana korkeammalla kuin tie.
Työtä tällaisen tien rakentaminen ja ylläpitäminen ovat todellakin vaatineet.
Alkmaariin
Saavuimme iltapäivällä Alkmaariin, josta olimme varanneet majapaikan hauskalta sisäleirintäalueelta. Oli nostalgista muistella yli kahdenkymmenen vuoden takaisia aikoja, jolloin retkeilimme oikeasti leirintäalueelta toiselle ja nukuimme vaunussa. Tämä odotti meitä kaksion makuu-olohuoneessa.
Myös Alkmaar oli reittisuunnittelussamme virhearvio. Vaikka olimme perillä kolmen maissa iltapäivällä ja lähdimme lähes välittömästi kävelemään kanavien rantoja kaupungille, emme ehtineet nähdä läheskään kaikkea mikä kiinnosti. Siispä palasimme tänne uudestaan. Toisessa tekstissä palaamme Alkmaariin ja käymme myös juustomarkkinoilla ja upeassa Beatles-museossa. Täältä löytyy luettavaksi:
”Äkkiä etelään” on yleisin suunta, joka Travemünden satamassa suomalaisautoissa näpytellään navigaattoriin. Näin mekin olemme usein tehneet. Ainakin jonnekin Frankfurtin tai Baijerin paikkeille pääsee yhdessä päivässä helposti, vaikka ei pitäisi niin kiirettäkään. Meidän ennätyksemme taitaa olla Zürich. Ja se ajettiin vaunua vetäen. Olimme nuoria ja ajoimme vuorotellen.
Ei aina tarvitse pitää kiirettä. Tämänkertainen päämäärämme oli Haag, sinne oli noin 700 km matkaa ja aikaa neljä päivää.
Voisiko kaupungilla olla houkuttelevampaa nimeä kuin tämä: Glückstadt – Onnen kaupunki. Valitsimme reitin sinne, koska nimi houkutteli.
Ensimmäinen etappimme oli kuitenkin Citti Parkin ostoskeskus. Sen edessä oli halvinta laittaa tankki täyteen. Hyvät vessat houkuttelivat meidät myös käytäville, jossa olikin paljon nähtävää erityisesti lapsille.
Tällaista siisteyttä ja paneutumista arvostan!
Koko ostoskeskuksen ala-aula oli silloin täynnä isoihin vitriineihin tehtyjä asetelmia. Joissain oli leluja tai satuaiheita, näissä paremminkin näkymiä. Katunäkymä ja lentokenttä. Cittimarktissa on näitä joskus, ei aina.
Lähdimme rauhassa ajelemaan pikkuteitä. Kylänraitteja reunustivat pohjoissaksalaiset punatiiliset talot ja kukkivat ja hoidetut pihat aitoineen ja pensaineen. Tein taas pari kertaa sen, mitä aina tekee mieli. Juha parkkeeraa auton tienvarteen, minä kävelen kylän läpi kameran kanssa ja sitten soitan, kun olen valmis taas astumaan autoon ja jatkamaan matkaa.
Tällaisen kylän kävelin läpi tällä kertaa.
Pikkukylä on pikkukylä. Näin kaksi ihmistä, ja kumpikin otti kontaktia. Koiraa ulkoiluttanut nuori nainen vain tervehti ja hymyili, mutta pensaitaan leikkaava rouva tervehti innokkaasti ja alkoi jutella säästä ja pensaistaan. Voi kunpa olisin osannut sujuvammin saksaa, olisin varmaan saanut oikein kivan juttutuokion. Nyt vaihdoimme vain muutaman ystävällisen lauseen.
Toinenkin kylä löytyi, jossa oli pakko pysähtyä. Eikö vain?
Myös Bad Segebergin pieni kaupunki houkutteli jaloittelemaan. Auto parkkiin ja tunnin verran keskustan kävelykatujen silmäilyä. Suihkulähde torin keskellä, pieniä liikkeitä ostoskadulla, komea kirkko, hoidettu hautausmaa, ihan mukava pikkupysähdys. Kahviloissa oli valinnan varaa.
Yllättävän monessa paikassa oli näitä intiaanien kuvia. Emme silloin keksineet, miksi, mutta Saksassa asuva ystävämme Ulla vinkkasi meitä etsimään hakusanalla Winnetou. Eksoottisia seikkailuromaaneja kirjoittanut Karl May (1842– 1912) hyödynsi maanmiehensä, seikkailijaprinssi Maximilianin yhdessä sveitsiläistaiteilija Karl Bodmerin kanssa Yhdysvaltojen alkuperäiskansojen pariin tekemien tutkimusmatkojen tuottamia kirjoituksia ja maalauksia ja loi tämän kuvitteellisen ja suositun hahmon.
Jos ei ole kiirettä mihinkään, ei sitten oikeasti ole. Lyhyt yöuni laivalla vaati veronsa. Parkkeerasimme jonkun metsän reunaan, kaivoimme tyynyt esille ja otimme lähes tunnin nokoset.
Ja sitten ajo Glückstadtiin eli ”onnen kaupunkiin”. Nimi todella kiehtoi. Miksi kaupungin nimi on tuo ja näkyykö se jotenkin nyt?
Glückstadtin perusti Tanskan kuningas Kristian IV vuonna 1617 vastapainoksi kasvavalle Hampurille. Alue kuului silloin Tanskaan. Kuningas alkoi houkutella kaupunkiin asukkaita lupauksella uskonnonvapaudesta ja ensimmäiset asukkaat olivatkin Hollannista paenneita sefardijuutalaisia ja reformisteja. Luin tuon juutalaisryhmän taustoja ja heitä tuskin historiansa valossa tarvitsi paljon houkutella, olihan takana jo karkotuksia useastakin maasta. Talouselämä alkoi kehittyä 1640-luvulla. Glückstadt menetti kuitenkin 1700-luvun kuluessa kauppakaupungin asemaansa Hampurille ja Altonalle ja alkoi kehittyä sotilas- ja hallintokaupungiksi. jälkeen pakolaisten muutto kaksinkertaisti kaupungin asukasluvun. Nimen tausta selittyy siis historialla.
Hampurin kilpailijaksi nykyistä pientä Glückstadtia on vaikea kuvitella. Mikään reittiohjelma ei anna Elben ylityksellekään muita vaihtoehtoja kuin Hampurin. Pitää itse keksiä, että tällä kohtaa Elben yli pääsee lautalla. Siltaa ei ole.
Kaupungin turisti-info vakuuttaa, että Glückstadt on onnen kaupunki vieläkin. Kaupungin charmi näkyy pikkukaduilla, puistoissa ja Elben rannoilla. Lähdimme turisti-infon kartan kanssa kiertämään merkittyä kävelyreittiä. Asemakaava tuo mieleen myös säteittäisen Haminan. Olimme parkkeeranneet auton torin laidalle. Keskellä toria on lyhtypylväs, jonka juurelta voi nähdä jokaiselle kadulle.
Turisti-infon tyttö sanoi, että matkailijat pyörivät siinä ottamassa kuvia.
Pitihän se siis kokeilla meidänkin.
Suuntasimme kulkumme kirkon vierestä rannan suuntaan ja pysähdyimme tarkistamaan, että siinähän se perustajakuninkaan rintakuva on katselemassa, kuinka onnellisessa kaupungissa eletään.
Kadut olivat siistejä ja kauniita.
Sataman liikenneympyrän ympäristö oli täynnä kukkia kuin paraskin puisto. Ei uskoisi, että siitä oikeastaan pystyy edes pysähtymättä ohi ajamaan.
Rantakahvila näytti kutsuvalta ja viihtyisältä.
Satamaa vastapäätä oleva talorivi on varsinainen Glückstadtin maisema. Koristeellisia taloja ja kukkia, kukkia, kukkia.
Useankin asukkaan näimme huoltamassa oman porttinsa pielessä kasvavia ruusupensaita ja salkoruusuja.
Glückstadtin kulinaristinen erikoisuus on silli. Täällä järjestetään sillifestivaaleja ja jokaisen kuppilan listalla on jotain silliin liittyvää. Juha päätti kokeilla leipää, jossa oli päällä kaksi sillifilettä. Minä sain sen toisen. Joo, ihan kiva, mutta en ehkä tänne pelkästään tämän ruoan takia tulisi. Tai sitten pitäisi kokeilla vielä lisää.
Näitä aurinkotuoleja näkee Saksassa rannoilla. Täällä myös kahvilan terassilla.
Tulimme takaisin torille, josta olimme kävelyllemme lähteneet. Kirkko oli ollut silloin kiinni, mutta nyt pääsimme kurkistamaan sisään.
Glückstadtin kartalla on muutakin mielenkiintoista. Esimerkiksi Juutalainen hautausmaa.
Ja Stadtpark. Tein noin tunnin maisemakävelyn puistossa kaikkea kaunista katsellen.
Sitten olikin jo aika suunnistaa lauttarantaan. Tiesimme etukäteen, että jono olisi pitkä. Vähän reilu tunti jonotettiin.
Hauskaa oli ylittää Elbe näin. Ollaan jo lähellä Atlanttia eli Elbe-joen suuta. Tällä kohtaa joki on kolmisen kilometriä leveä. Lauttoja kulki nonstoppina neljä, eli suunnilleen vartin välein kolmisenkymmentä autoa pääsi yli.
Toiselta rannalta Wischhafenista oli noin puolen tunnin matka Neuhausiin, josta olimme varanneet lupaavalta kuulostavan AirBnb-majoituksen omakotitalon yläkerrasta. Paikka oli hurmaava. Ruusuportti otti meidät vastaan, kauniita portaita pitkin mentiin sisälle ja vastassa oli ystävällinen emäntä, joka siis itse asui talossa.
Huone oli siisti ja kauniisti laitettu. Pienessä keittiössä saimme laittaa aamupalamme itse. Emäntä oli kyllä hankkinut tarvikkeita, jopa esipaistetut sämpylät. Aamulla emme siis jääneet vaille pakollisia herkullisia saksalaisia aamiaissämpylöitä. Kylpyhuoneen koristelukin oli ylenpalttinen.
Asetuttuamme lähdimme lähikylälle iltakävelylle ihastelemaan taas siistejä taloja, pihoja ja puutarhoja.
Yhden yön majapaikkamme oli näin lähes täydellinen. Ja ihmettelet varmaan, miksi ”lähes” täydellinen? Paikkakunnalla oli sikala.
Seuraavana päivänä etenimme Cuxhavenin ja Wilhelmshavenin kautta lähelle Groningenia Lutjegastiin. Seuraavassa tekstissä kerromme, miten selvisimme parista pettymyksestä matkalla ja miten pikkupaikkakunnat yllättivät. Käy tykkäämässä meidän Facebook-sivusta, niin saat heti tiedon, kun julkaisemme uutta.
Joskus lomalle lähtö on täydellinen. Kaikki asiat loksahtelevat paikoilleen, aikataulu on rento ja mieliala hyvä. Näin oli nyt. Koti, ystävät, keli ja Finnlinesin laivalla odottava rento matka.
OLEN PAHOILLANI! Rantapallo lopetti blogialustan viime vuonna ja sen mukana useista blogiteksteistäni hävisivät kuvat. Niin tästäkin. En ole vielä ehtinyt päivittää tekstiä niin, että kuvatkin olisivat mukana.
Baltia, Puola, Slovakia, Unkari, Tsekki, Kroatia, Bosnia-Hertzegovina ja Montenegro – teimme uskomattoman kivan automatkan. Road-trip toi eteemme uusia nimiä: Sigulda, Rzesow, Miscolc, Mohacs, Durmitor, Trebinje, Wroclaw, Gniezno, mutta myös vanhoja tuttuja: Bialowieza, Sarajevo, Kotor, Zagreb ja paljon muuta.
Donald Trump höläytti kesällä ennustuksen tulevaisuudesta: Seuraava maailmansota alkaa Montenegrosta. Siellä asuu niin aggressiivisia ihmisiä. Espanjafanit saivat oitis idean: Mitä jos mentäisiinkin välillä muualle kuin Espanjaan? Seuraavan Espanjan matkan järjestelyt on jo toki tehty, mutta ennen sitä ehtisi kyllä jotain muutakin. Montenegrosta oli kuultu niin paljon hyvää, että pitäisihän tuo ristiriita todentaa ihan itse. Lue loppuun →
Varasimme Saksan läpi ajamiseen Trieristä Travemündeen kaksi päivää. Näin oli mahdollista poiketa pois moottoriteiltä ja pysähdellä rauhassa. Ensimmäiseen päivään sisältyi kaksi hienoa yllätystä. Ensimmäinen oli persoonallinen outlet-center ja toinen hieno hotelli keskellä metsää. Molempiin voisimme palata.
Lähellä Luxembourgin rajaa sijaitseva Trier on Saksan vanhin kaupunki, yli 2000 vuotta vanha, roomalaisten perustama jo keisari Augustuksen aikana. Trieristä kaavailtiin jonkinlaista kakkosroomaa. Se tunnetaan myös Karl Marxin syntymäkaupunkina. Törmäsimme historiaan heti, kun astuimme ulos hotellista. Marx hallitsee ja vaikuttaa arkeen täällä edelleenkin.
Mutta kyllä kaikkein valloittavinta Trierissä on ihan kaikki muu kuin Marx.
Ranskan halki voi ajaa helposti, nopeasti ja mukavasti. Maksulliset moottoritiet ovat rauhallisia ja hyväkuntoisia ja niiden levähdysalueet palvelevat hyvin. Ja sitten voi etsiä pienemmät rinnakkaistiet, varautua yllätyksiin ja nauttia niistä. Me valitsimme tällä kertaa tämän vaihtoehdon ja olimme keskellä kevätmaisemia. Vihreys viehätti silmää. Lue loppuun →
Lourdes oli nimenä tuttu. Tiesimme, että se liittyy pyhiinvaelluksiin, mutta emmepä juuri muuta. Emme ainakaan sitä, että vuosittain siellä käy noin viisi miljoonaa ihmistä, eli se on yksi suosituimmista katolisen kirkkokunnan pyhiinvaelluskohteista.
Jotenkin aavistimme tämän heti kun saavuimme sinne. Ajoimme ison basilikan sivuitse ja puiston reunaa kulki ihmisiä ryhmissä.
