Ylioppilasjuhlistani on nyt viisikymmentä vuotta. On syytä riemuita ja juhlia uudelleen. Suunnittelin siis 50 kilometrin pyöräilyreitin koulumatkani ja lapsuuteni maisemiin. Maisemat johdattivat sekä muistoihin että elämänvaiheiden arviointiin. Vietin todella upean riemujuhlapäivän.

Näin aloitin kertomukseni viime vuonna, kun muita juhlia ei rajoitusten vuoksi vielä järjestetty. Viikko sitten oli lopulta juhla (51v) ja aivan huikea tapaaminen. Lisäsin vähän kokemuksesta tekstin loppuun, mutta ensin tämä pyöräilyjuhla:

Ensimmäiset opiskeluvalinnat

Kun pääsin ylioppilaaksi, vaihtoehdot tuntuivat todella vähäisiltä. En oikein tiennyt, mitä olisin valinnut. Silloin ei ollut opinto-ohjausta eikä opoja, eikä maalaistytöllä kovin paljon mitään malleja tai kokemuksia. Tampereella olisi voinut opiskella toimittajaksi. Sitä harkitsin, mutta sitten Helsinki vei voiton ja helppous houkutti. Pääsin suoraan ilman pääsykoetta Helsinkiin Kauppakorkeakouluun, ja valintaoppaassa luki, että sieltä valmistuisi ekonomiksi kolmessa vuodessa. Työllisyystilannekin kuvailtiin hyväksi. Suora ja selkeä tie. Luokaltani kirjoittaneiden poikien ykkösvalinta oli Teknillinen korkeakoulu. Oikis ja lääkis myös, mutta nämä kolme eivät itseäni kiinnostaneet mitenkään.

Jotain jäi taakse. Pyöräillessä tämä maisema toi lapsuuden ympäristön mieleen. Olin sitä sukupolvea, jolle vain koulutus, ja juuri se, mahdollisti omasta taustasta erilaisen tulevaisuuden ja yhteiskuntaluokan. Ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että pienviljelijäperheen tytär lähtee yliopistouralle eikä jää elämään maanviljelyn ja lehmien maailmaan. Päästessäni ylioppilaaksi oli juuri otettu käyttöön opintolainojen valtiontakaus, joka teki raha-asioistakin helpompia ja auttoi köyhänkin perheen nuoren lähtemistä opiskelemaan.

Kesän alkaessa lähdin kuitenkin ennen Kauppakorkeakoulua ja Helsinkiin muuttoa opiskelemaan ihan muuta. Hakeuduin Muurlan opistoon kuukauden ompelukurssille, mikä oli yksi elämäni hyödyllisimpiä opiskeluvalintoja. Osasin toki paljon jo etukäteen, mutta opin uuttakin, ja vuosikausia tein kaikki vaatteeni itse, myös lapsilleni niin kauan kuin ne kelpasivat. Jossain vaiheessa laajensin harrastustani ja taisin jopa vähän tienata tekemällä Barbien vaatteita ja muutakin nukkeihin liittyvää. Useita vuosia pidin nukkekurssejakin ja niillä tehtiin esimerkiksi tällaisia nukkeja.

Veli tuli myös Helsinkiin opiskelemaan. Yhdessä löysimme yhteisen asunnon, eli alivuokralaishuoneen Mellunmäestä. Ei tulisi vastaava nykyisille opiskelijoille varmaan edes mieleenkään, mutta silloin se ei ollut harvinaista. Ei ollut keittomahdollisuutta, eikä edes suihkussa saanut käydä muuta kuin silloin, kun isäntäväki ei ollut kotona.

Kauppakorkeakoulu ei heti tuntunut väärältä valinnalta. Tutoropiskelijat ottivat ystävällisesti vastaan, tuttavuuksia syntyi ja maisema vaikutti miellyttävältä, vaikka ei tuttu maalaismaisema enää ollutkaan.

Lapsuuden koulumatkan maisemat ovat muuttuneet

Tähän rakennukseen tulin, kun minusta tuli koululainen. Silloin kotikunnassani Marttilassa oli seitsemän kansakoulua. Nyt on yksi alakoulu kirkonkylässä. En edes tiedä, mitä tälle Hirvaksen alakoululle tai sen vieressä olleelle yläkoululle nyt kuuluu. Muutos on ollut valtava. Yllättävää on, että näinkin lähellä Turkua (n. 50km) väki vähenee ja vanhenee näin rajusti.

Kaupatkin ovat kadonneet

Koulua käydessäni Hirvaksella oli Pakkasen kauppa. Pakkasen kauppa oli linja-autopysäkin vieressä ja muistan joskus käyneeni ostamassa koulumatkalla jotain hyvää. Viinirypäleet muistuivat mieleen. Pakkasen kauppaa ei enää ole, paikalla on erikoisen näköinen kirpputori.

Ollilan kylässä oli kaksi ruokakauppaa. Maapohja ja Nurmen kauppa. Maapohjan rakennus ei ole enää käytössä, vaikka sen ikkunassa onkin aukioloajat maalattuina, ihan vain taiteena, ja Nurmen kauppa on jo parikymmentä vuotta sitten muuttunut rauta- ja maatalouskaupaksi.

Varsinais-Suomea pidetään aina varautuneiden ihmisten alueena, jolla ei paljon muita tervehditä tai olla ainakaan tuttavallisia. En koe tuota määritelmää yhtään itseänikään kuvaavana. Lähtiessäni pyöräilemään olinkin henkisesti varautunut siihen, että tapaan ihmisiä ja jopa juttelen jonkun kanssa, vaikka en paikkakunnalla ole viiteenkymmeneen vuoteen enää asunut. Tämän Nurmen kaupan edessä asia toteutui. Juha kävi ostamassa turvaviirit polkupyöriin, Jouko tuli ulos ja hetken arvuuteltuani hän tajusi, kenen kanssa nyt puhui. Olipa jännä juttu. Viimeksi olimme olleet samassa luokkahuoneessa lähes kuusikymmentä vuotta sitten.

Toinenkin sattumakohtaaminen syntyi. Otin kuvaa rakennuksesta ja sen pihalta tuli nainen juttelemaan. Hän kertoi rakennuksen nykyisestä tilanteesta, omien poikiensa ylioppilasjuhlista ja kehui käymääni Kosken Tl lukiota ja erityisesti sen rehtoria. Hyvältä kuulosti. Viime vuonna Kosken Tl koulu valittiin juuri vuoden oppilaitokseksi ja silloinkin rehtori sai monet kehut.

Tässä kohtaa mietin elämää. En olisi ikinä kuvitellut ylioppilasvuotenani, että minulla ei ole enää mitään yhteyksiä silloisiin koulutovereihin, naapureihin tai paikkakuntalaisiin. Mikä tähän johtaa? Asuinpaikkakunta? Uudet perhesuhteet? Työpaikat? Eikö meillä ollut (enää) mitään yhteistä? Käykö kaikille niin kuin minulle oli käynyt?

Mutkia matkaan

Kauppakorkeakoulu ei ollut ”mun juttu”. Se kävi selväksi, kun ensimmäisen vuoden aikana sain hyväksytysti läpi niin vähän opintoja, että luvatun kolmen vuoden sijasta ekonomiksi valmistumiseeni olisi mennyt seitsemän. Päätin luovuttaa. Mitähän siellä mutkien takana oikein mahtaisi olla? Aika tasaisena tien koin edelleen, mutta epävarmempana, kun en pitkälle nähnyt.

Pääsin Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan opiskelemaan englantilaista ja pohjoismaista filologiaa. Tulisiko minusta sittenkin kieltenopettaja?

Opettajataustani

Isoisäni oli kansakoulun opettaja. Ylläolevan kuvan mutkan takana oli Harmaan koulu, jossa hän oli opettajana isäni syntyessä sata vuotta sitten.

Sata vuotta on pitkä aika. Koulurakennus on sekin jo pitkään ollut kirpputori. Juteltiin hetki pihalla olleen omistajan kanssa, joka kertoi itsekin käyneensä samaa koulua ja totesi, että rakennus on purkukunnossa, eikä kirpputoriakaan enää kauan ole. Mitähän mutkan takana seuraavaksi on?

Nämä mutkat nähdessäni välähti mielessä, että Hämeen härkätiellä, jota ajoimme, voisi olla jotain enemmän annettavaa matkailijoillekin.

Epävarmuutta ja yllätyksiä

Näitä tuo elämä tullessaan. Seuraava mutka avasi näkymän, joka koulumatkallani joskus yllätti. Paimionjoen vesi saattoi joskus olla niin korkealla, että tässä kohtaa tiellä olikin vettä. Kerran muistan vettä olleen niin paljon, että tietä ei linja-autolla päässyt. Koulumatkalle tuli silloin pitkä kierto.

Elämäkin on tuonut välillä yllättäviä käänteitä. Aika monenlaiseen on pystynyt varautumaankin, esimerkiksi taloudellisiin asioihin, eikä perhettämme ole koskaan kohdannut mikään isompi onnettomuus tai sairaus, mutta työelämä sen sijaan on yllättänyt. Joskus vesi on noussut niin korkealle, että läpi ei enää ole kiertämättä päässyt. Vielä eläkkeellä ollessanikin varsinkin jotkut koetut epäoikeudenmukaisuudet kiusaavat ja aiheuttavat painajaisia. Tässä kohtaa usein mietin, olenko itse ollut liian herkkä kokemaan jotkut asiat vääryytenä, ovatko ihmiset todellakin olleet epäoikeudenmukaisia, vai olenko itse syyllistynyt johonkin. Osaisinpa antaa anteeksi. Oikeasti.

Oman koulun pihalla

Koulumatka oli nyt pyöräilty ja käännyttiin sille tielle, jota joka aamu kävelin bussipysäkiltä Kosken Tl yhteiskoulun pihalle. Koko bussillinen koululaisia käveli yhtä matkaa, monet kulkivat porukoissa ja reippaampina ohittivat. Yritin muistella, miltä tuntui tulla aamulla kouluun. Mieleen nousi huoli läksyistä ja kokeista. Olinko tehnyt tarpeeksi? Osaisinko? Taisin olla luonteeltani oikeasti vähän pinko. Kuulin tuon määritelmän silloin tällöin. Koin sen kyllä silloin vain kateutena hyvistä tuloksistani, eli vähän kiusaamisenakin, mutta myönnän kyllä, että olin hyvin tunnollinen koululainen, tein aina läksyt hyvin ja pyrin hyviin arvosanoihin. Mitä pahaa siinä on?

Koulun pihalla vaihdoin pyöräilykypärän ylioppilaslakkiin ja vajosin muistoihin.

Muistin hyvin, missä odotin aamulla kellon soittoa ja sitä, että jonoissa astelimme luokittain sisään. Missä kuljin välituntisin, usein viime tipassakin seuraavan tunnin läksyjä kerraten. Missä olivat luokkani ikkunat eri vuosina. Miten piha oli muuttunut. Koulurakennukseenkin oli rakennettu lisäsiipi. Olimme paikalla viimeisenä koulupäivänä ja joku opettaja näki vieraat pihalla ja tervehti. Selitin, että muistelen riemuylioppilaana kouluaikaani ja ylioppilasjuhliani ja hän onnitteli.

Kävelin portaille, ja Juha otti minusta juhlakuvan. Lippu liehui juhlani kunniaksi.

Kävelin silloin koulusta ulos kuuden sydämen aarre mukanani. Tuntui äärettömän hyvältä. Toisaalta tunsin, että vähempi ei oikeastaan olisi riittänyt, ei minulle itselleni eikä isälleni, mutta toisaalta olin yllättynyt saamastani huomiosta, kun kaksikin paikallista lehteä kävi haastattelemassa ja hehkutti tulostani. Toinen niistä julkaisi tänä keväänä muiston ’50 vuotta sitten’ -palstallaan:

Ja muistan myös onnellisena ylioppilasjuhliani kotona. Olin kylän ensimmäinen ylioppilas ja samoin lähisuvun ensimmäinen. Sekin on muisto siitä, että siihen aikaan pienituloisen pienviljelijäperheen tyttären oppikouluun menokaan ei ollut mikään itsestäänselvyys. Hyviä tuloksia kannatti juhlia. Tänä keväänä kuulin, että samassa Maunulan kylässä sukulaistyttö oli kirjoittanut vielä pari ällää enemmän. Onnittelut!

Toisaalta tietynlainen vaatimattomuus oli myös itsestään selvää. Jatkoimme koulun pihalta nytkin juhlimaan ja riemuitsemaan hyvin vaatimattomasti. Eli etsimään mukavaa paikkaa syödä omat eväät pyörän laukusta. Päädyimme Myllyrantaan Patakosken vierelle ja kaivoimme leivät, hedelmät ja kahvitermarit esille.

Lapsuuden maisemia ja muistoja

Olimme pyöräilleet Marttilasta Koskelle Hämeen härkätietä, joka oli ollut myös koulumatkani. Koskelta käännyimme kuitenkin ihan toiselle reitille, eli Hongiston suuntaan. Siellä asui äidinäitini, kun olin lapsi. Tällä reitillä oli metsätaipaleita ennen lapsuudenkotiani.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli yleinen uimaranta Liipolan järven rannalla. Muistan uineeni siellä joskus sukulaistyttöjen kanssa ja tehneeni uimakoulun päätösretkiä sinne. Yhdestä näistä tuli mieleen ikävä muisto. Rannalla oli kioski ja sinne tungeksittiin ostamaan jotain hyvää. Yritin pienenä tyttönä tungoksessa joka väliin sanoa, mitä itse halusin, mutta en tullut kuulluksi. Lopulta päättelin, että minut oli kuultu väärin ja nostin käteni poimiakseni tiskiltä siihen nostetut karkit. ”Kuules likka, ne on mun!” kuulin töykeästi takaani. Sitten myyjä kyllä lopulta kysyi, mitä minä halusin ja sain ostokseni. Mutta vieläkin muistan tuon nöyryytyksen, noin 60 vuotta sen jälkeen. Ovatko tällaiset lapsuudenkokemukset niitä, jotka aina myöhemminkin opettavat odottamaan hiljaa omaa vuoroa ja antamaan röyhkeämpien ja itsetuntoisempien valita ensin? Ja millaista on sellaisen lapsen elämä, johon tällaiset nöyryytykset näin syvälle uppoavat? Tähänkö johtaa se, että opetetaan olemaan liiankin kiltti?

Metsäteitä polkiessamme, kysyin Juhalta, mitä hän ajattelee nyt siitä, että olen valinnut tällaisen tavan juhlia riemuylioppilaspäivääni. ”Kenellekään muulle ei tämmöinen olisi tullut mieleenkään”, hän vastasi. Jäin miettimään, oliko se positiivinen kommentti vai ei. Ehkä kuitenkin mielikuvituksesta ja hassuista päähänpistoista kommentoinnin voi tulkita enemmän positiiviseksi siinä käen kukuntaa kuunnellessa.

Koti

Lopulta olimme ajamassa kotini pihalle. Tuttuun paikkaan olimme tulossa, talo on nykyisin veljeni omistama ja kunnossa pitämä. Värikin on uusi.

Täältä siis lähdin 50 vuotta sitten. Kodin, perheen ja yhteisön merkitystä olen monesti miettinyt. Kyllä lapsuudella ja kouluajalla paljon merkitystä on. Yksi asia työelämässäni on saattanut tulla jo kotoa. Äitini ja isäni tapasivat opiskellessaan Muurlan evankelisessa opistossa. Olin itse kasvatusaineiden opettajana Helsingin evankelisessa opistossa (ent. kansankorkeakoulussa) ensimmäiset 25 vuotta työurastani. Viimeiset 15 vuotta sitten ihan muualla, maahanmuuttajien opona Eiran aikuislukiossa. Molemmat olivat hyvin antoisia työpaikkoja itselleni.

Muut eväät kuitenkin varmasti ovat vielä tärkeämpiä. Itsetunto, itsensä hyväksyminen, elämän arvot – ne pohjat luodaan lapsuudessa.

Tähän alamäkeen aamuisin lähdin polkemaan. Muistan, että usein minulla oli kiire.

Ja tälläkin suoralla muistoihin nousi ensimmäisenä kiire. Linja-autolle oli matkaa kolme kilometriä. Eikä keli ollut kautta vuoden kovin hyvä.

Mielenkiintoista, mutta moneen kertaan päivän mittaan mieleeni nousi huomautus siitä, että minulle ei ikinä mikään riitä. Päivän lopetus oli eräänlainen todiste siitä. Kun saavuimme takaisin äitini luokse Marttilan kirkolle, josta aamulla olimme lähteneet, pyörän matkamittari näyttikin vasta 48 km. Senhän piti olla 50 km! Ajoimme eteenpäin, kävin ottamassa kuvan kouluaikaisen tuttuni taiteilija Arto Ali-Eskolan veistämästä härkäveistoksesta ja takaisin tullessamme mittarissa oli tavoitellut kilometrit.

Ylioppilastulosten merkitys

Minulta on joskus kysytty, miten täydelliset ylioppilastulokset ovat vaikuttaneet elämääni. Melkeinpä sanoisin, että ensimmäisen opiskelupaikan jälkeen eivät juuri mitenkään. Onhan niitä hauska muistella ja voi niistä onkia jotain positiivista ja iloa ja riemua. Mutta paljon olennaisempaa elämässäni on ollut se, että jo ensimmäisenä syksynä tapasin yhden opiskelijan, joka kutsui minut mukaansa Evankelisen Ylioppilasliiton eli EYL:n lauantai-iltaan. Menin toistekin. Sieltä on peräisin kavereita, jotka ovat hyviä ystäviä vieläkin. Sieltä löytyi aviomies, jonka kanssa olen jakanut jo paria vuotta vaille sen viisikymmentä vuotta, ja jonka kanssa olemme saaneet kasvattaa neljän lapsen perheen ja saada yksitoista rakasta lastenlasta. Ja sitä kautta löytyi myös ensimmäinen työpaikka, jossa viihdyin 25 vuotta. Eli itselle sopivan kaveripiirin tai verkoston löytyminen oli paljon merkityksellisempää kuin koulussa kirjoitetut ällät. Tällä riemuylioppilaan pyöräretkelläkin oli seura vähintään yhtä tärkeää kuin se ylioppilastodistus ja sen juhliminen.

Onnea kaikille uusille ylioppilaille ja myös ikäisilleni riemuylioppilaille!

Luokkatovereiden tapaaminen – varsinainen riemujuhla

Pyöräretkemme ei onneksi jäänyt ainoaksi juhlaksi. Vuosi sen jälkeen tulikin kutsu kokoontumiseen. Hetken mietin, koska toiseksi vanhimman lapsenlapsen lakkiaiset kilpailivat sen kanssa, mutta onneksi päätin lähteä ajamaan Koskelle.

Koulun pihalle tulin aika jännittyneenä. Tuntisinko ketään enää?

Hetken päästä riemulliset tapaamiset alkoivat. Muutamien ilme ja piirteet olivat tuttuja, ja esittäytyessä muidenkin nimet tulivat kyllä hyvin mieleen, vaikka halaamisten välillä olikin yli 50 vuotta. Päällimmäiset kuulumiset, kuten asuinpaikat tulivat puheeksi saman tien ja tapaaminen oli tosi iloinen.

Kuulumisia vaihtaessa järjestäydyimme rehtorin ohjeiden mukaan jonoon ja kävelimme uusien lakitettavien kanssa istumaan juhlasaliin seuraamaan heidän lakkiaisjuhlaansa. Muistot tulvivat. Yksi koskettavimpia tuli esille rehtorin puheessa. Kosken lukio oli Varsinais-Suomen toiseksi paras lukio STT:n lukiovertailussa. Koko maan pienistä lukioista 15. sija oli hyvä sekin. Hyvistä tuloksista iloittiin samaan tapaan rehtorin puheissa jo meidänkin lakkiaisissamme. Juhlasalin seiniä koristavat koivut olivat muistojen mielikuva. Vaatimatonta, mutta silti täyttä juhlaa.

Oma koskettava muisto tuli, kun uusi ylioppilas astui pitämään puheensa. Kysyin kuiskaten vieruskavereiltani, muistivatko he, että minä 51 vuotta sitten pidin vastaavan puheen. Eivät muistaneet. Enkä minäkään muistanut puheen sisällöstä mitään. Jännityksen ja ilon muistin.

Riemujuhlani sai uuden lisäpotkun, kun stipendejä listattaessa kuulin toistuvasti pikkuserkkuni tyttären nimen. Siis tänäkin vuonna Kosken lukion päällimmäisen paperin sai oman kyläni tyttö.

Juhla päättyi ja jatkui perinteiden mukaan. Kävelimme reippaasti lippujen ja uusien ylioppilaiden perässä reilun kilometrin matkan sankarihautausmaalle laskemaan kukat muistomerkille. Olemme sen ikäisiä, että monille meistä se toi muistoja isistämme, jotka olivat olleet rintamalla.

Sitten alkoi päivän koskettavin ja muistorikkain vaihe. Kävelimme paikalliseen ravintolaan, istuuduimme pöytiin ja aloitimme kuulumisten kertomisen kierroksen. Kohtaamisen ja muistojen lisäksi kaksi asiaa nousivat aivan erityisesti mieleen.

Ensimmäinen liittyi mahdollisesti juuri siihen, että olimme jo silloin käyneet hyvätasoista koulua. Erittäin moni meistä oli edennyt hienosti opiskeluissaan ja tehnyt mielenkiintoisen ja monipuolisen työuran. Oli yrittäjyyttä, kansainvälisiä kokemuksia, yhteiskunnallista vaikuttamista ja luovaa toimintaa. Myös perheestään iloitsi moni.

Toinenkin liittyi muistoihin hyvästä koulusta. Monella oli hyviä muistoja tietyistä opettajista ja niitä kerrottiin nyt. Hauskinta oli kuulla muistoja poikien käsityön opettajasta, jonka opettamille taidoille oli kovasti löytynyt käyttöä, mutta myös matematiikan, kielten, äidinkielen ja kuvaamataidon opettajat mainittiin usein.

Liikuttuneena ajoin parin tunnin matkan takaisin kotiin. Luokkatovereiden tapaaminen oli tuonut pintaan tunteita ja onnellisen kiitollisuuden tunteen siitä, miten rikas koulupohja ja luokkayhteisö oli luonut edellytykset sille, että elämästä tuli se, mitä tuli. Hyvä ja rikas, monipuolinen. Vaikka kotiin tullessani pihalla aurinko oli jo laskemassa, ei ollut yhtään sellaista tunnetta, että elämän auringonlasku olisi ollut käsillä.

KIITOS KAVERIT! Nyt tavataan takuulla uudelleen vähän lyhyemmän ajan päästä. Tapaaminen kosketti syvältä. Kuten yksi meistä lähettämässään viestissä sanoi: ”Joskin päälliskuoressamme saattoi olla pientä rapistumista, niin on kumminkin hyvä muistaa Antoine de Saint-Exuperyn sanat: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” Näin on.

Meidän retkiämme ja uusia juttuja voit seurata Facebookissa täällä:

Ailajajuha

Ja muitakin pandemia-ajan merkkipäiviä olemme juhlineet pyöräillen, esimerkiksi näitä:

Juhlitaan eläkkeellä olemista – 6 vuotta eläkkeellä = 66 kilometrin pyöräretki.

70-vuotisjuhlat – 70 kilometrin pyöräretki.