Aamulla perheen, ystävien ja lastenlasten postaukset hehkuttivat koulun alkamista. Mietimme, miten me viettäisimme koulun alkamispäivän. Kuusi vuotta sitten oli ensimmäinen kerta, kun emme enää menneet kouluun. Tehdäänkö jotain, mitä kaikki eläkeläiset eivät tee?

Siitä se lähti. Huomasin, että matkamittarini 2000 km lukemasta puuttuu vielä 66 km. Pyöräillään se tänään, tulee samalla sellainen kuusivuotisjuhla vietettyä. Eväät takaboxiin, kevyt suunnitelma matkan päämäärästä (Vuosaaren satama) ja pyörien akut kiinni.

Fallkullan kotieläintila

Aurinko paistoi, sää oli raikas, mutkittelimme pyöräteillä ensin Malmin suuntaan. Ja sitten huomasimme olevamme lähellä Fallkullan kotieläintilaa.

Tämä katsotaan! Ja katsottuamme totesimme, että nyt tiedämme, minne pienimmät lastenlapset seuraavaksi tuodaan.

Tilalla näkyi muutamia lapsiperheitä nytkin ja lapset olivat innoissaan. Kuulin yhden äidin sanovan, että aitauksissa saisi olla eläinten nimet, johon hänen mukanaan ollut kaksivuotias vastasi: ”Äiti, se on pupu!” Olihan se. Sama kaksivuotias hymyili minulle moneen otteeseen ja kun lähtiessäni vilkutin hänelle, hän vilkutti innostuneena takaisin. Taisi tunnistaa, että on mummi liikkeellä. Hymy ja vilkutus toivat lämpimän tunteen. Pienten lastenlasten elämä on antanut paljon lämpöä eläkevuosiimme.

Malmin lentokenttä

Malmin lentokenttä ja sen ympäristö ovat olleet vilkkaan keskustelun aiheena jo vuosia. Säilyttämisen puolesta ja vastaan, monenlaisin perusteluin. Meillä ei asiaan ole minkäänlaista kantaa, asia on aika vieras, mutta nautimme jo aika monetta kertaa kentän ympäristön mukavasta pyöräily- ja kävelyväylästä.

Tälle paikalle olemme pysähtyneet ennenkin, ja nyt tapasimme siellä kaksi miestä kiikarien kanssa katselemassa lintuja. Tällaiset satunnaiskohtaamiset ovat olleet nyt korona-aikana useinkin mukavia, niin tämäkin. Jutellaan, jaetaan kokemuksia ja toivotetaan hyvää päivän jatkoa. Nyt juteltiin erityisesti retkeilystä ja luonnosta ja toki myös kentän tilanteesta. Onkohan suomalaisille tullut jotenkin uusi tapa suhtautua vieraitten kanssa jutteluun? Vai ovatko eläkeläiset vain tajunneet, että sosiaalista kanssakäymistä voi harrastaa näinkin?

Poikkesimme kentälläkin. Takeaway-kahvit riittivät tällä kertaa, mutta olisi siellä ollut lounasravintolakin.

Mellunmäkeen

Kun aloitin opiskeluni Helsingissä, veljeni ja minä vuokrasimme vieraan perheen asunnosta yhden huoneen itsellemme Mellunmäestä. Kuka opiskelija nykyisin tyytyisi tällaiseen alivuokralaisasuntoon? Yritin löytää talon nyt, mutta muistamastani osoitteesta löytynyt talo ei mitenkään muistuttanut mielikuvaani silloisesta talosta. Onkohan 1971 pystyssä ollut silloin uudehko talo voitu purkaa? Aika kuluu tosi nopeasti.

Vuosaaren satama ja näköalatasanne Horisontti

Viime viikolla kävimme Vuosaarenhuipulla katsomassa maisemia joka suuntaan ja katselemassa kaihoisasti satamassa odottavaa Finnlinesin laivaa, josta meillä on kokemuksia jo kolmen vuosikymmenen ajalta.

Tällä kertaa halusimme nähdä sataman toisesta suunnasta eli Vuosaaren sataman vieressä olevalta näköalatasanteelta nimeltään Horisontti. Sinne pääsee Tryvikintieltä joko kävellen tai pyörällä. Tryvikintieltä löytyy myös pysäköintipaikka.

Sataman ja rannan välissä on korkea muuri. Muuri suojelee viereisen Porvarinlahden lintuja sataman melulta. Kun muuri rakennettiin, erityisesti Paavo Arhinmäki ajoi mahdollisuutta tehdä siitä samalla graffitien maalauspaikka, mutta silloin hänen ehdotuksensa hävisi. Miltähän muuri näyttäisi nyt, jos graffitit olisivat sen silloin valloittaneet? Nyt sitä verhoavat vain vihreät köynnökset. Vertailun vuoksi laitoin mukaan graffiteja Kontulasta matkaltamme tänne. Jos minulta kysytään, niin mieluummin muuri ja vihreät kasvit. Ja pelkäisin kyllä maalareitten kiipeilyä tuolla korkealla.

Noin kilometrin pituisen rantapolun jälkeen tullaan tasanteelle vieville portaille.

Tasanne itsessään on pieni vaatimaton kaiteiden reunustama taso, mutta sieltä on mukava katsella ympäristöä.

Haikein mielin katsoimme taas Finnlinesin lauttaa, jonne näkyi ajavan jatkuvasti rekkoja. Olisimme niin mielellämme ajaneet sinne itsekin, mutta ei. Ei nyt. Eikä kysymys ole pelkästään koronasta, vaan myös siitä sosiaalisesta paineesta, jonka saa osakseen, jos kertoo suunnittelevansa matkailua. Olemme tästä vähän harmissamme, koska meidän tapamme matkustaa omalla autolla, viettää aikaa pyöräillen ja kävellen matkakohteissamme ja asua vaihtokodeissa eivät mitenkään ole niitä pahimpia koronariskitapoja matkustamisessa. Välillä on tosi paha mieli. Eikö elämässään voi enää suunnitella mitään uutta kivaa? Nuorista ja heidän jaksamisestaan ollaan huolissaan. Entä meistä eläkeläisistä, joiden elämä loppuu. Tähänkö se loppui?

Vuosaari, Uutelan kanava ja Aurinkolahti

Vuosaaren sataman näköalatasanteelta oli siis vain yksi tie pois. Rantapolku. Ja vaikka edellä toin esille haikeita ja katkeriakin ajatuksiamme, oli tässä kohtaa kyllä sellainen olo, että täällä piti käydä, oli kiva kohde. Vuosaaren sataman näköalatasanteesta luin juuri myös Helsingin sanomien jutun.

Ylittäessämme satamarataa Tryvikintien siltaa pitkin pysähdyimme ihmettelemään, kuinka paljon ratoja tänne tuleekaan. Rahtisatamana Vuosaari on iso.

Mistähän löytyisi mukava paikka istahtaa kahvitauolle? Pyöräilimme Vuosaarta kohti, ja kierreltyämme hetken Uutelan suuntaan, osuimme Uutelan kanavalle ja sen lähellä oleville mielenkiintoisille taloille. Onpa tässä ollut mielikuvitusta, kun noita parvekkeita on tehty.

Tuonne puistoon nostelimme eväät penkille ja nautimme rauhassa maisemasta.

Nämä rauhalliset eväskahvihetket ovat vuosien kuluessa muodostuneet aina vain nautinnollisemmaksi osaksi retkeilyämme. Sekä ulkomailla että Suomessa. Istumme rauhassa, syömme ja juomme itse valitsemiamme aineksia, katselemme maisemia ja usein kuuntelemme luontoa. Niin täälläkin, Uutelan kanava oli meille tästä suunnasta uusi näkymä.

Aurinkolahti ja uimarannat

Vuosaaren Aurinkolahti näyttää houkuttelevalta paikalta. Katselimme Aurinkolahden maisemia taas kerran mielessämme Espanjan Aurinkorannikko. Marraskuun haluaisimme taas viettää siellä, kuten jo useina eläkeläisvuosinamme olemme tehneet. Suomen kaaoksen ja pimeyden jälkeen aurinkoa ja lämpöä. Ei silloin paljon, mutta enemmän kuin Suomessa.

Näissä maisemassa meitä kuitenkin muistutettiin ihan muusta. Uimarannan kuulutuksessa varoitettiin menemästä veteen sinilevän takia ja sanottiin, että jos veteen menee, pitää mennä heti huolelliseen suihkuun. Eipä ollut varoitettavia näkymässä. Vai meillekö kuulutus oli tarkoitettu? Kalastajia näimme uimareitten sijasta.

Näitä tyhjiä uimarantoja katselimme vähän ihmetellen myös Kallahdessa ja Marjaniemessä.

Rannalla oli tiedote sinilevästä ja uimakielto. Tämä pani kyllä ajattelemaan, miten asiaan voisi vaikuttaa. Meidän sukupolveamme syytetään nyt usein rehevöitymisestä ja ilmastonmuutoksesta, mutta en itse näkisi tätä sukupolvikysymyksenä. Kyllä niitä tiedostavia ja vastuullisia henkilöitä löytyy tasaisesti yli ikäluokkien. Itsekin kävin saman tien etsimässä lisää tietoa sinilevästä.

Hetken päästä käännyimme Kallahdenniemen luonnonsuojelualueelle. Hevossaaren ranta on ollut uutisotsikoissa monesti ja ajattelimme uteliaina poiketa katsomassa, mikä se on. Älä turhaan poikkea, näistä kuvista näet, mitä siellä nyt on.

Ja huh! Laiturin vierustalta sai värikkään vihreitä kuvia. Sitä sinilevää? Vai voiko olla jotain muuta?

Kallahdenniemelle kannattaa kyllä ajella tai kävellä. Luonto on upea.

Niemen kärjessä odottavat hienot saarille ja luodoille avoimet maisemat, uimaranta ja laaja oleskelualue leikkipaikkoineen ja grilleineen. Viime aikoina some on ollut täynnä valitusta luontopaikkojen ruuhkautumisesta, mutta tämä oli jo ties kuinka mones käyntimme täällä ja aina on ollut helppoa ottaa kuvia, joissa ei näy ketään muita. Kirjoitin viime syksynä laajemman jutun retkestämme Kallahdenniemelle. Silloin kuljimme rantoja laajemmin ja kävimme myös Kulttuurikeskus Sofiassa.

Ramsinniemen ja Marjaniemen kautta Herttoniemeen

Jatkoimme rantaa länteen. Ramsinniemen rannan tuntumassa on yllättäviä näkymiä. Mielenkiintoisia rakennuksia erilaisuudessaan nämäkin.

Tunetumpia kohteita täällä ovat myös esimerkiksi Villa Furuborg ja hotelli Rantapuisto, josta olen lukenut useita suosituksia.

Näiden jälkeen käännyimme vahingossa vasemmalle, vaikka suunta kotiin olisikin ollut oikealle. Ajoimme kumpuilevaa tietä melkein Ramsinniemen kärkeen, jossa vasta huomasimme harha-askeleemme, kun törmäsimme kyltteihin yksityisalueista. No, tulipa kivasti lisää kilometrejä ja hauskaa ylämäkien ja alamäkien vuorottelua. Ei haittaa, eläkeläismottomme on ollut jo monta vuotta: ”Ei kiirettä mihinkään.”

Lopulta ajoimme tätä siltaa pitkin Vuosaaresta Marjaniemen puolelle.

Marjaniemen ja Herttoniemen välillä poikkesimme sitten Tammisalon puolelle puistoon pitämään pienen eväshetken yhdessä suosikkipaikoistamme. Nämä kuvat ovat viime lokakuun ruskakuvia. Tätäkin eläkeläisyys on. Ei ole koko ajan pakko löytää jotain uutta. Voi aina palata vanhoihin hyviin muistoihin.

Ja toisaalta voi aina palata uudelleen hyviin paikkoihin katsomaan nykytilannetta. Herttoniemen kartanon puiston ohi emme aja käymättä katsomassa, mikä siellä nyt kukkii. Vai kukkiiko enää mikään.

Herttoniemestä Viikin ja Vanhankaupungin kautta kotiin

Yksi vakioreittejämme on ajaa Herttoniemestä Viikin arboretumin ja Vanhankaupungin lahden kautta kotiin. Helppoa ja mukavaa. Välillä tällä reitillä on kyllä melko paljon lenkkeilijöitä, mutta ei se meidän tahtiamme haittaa.

Mutta huh! Sinilevän autioittamien uimarantojen jälkeen Säynäslahden kanaalin yli tullessa oli pakko pysähtyä. Mitä tämä nyt on? Oksat törröttävät vihreästä vedestä ja sorsat jättävät kapean jäljen.

Seuraavan aamun Helsingin sanomat vastasi kysymykseen selittäen ilmiön kattavasti. Onneksi tämä vihreä ei olekaan sinilevää eikä mitään vaarallista. Emme kuitenkaan olleet ainoat, jotka olivat pysähtyneet asiaa kummastelemaan. Helsingin Sanomat.

66 kilometriä!

Päivän tavoitteena ollut täyttää kuuden eläkevuoden juhlapäivä 66 kilometrin pyörälenkillä oli jo hetkeä aikaisemmin täyttynyt. Mittarini näytti 2000 km:n rajan ylittyneen.

Olimme nauttineet päivästä ja moneen kertaan ihailleet sitä, miten hyvin Helsingissä on tarjolla hyväkuntoisia pyöräteitä. Lähes joka kadun vierellä on myös pyörätie ja luontoreittejäkin riittää. Yksi kauneimpia on tämä Koskelantien keskellä puiden reunustama reitti.

Juha heitti kiusallaan haasteen: ”Riittääkö sulle 66 km kuudesta vuodesta? Eikö yhtä hyvin 77 km siitä, että seitsemäs eläkevuosi alkoi tänään?” Ja eihän minulle mikään riitä. Kun lähestyimme kotia, kolme kilometriä puuttui. Käännyin takaisin, ajoin lähes kaksi takaisin päin ja kun tulin kotiportille, mittarissani oli 66:n jälkeen vielä 11 lisää.

Nyt tunnustan. Kaikkea en ole vielä eläkevuosinani oppinut. Suorittamisesta pitää päästä eroon. Pyöräilyssä pitäisi rentoutuneen liikkumisen ja maisemista ja auringosta nauttimisen riittää. Tuo nenän alla nököttävä matkamittari on ihan turha. Kun sitä katsoo, huomaa, että akusta olisi vielä kaksi palkkia viidestä jäljellä, ja korkeimmallakin avustusteholla voisi liitää vielä 17km. … Siis mikään ei riitä. Nyt saatte opettaa minua ja kannustaa muuttumaan.

Oli kuitenkin hyvä päivä takana. Tunteet lastenlapsista, mukavien ihmisten kohtaaminen, monta rentoutunutta pysähdystä ja kahvihetkeä, mukavia maisemia. Kun vielä olisi ollut taskussa lippu sinne Finnlinesin laivaan, haikeudelta olisi voinut välttyä ehkä kokonaan.