Avainsana-arkisto: automatka

Espanjasta kotiin osa 8 Trier

Lähellä Luxembourgin rajaa sijaitseva Trier on yksi Saksan vanhimmista kaupungeista, ehkä vanhin. Se tunnetaan myös Karl Marxin syntymäkaupunkina. Törmäsimme historiaan heti, kun astuimme ulos hotellista. Marx hallitsee ja vaikuttaa arkeen täällä edelleenkin.

Ja totta kai vanhasta kaupungista antiikkia löytyy katukuvastakin.

Lue loppuun

Espanjasta kotiin osa 7 Ranskan halki – maisemaa, viiniä, ystäviä

Ranskan halki voi ajaa helposti, nopeasti ja mukavasti. Maksulliset moottoritiet ovat rauhallisia ja hyväkuntoisia ja niiden levähdysalueet palvelevat hyvin. Ja sitten voi etsiä pienemmät rinnakkaistiet, varautua yllätyksiin ja nauttia niistä. Me valitsimme tällä kertaa tämän vaihtoehdon ja olimme keskellä kevätmaisemia. Vihreys viehätti silmää. Lue loppuun

Espanjasta kotiin osa 6 Lourdes – auttoiko pyhä vesi Juhaa?

Lourdes oli nimenä tuttu. Tiesimme, että se liittyy pyhiinvaelluksiin, mutta emmepä juuri muuta. Emme ainakaan sitä, että vuosittain siellä käy noin viisi miljoonaa ihmistä, eli se on yksi suosituimmista katolisen kirkkokunnan pyhiinvaelluskohteista.

Jotenkin aavistimme tämän heti kun saavuimme sinne. Ajoimme ison basilikan sivuitse ja puiston reunaa kulki ihmisiä ryhmissä.

Lue loppuun

Espanjasta kotiin osa 5 Pyreneitten yli Lourdesiin

Lähdimme aamulla Zaragozasta kohti Pyreneitten vuoristoa. Eilinen lumipyryssä seikkailu oli vahvasti mielessä, ja vaikka lumihuippuisten vuorten siluetti edessä oli kaunis, se myös huolestutti. Paljonkohan tuota lunta on ja missä? Jos et ole vielä lukenut siitä lumipyrystämme, voit lukea tuosta hankalasta päivästä täältä: Espanjasta kotiin osa 4, Lumipyry ja Ciudad Encantada 

Alkumatkasta huolta ei ollut. Sää oli poutainen, tiet sulia, tienvarret vihersivät ja lunta riitti vain kaukaa ihailtavaksi. Lue loppuun

Espanjasta kotiin osa 4 Lumipyry ja Ciudad Encantada

Aamulla säätiedotus näytti, että lumisateen mahdollisuus Cuencan seudulla olisi 40%. Emme uskoneet. Tai luulimme, ettei se ainakaan pientä räntää pahempaa olisi. Olimme väärässä.

Aloitimme matkan rauhallisesti ja ajoimme vielä Mirador Cerro del Socorron näköalapaikalta katsomaan Cuencan maisemia.

Seuraavaksi syötimme navigaattorille hauskan osoitteen: Ciudad Encantada, eli suomeksi ymmärryksemme mukaan Hauska tutustua -kaupunki. Tai jotain ilosta ja huvista ainakin.

Lumisade alkoi sittenkin. Tätä näkyä ei Espanjassa usein näe.

Eikä myöskään tällaista suomalaiselle kovin tutunoloista mäntymetsää.

Ciudad Encantadan parkkipaikalle tullessamme meitä lähinnä huvitti espanjalainen lumiaura. Voi kai tuollakin pikkuisen räntää siirrellä pois tieltä.

Ciudad Encantada on vähän yli 30 kilometrin päässä Cuencasta. Tie kulkee Júcar-joen laakson läpi. Ciudad Encantada  on metsässä oleva kummallisten kivimuodostelmien alue, jossa on kallioita, luolia, järviä ja vesiputouksia. Kalliomuodostelmat ovat muodostuneet eroosion seurauksena. Nyt menen iloisesti sellaisten faktojen sekaan, joista kovin vähän ymmärrän, kun kerron, että ilmeisesti puhutaan karstimaasta, eli maisemamuodosta, joka syntyy vuorisuola-, kalkkikivi-, kipsi- tai dolomiittikallioon. Sadevesi liuottaa pinnasta pois vesiliukoista ainesta, ja karbonaatteja sisältävien mineraalien ja ilmakehän hiididioksidin ansiosta vesi muuttuu happamaksi ja liuottaa kalliota toisella tavalla. Tai jotain tuohon suuntaan. Näitä oli selitetty kalliomuodostelmien lähellä olevissa opastauluissa. Jos lukijani osaat paremmin selittää nuo jutut, niin jätä kommentti tähän juttuun. Joka tapauksessa se, mitä amatöörin silmäni näkivät, oli huikean hauskan ja kummallisen näköistä, enkä yhtään ihmetellyt, että paikalla oli muutama turistibussi jopa tällaisena päivänä.

Samoista ilmiöistä on kyse myös Antequeran lähellä olevassa erittäin suositussa Torcalissa, jossa olemme kerran kiipeilleet.

Huomasitko muuten, että edellisessä kuvassa oikeassa yläkulmassa oli Arnold Schwarzeneggerin kuva? Näiden kallioiden keskellä on kuvattu erilaisia elokuvia, videoita ja mainoksia. Conan barbaari vuodelta 1982 oli elokuva, jossa hän esiintyi.

Tässä kartassa vasemmalla on reitti, jonka varrella näitä nähtävyyksiä ja opastauluja on. Pääsymaksu reitille on 5€ ja siihen on saatavilla myös opastus, jos haluaa kulkea ryhmässä. Katselin kuvista, että nuo kaksi merkittyä näköalapaikkaa olisivat myös kivoja, mutta räntäsateessa ei viitsinyt.

Kameran linssiin satoi koko ajan vähän räntää, mutta kai näistä jonkinlaisen kuvan saa siitä, minkä keskellä etenimme.

Reitti oli selkeästi viitoitettu ja helppokulkuinen.

Näitä kallioita oli kolme vierekkäin. Ne oli nimetty laivoiksi.

 

Tämän nimi oli mies.  Tämä näytti siltä, että se oli jotenkin matkan huipennus, koska niin moni kääntyi tässä takaisin, eikä kävellyt koko lenkkiä.

Vaikka koko metsäpolun kulkeminen olisi kovasti houkuttanut, mekin teimme räntäsadepäätöksen ja lähdimme takaisin parkkipaikalle.

Räntäsade alkoi muuttua lumipyryn suuntaan.

Totesimme, että paikka laitetaan muistiin ja katsotaan, sopisiko tämä reitille joskus toiste. Parkkipaikan vieressä oli majapaikkakin.

Mietimme  huolissamme, olisiko pitänyt olla liikkeellä jo tuntikausia sitten. Eikä huoli ollut turha. Hetken päästä olimme kohdassa, jossa lumipyryssä vaadittiin lumiketjuja.

Tie nousi ylöspäin, katsoimme karttaa ja valitsimme toisen reitin. Ei tuntunut hyvältä ajaa ylemmäs.

Ja sitten uudellakin reitillä meni kuitenkin hetkessä vaikeaksi. Lunta tuli sakeasti, lämpötila laski nollaan ja ennen pitkää vastaan tuli muutamia autoja, jotka ajoivat lähes kävelyvauhtia ja hätävilkut päällä. Muutamia autoja näkyi tien poskeen suistuneina.

Kaksikaistaisella tiellä oli vain yhdet jäljet. Niitä oli oikeastaan pakko ajaa, mutta vähän hirvitti, olisiko vastaantulijoita. Kun pyry oli jatkunut jonkin aikaa, vastaantulijat loppuivat tyystin. Kukaan ei ilmeisesti enää ollut lähtenyt liikkeelle pyryn alettua.

Lumiaura tuli vastaan. Sen jälkeen mekin ajoimme vasenta puolta tietä. Tietysti samalla peläten, tuleeko joku vastaan. Matka eteni noin 15 – 20km/t -vauhtia. Alamäkien mutkissa oli pelottava sivuluisun vaara, ylämäissä renkaat sutivat tyhjää ja pelotti, että joku tulee vastaan ja joutuu äkkiä väistämään. Kuski pysyi erittäin rauhallisena. Se ja viidenkymmenen suomalaisen talven ajokokemus olivat kullan arvoisia.

Parin tunnin taiteilun jälkeen oltiin lähes yhtäkkiä alueella, jolla ei ollut pyryttänyt. Tie oli kuiva ja maisemat saivat taas huomiomme.

Ja olipa onni, että esimerkiksi tähän mäkeen ei jouduttu lumipyryssä. Mutka ja jyrkkä lasku olisivat liukkaalla olleet aika pelottava yhdistelmä.

Ajettuamme jo jonkin aikaa sulaa tietä pysähdyimme. Auton nokka ei vielä ollut ehtinyt sulaa.

Eikä se pyry ihan ohi ollut, vieläkin alkoi tulla lisää, mutta tie pysyi jo sulana, eikä lumi enää jäänyt siihen. Molina de Aragonin linna ohitettiin tällä kertaa tältä etäisyydeltä.

Jos olisi ollut aikaa ja kiva sää, olisin halunnut nähdä, minkälainen paikkakunta olisi ollut Ojos negros (mustat silmät), koska kaatumiseni jäljiltä minullakin oli vielä sellainen.

Suunnitelmien mukaan päivä ei mennyt. Pyryyn ja liukasteluun oli mennyt niin paljon aikaa, että Zaragozan keskustaan ei enää kannattanut lähteä. Onneksi viime vuonna ehdimme pysähtyä siellä ihailemassa siltoja, auringonlaskua ja komeaa katedraalia.

Juhalla oli syytä peukuttaa itselleen päivän hyvästä suorituksesta siistissä hotellihuoneessa.

Seuraavana päivänä ajoimme Pyreneitten yli. Miten lumihuippuisesta vuoristosta selvittiin, siitä kirjoitan seuraavaksi.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Seuraavat ja edellisen tällä hetkellä valmiit osat kotimatkastamme voit lukea näistä linkeistä:

Espanjasta kotiin osa 3 Cuencan rotkon reunalla riippuvat talot on täällä.

Espanjasta kotiin osa 5 Pyreneitten yli Lourdesiin on täällä.

 

 

Espanjasta kotiin osa yksi – Valdepeñasiin

 

Ensimmäinen matkapäivä on aina tärkeä siirtymä. Sopivasti pois siitä ympäristöstä, jossa jälleen kerran olemme viihtyneet. Eikä liian kauas, ettei tule kiire kaiken kanssa. Siivoilu ja pakkaaminen vievät aikansa, tälle aamulle piti mahduttaa vielä ennakkoäänestyskin, ja pientä liikkumavaraa pitää aina varata yllätyksiin – sellainenkin nimittäin tuli, ennen kuin pääsimme matkaan. Eikä tietenkään suorinta tietä, tällä kertaa reitille Valdepeñasiin oli katsottu Iznajar.

Haikeus, haikeus – se oli vahvempi tunne kuin milloinkaan aikaisemmin, kun keskiviikkoaamuna kannoimme tavaroitamme autoon, hinkkasimme asuntomme kylppäriä, keittiötä ja vielä viimeiseksi pyyhimme lattian. Kävin jättämässä avaimet pöydälle ja lähdin taakseni katsomatta, ettei olisi niin vaikea lähteä.

Ajoimme niin tutuksi tulleelle Torrentuvalle, jätimme auton ja kävelimme Kymppipaikkaan äänestämään. Yllätykseksemme jonoa ei ollut ollenkaan. Fuengirolasta kuulimme, että jonkin verran jonoa oli ollut.

Torrentuvan emännät tarjosivat hyvän lähtölounaan keskiviikon tapaan. Borssikeitto, pannari ja kahvi – ja ei kun matkaan. Vaan ei ihan sittenkään, autojääkaapin sulake tarvitsikin vaihdon ja taisi mennä ylimääräinen tunti siihen, että Juha Paulin avulla sai sen toimimaan. Onneksi sai, olisimme olleet pulassa koko pitkän kotimatkan, jos ei olisi ollut autojääkaappia. Se vain kuuluu meidän taipaleellemme. Ja onneksi ei ollut kiirettä nytkään.

Näihin maisemiin ei väsy. Oliivipuiden viivoittamat rinteet jatkuvat ja jatkuvat, kun lähtee Aurinkorannikolta Granadan suuntaan.

Välillä raidat ovat vauhdikkaampiakin ja maisemaan eksyy keltaisen sävyjä.

Tämänkertainen maisemavalintamme oli ajaa Iznajarin kautta. Tuo kaunis valkoinen kylä on upeasti tekojärven keskellä olevalla saarella.

Vähän huvitti alamäkeen mennessä, että jäästäkin varoiteltiin, mutta totta kai täälläkin talvella jäiset päivänsä on, vaikka sitä juuri nyt huhtikuun alussa ei uskoisi.

Iznajarin ohi kulkeva tie ylittää järven avaran näköisesti siltaa pitkin.

Ennen järven ylitystä rinteeltä on kivoja näkymiä Iznajariin. Ei siellä tietenkään mitään merkittyjä tai rakennettuja näköalapaikkoja taaskaan ollut, mutta kohtuullisen vähällä mielikuvituksella Juha aina jonkun pysähtymispaikan löysi, kun maisema niin vaati.

Ajoimme pienen piston ylöspäin Iznajarin suuntaan. Tuolta äsken rinteitä myöten tultiin.

Valkoinen Iznajar näytti joka suunnasta niin kivalta, että ehkäpä täällä pitää joskus pysähtyä ihan oikeastikin.

Matka jatkui oliivipuiden keskellä edelleenkin.

Juha ei aina varauksettomasti ensi silmäyksellä ihastu varaamiini hotelleihin. Ehkä näistä kuvista voi aavistaa miksi. Kyseessä on Rural Hotel de los Delfines Valdepeñasissa.

Paikka oli samalla jonkinlainen maatila, jossa oli viininvalmistukseen liittyvää näyttelyä pihalla. Alue oli kuitenkin kiinni, ehkäpä vierailumme ajankohta ei ollut oikea sille.

Tuulimyllyistä saattoi aavistaa, että aloimme tulla Kastilia la Manchan ja Don Quijoten seuduille.

 

Sarvipäitä ei kuitenkaan luonnossa näkynyt seuraavanakaan päivänä.

Ja kyllä, olen samaa mieltä Juhan kanssa. Pienellä varauksella tässä ympäristössä mentiin nukkumaan.

Ravintolaa ei päästy kokeilemaan. Kiinni oli.

Hyvin nukutti. Pientä arvostelua sain Juhalta aamullakin, olin nimittäin unohtanut laittaa lämmityspatterin töpselin seinään. Säästyipä espanjalainen kallis sähkö.

Aamupala ei suomalaisittain ollut kummoinen. Kahdella paahtoleipäsiivulla, marmeladilla, kahvilla ja tuoremehulla lähdettiin matkaan. Mutta eipä ollut hintakaan kovin paha. 45€ maksoimme yöstä, aamupalasta ja hauskasta elämyksestä.

Löysin aivan ihania kuvia Iznajarista tästä blogikirjoituksesta Matkan varrelta -blogista. Kannattaa katsoa!  Ainakin, jos siniset ruukut kukkineen sinunkin mielestäsi ovat ihania.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Espanjasta kotiin osa 2 Don Quijote ja tuulimyllyjen reitti on täällä.

Espanjasta kotiin osa 3 Cuencan rotkon reunalla riippuvat talot on täällä.

Espanjasta kotiin osa 4 Lumipyry ja Ciudad Encantada on täällä.

Espanjasta kotiin osa 5 Pyreneitten yli Lourdesiin on täällä.

 

 

El Escorial ja Segovia

”Buenos dias! El monasterio esta cerrado hoy y abierto mañana a las diez, y El Valle de los Caídos también. Los pasaportes, por favor.”

Eli suomeksi: ”Hyvää iltapäivää! Luostari on tänään kiinni, avataan huomenna kymmeneltä samoin kuin Kuolleitten laaksokin. Saanko passinne?”  Tervehdys osoitti tiivistetysti sen, miksi kukaan koskaan tulee San Lorenzo del Escorialiin. Saimme tiedot aukioloajoista heti hyvän päivän toivotuksen jatkeeksi ennen kuin olimme ehtineet  kysyä edes karttaa, saati sitten kirjautua hotelliin tai saada huoneen avainta.   Paikkakunnalla ei  oleteta olevan mitään muuta nähtävää kuin luostari ja Kuolleitten laakso.

Lähdimme kuitenkin iltakävelylle pieneen sympaattiseen paikkaan todentamaan epäilymme. No, eipä siellä juuri mitään ollut, mitä olisi erityisesti pitänyt nähdä. Pieniä putiikkeja, terasseja ja nätit kukkivat puut luostarin puutarhassa ja katujen kulmissa, mutta eipä kylässä mitään vikaakaan ollut helmikuun lopun iltana.

Hyvissä ajoin ennen kymmentä seuraavana aamuna olimme syöneet aamiaisemme sen toisen hotellivieraan kanssa ja olimme jo kävelemässä luostariin. Juhan oli vaikea salata tunteitaan, kun hän näki pari luokallista pieniä koululaisia olevan tulossa samaan paikkaan.

Luostarirakennus on ollut tärkeä osa Espanjan kuninkaallista historiaa. Se on ollut  kahden kuninkaallisen suvun eli Habsburgien ja Bourbonnien  palatsina vuosisatoja ja sinne on haudattu kaikki Espanjan kuninkaalliset. Ja totta kai paikka on Unescon maailmanperintökohde.

Nykyisin siellä kuljetaan ihmettelemässä upeaa kirjastoa, basilikaa, kuninkaitten asuntoja, arkkitehtuuri- ja taidemuseoita ja kuninkaitten hautakammioita. On se ehdottomasti käymisen arvoinen. Jos ei ole automatkalla, kuten me, vaan esimerkiksi Madridissa, se sopii hyvin käyntikohteeksi sieltä käsin. Tunnin junamatka tai bussimatka.

Sisällä kuvaaminen oli kiellettyä, mutta ei sille mitään voi, että vartijan kääntäessä selkänsä, joitain hutilaukaisuja pääsee syntymään, kun kohde on oikeasti vaikuttava.

Ensimmäinen tuli hienosta holvista, jonka seinillä oli maalauksia Raamatun tapahtumista.

Toinen portaikon katosta.

Kolmas yhden kappelin katosta.

Seuraavat kaksi hautaholvien puolelta. Tässä kuninkaallisia hautoja.

Ja tämä kuva on lasten hautaholvista.

Paikassa oli niin paljon hienoa nähtävää, että piti ostaa itselle opaskirja, että jäi kuvia muistoiksi asti. Onneksi ostin, kuvat ovat minulle aivan tolkuttoman tärkeitä. Tässä kirjasta kolme aukeamaa.

Kuninkaiden hautakammiossa oli kuninkaiden arkkuja päällekkäin pyöreän holvin seinillä. Vaikuttavaa.

Kirjasto, aivan upea kattoholvi.

Kuninkaiden asuntojen loistoa. Mahtaisiko uni tulla tällaisessa makuuhuoneessa?

Upea puutarha ei ollut tähän aikaan vuodesta auki yleisölle. Näimme puutarhureita työssään ja saimme kuvat geometrisista muodoista ja kukkivista puista aidan takaa.

Kolmentoista kilometrin päässä luostarista on Kaatuneiden laakso eli  Santa Cruz del Valle de los Caídos, jossa on Espanjan sisällissodassa kuolleitten muistomerkki.

Kaatuneiden laakson monumentin rakensivat pakkotyöhön tuomitut tasavaltalaiset vuosina 1940-1958. Tällä hetkellä Espanjan hallitus haluaa siirtää Francon jäännökset sieltä muualle. Ajatus liittyy siihen, että Francon haudan vuoksi monet espanjalaiset kokevat Kaatuneiden laakson olevan jonkinlainen kunnianosoitus joukkomurhalle ja paikkaa pidetään viimeisenä fasistijohtajan monumenttina. Francon aikana tapettiin ja vangittiin kymmeniätuhansia toisinajattelijoita. Diktaattorin  hallintokausi on Espanjan nykyhistorian suurin kipupiste.

Vielä Francon jäännösten siirtäminen ei ole onnistunut. Omaiset vastustavat sitä ja poliittisestikin asia jakaa mielipiteitä.

Vähän ristiriitaisissa tunnelmissa lähestyimme siis paikkaa. Halusimme sen nähdä, mutta toisaalta emme oikein olleet varmoja, mitä sinne suuntaavista turisteista ajatellaan.

150 metriä korkea kiviristi kohoaa kukkulan yläpuolelle. 

Sen alle on louhittu valtava katedraali.

Ulkopuolella olevat pylväät kätkevät taakseen vaikuttavan pylväskäytävän.

Täälläkään ei saanut kuvata sisällä. Ostin pari postikorttia, joissa on tuo kiistanalainen Francon hauta ja sen takana oleva kappeli.

Ristiriitaisissa mietteissä katselimme Katedraalin edestä avautuvaa maisemaa. Tai ehkä ei edes ristiriitaisissa, koska diktaattorin valtakausi ja sen aikaiset asiat ovat ehdottomasti jotain, jota emme voi itse hyväksyä. Mutta mitä kuolleille pitäisi tehdä nyt?

Espanjan nykyhallitus pelkää hautamuistomerkistä muodostuvan jonkinlaisen nationalistien ja äärioikeistolaisten pyhiinvaelluskohteen. Tällaisena helmikuisena tiistaina tuollaisten joukkomielenosoitusten mahdollisuus ennemminkin huvitti. Pari hassua turistia koko kentällä, sisällä enemmän vartijoita kuin turisteja ja parkkipaikka olisi ollut ilman meidän autoamme typötyhjä.

Tyhjältä parkkipaikalta lähdettiin suorittamaan seuraavaa kohdetta, mikä ei ihan pieni ollutkaan. Ajettiin lähes 50 km takaisin pohjoista kohti ja tultiin Segoviaan. Juha kyseli matkalla, olisiko kaupungilla mitään yhteyttä kitaristi Andres Segoviaan, mutta ei. Kyllä tämä muusikko syntyi Linaresissa Andalusiassa, opiskeli Granadassa ja kuoli Madridissa. Sain Juhan silmät loistamaan, kun kerroin, että Segovia soitti sekä sormenpäillä että kynsillä.

Reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme parkkitalossa lähellä Segovian Akveduktia ja tällainen näkymä odotti tullessamme portaat kadulle.

Segovian turisti-info oli myös saman tien tehtäviensä tasalla. Tuskin ehdimme kysyä ”mapaa”, kun hän jo pyöräytti kolme rinkulaa kartalle: Katedraali, Alcazar ja Akvedukti, jonka vieressä jo valmiiksi olimme. Ja oikealla kädellä viittaus kulman taakse oikealle: ”Aqui, la calle a la derecha…” Kysyin, olisiko jotain muuta tärkeää ja sain pari rinkulaa lisää. Kaupungin muurit ja juutalaisen hautausmaan.

Ja sinnehän me sitten, katedraalin suuntaan. Ihania pikkukujia pitkin.

Poikkesimme yhdelle näköalapaikalle, josta näkyi kaupungin yli Sierra de Guadarraman vuoriston lumihuipuille.

Plaza Mayorin laidalla tulimme ihanan koristeellisen Katedraalin luo.

Sisällä käyminen näytti taas ihan huikeita näkymiä.

Katselimme sisäpihalta tornia, jonne kuitenkaan en nyt lähtenyt kiipeämään.

Pieni pätkä reipasta kävelyä ja olimme Alcazarin linnalla.

Tässä kohtaa teimme työnjaon. Juha osti eläkeläislipun linnaan ilman torniin kiipeämistä ja minä ostin vain lipun torniin. Hyvä työnjako! Tosin Juhan ottamat kuvat linnan sisätiloista herättivät minussa vähän kateutta. Olisi ollut kiva nähdä nämäkin.

Itse kiipesin jälleen kerran kapeita kierreportaita linnan torniin.

Ja ihailin näköaloja sekä kaupunkiin että vuorille. 

Asetelma tarjosi taas mahdollisuuden ottaa kaksi meille tyypillistä kuvaa: ”Tonne se taas kiipesi.”

Ja ”Tonne se taas jäi.”

Segovian ravintoloiden turisteille tarjoama annos on kokonaista savustettua possua ”Cochinillo”. Emme olleet liikkeellä päivällisaikaan, joten päätimme nauttia oman possumme kahvilan tarjoamana keksinä.

Turisti-infon meille ruksaamat kaupungin muurit oli helppo käydä paluumatkalla, poikkesimme vain seuraavalle kadulle niiden suuntaan linnalta palatessamme.

Yksi suloinen yksityiskohta segovialaisessa katunäkymässä olivat nämä koristeelliset seinät. Niitä oli kaikkialla.

Auringon jo vähän laskiessa olimme takaisin valtavan suurella akveduktilla.

Ja pitkän päivän päätteeksi haimme auton parkkihallista ja lähdimme ulos kaupungista samalla silmäillen lähintä mahdollista huoltoasemaa. Segovian ja San Lorenzo El Escorialin välillä ei kuitenkaan ollutkaan ainuttakaan ja loppumatkalla teimmekin työnjaon: Juha ajoi varovasti ja minä rukoilin kaikin voimin. Yhteistyömme toimi, varsinkin kun viimeiset viisi kilometriä oli kohtuullista alamäkeä. Kurvasimme huoltoasemalle ja kuitista näkyy, että 70 litran tankkiin meni 70,007 litraa. Joskus menee jännäksi.

Vielä yksi etappi raportista jäljellä ennen perille tuloa. Kaksi yötä Cordobassa olivat ehdottomasti sen arvoisia.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

 

Santiagon tiellä

Oletko joskus haaveillut vaelluksesta Santiago de Compostelaan? Käytännön syistä tuo haave ei meille enää ole realistinen, mutta kiinnostava tuo reitti on. Reittejä on itse asiassa useita ja sen suosituinta vaihtoehtoa eli noin 800 km:n reittiä Ranskan Saint-Jean-Pied-de-Portista Santiago de Compostelaan kulkee yli 100 000 ihmistä vuosittain.

Näin lähellä reittiä emme ole ennen olleet. Hasparremista lähtiessämme emme valinneetkaan helpointa tietä Ranskasta Atlantin rantojen kautta Espanjaan, vaan käännyimme tielle, jolle oli viitta Saint-Jean-Pied-de-Port. Tästä kaupungista, juuri täältä roomalaisen sillan kautta alkaa monen vaellus.

Tätä katua kulkee moni ensimmäiset sadat metrit.

Näitä maisemia moni pysähtyy ihailemaan ensi töikseen reitillä rinkka selässä.

vietettyään ensin yönsä jossain näissä lukuisissa hotelleissa, joita kaupunki näytti olevan täynnä.

Illalla on ehkä aloitettu messusta täällä, vaikka läheskään kaikilla ei vaelluksen motiivina ole pyhiinvaellus tai kristillinen ajatus hiljentymisestä, vaan ihan vain vaeltaminen, maisemat, kuntoilu, kävely.

Meillä ei rinkkoja ollut, ei edes lenkkareita jalassa ja niinpä katselimme rauhassa näitä paikallisia kauppoja. Pikkuinen pussi sokeroituja hedelmiä lähti mukaan.

Vaeltajat eivät taida autoteillä matkaansa viettää, emmekä useita nähneetkään, mutta silloin tällöin tien varrella oli viittoja tai varoitusmerkkejä tien vaeltajista.

Olimme pariltakin paikalliselta, viimeksi aamulla isännältämme, kyselleet, voimmeko Pyreneitä ylittäessämme vielä törmätä lumeen tiellä. Emme törmänneet, mutta läheltä piti, tien reunoilla sitä vielä oli.

Tällainen oli päivän reitti ja sen jatko seuraavana päivänä Logroñosta El Escorialiin. Bayonnen ja San Sebastianin kautta ajaen emme olisi olleet vuorilla.

Me kuitenkin mieluummin valitsimme vuoret.

Lumiraja ei tältä näköalapaikalta ollut kaukana.

Miksi täällä oli myös pieni kappeli, sitä emme tulleet tietämään. Kiinni se oli joka tapauksessa.

Matka ei ollut kovin pitkä, joten olimme jo mukavasti iltapäivällä Logroñossa, seuraavaksi varaamassamme majapaikassa. Juha istahti hetkeksi, enkä voinut olla ottamatta kuvaa. Logroño on viineistään tunnetun Riojan alueen pääkaupunki. Emme sentään olleet yötä viinikellarissa, olohuoneessamme vain oli koko seinän kokoinen juliste viinikellarista.

Viinien lisäksi Logroño on kuuluisa silloistaan, siispä kävelyreittimme alkoi luonnollisesti Ebro-joen rannasta. Siltojen lisäksi paikalla oli merimetsoja.

Eivätkä lukuisat haikaranpesätkään mitenkään yllättäneet.

Viihtyisällä rannan kävelytiellä oli hauskan punaiset lamput.

Puente de Hierro on terässilta, joka valmistuessaan 1882 paransi Logroñon ja La Riojan alueen yhteyksiä Pohjois-Espanjaan.

Puente de Piedra valmistui vähän sen jälkeen. Siitä on tullut Logroñon symboli, joka on sen vaakunassakin.

 

Me kävimme kävelyllä joen toisella puolella modernia kävelysiltaa pitkin ja nautimme kukkivista puista.

Puente de Sagasta olisi ollut näyttävä ja mielenkiintoinen, mutta vähän liian pitkällä kävellen saavutettavaksi tällä kertaa. Hain siitä pienen kuvan viitteeksi  espanjankielisestä Wikipediasta:

Logroño on tärkeä etappi Pyhän Jaakobin vaellusreitillä, mikä on tuonut Logroñolle myös kaupallista kehitystä. Vaeltajille tarvitaan majoitus- ja ravitsemuspalveluja ja aihe näytti olevan esillä myös matkamuistotarjonnassa, vaikka itse en kyllä usko, että kovin moni vaeltaja ostaisi tässä vaiheessa vaellustaan grammaakaan lisää rinkkaansa. Meidän autokuormaan tarttui yksi yhden euron jääkaappimagneetti, jossa oli vaellusreitin symboli eli simpukan kuva.

 

Ihana kaupunki! Näihin upeisiin väreihin olisin helposti pystynyt jäämään toiseksikin illaksi.

Auringonlaskussa kultautuva katedraalin koristeellinen torni hallitsi näkymää keskusaukiolla.

Katedraalissa pistäydyimme sisällä.

Sieltä tullessamme katujen näkymä oli muuttunut toisella tavalla ihanaksi, kun auringon laskiessa valot olivat syttyneet.

Majapaikkamme oli onnistunut valinta. Kahden makuuhuoneen huoneisto oli ajomatkamme toinen poiminta Airbnb:n tarjonnasta. Tästä paikasta emme olleet eettisesti ihan varmoja. Voi olla, että majoituimme huoneistossa, joka ilman tällaista turisteille vuokraamismahdollisuutta olisi ollut jonkun paikallisen käytössä, vaikka tuskin Logroño kohtuullisen pienenä paikkakuntana pahimpia ongelmapaikkoja tämän suhteen on. Jaakobin tien kulkijatkin useimmiten majoittuvat refugioissa tai muissa hyvin edullisissa nukkumapaikoissa.

Seuraavan aamun matka todisti meille mainiosti, miten hankalaa minulle olisi edetä maisemassa pyhiinvaeltajana. Pysähtyisin joka paikassa ottamaan kuvia kaikenlaisista mielenkiintoisista kohdista, jopa siltojen alla olevista maalauksista, tienvarsien kylteistä tai hotellien nimistä.

Puhumattakaan kaikista mielenkiintoisen näköisistä kirkkorakennuksista ja hauskoista kirkontorneista ja haikaranpesistä. Joidenkin kohdalla autokuskini melkein jo protestoi, kun piti lähteä kaiken maailman pikkuteille peruuttelemaan.

Ja jos en muuta keksisi, ottaisin kuvia vain maiseman ihanista väreistä ja muodoista.

Burgosin jälkeen automatkamme kuitenkin kääntyi pois pyhiinvaellusreitiltä ja aloimme lähestyä Sierra de Guadarramaa ja Segoviaa.

Lähestyimme jälleen aluetta, jolla emme olleet koskaan olleet. Segovia ja El Escorial olivat meille outoja paikkoja. Ennen seuraavan tekstin julkaisua uskallamme kyllä paljastaa, että seuraavasta päivästä tuli hyvin mielenkiintoinen ja antoisa.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.

Ranskan halki, Loiren laakson kautta Baskialueelle

Verdunin ja Vauquoisin laajat hautausmaat ja kuopille ammutut metsiköt jäivät taakse, kun lähdimme ajamaan kohti Espanjaa Etelä-Ranskaan. Minun piti ottaa kuva aamusumusta, mutta sitten huomasinkin kuvaavani laitumella olevaa hevosta. Sain koko päivän kuulla huvittuneita huomautuksia tästä kuvasta, koska lähipiirini tietää hyvin, että en paljon eläimistä perusta. Korkeintaan katselen lintulaudan lintuja.

Huvittuneita huomautuksia riitti myös tästä: Juha katseli ranskalaisten keltaliivien kauppaamia keltaisia asusteita. Otin kuvan ja huoltoaseman kahvilan muut asiakkaat nauroivat meille. Emme myöskään tienneet, että tätä liikehdintää saisi näin avoimesti mainostaa. Vieressä oli mies, joka keräsi allekirjoituksia listaan. Kysymys siis oikeasti oli keltaliivien ryhmästä, ei mistään liikenteen huomioliiveistä.

Kevät alkoi jo mukavasti näkyä. Katettiin kahvit keskelle metsää levähdyspaikalle. Ranskan moottoriteiden levähdysalueet ovat yleensä hyvin varustettuja. Kaikki eivät toki ole näin metsäisiä, mutta esimerkiksi täälläkin oli vessat, vaikka muuten metsässä oltiinkin.

Kevät alkoi toden teolla näkyä jo muutenkin. Nämä esikkoistutukset ovat Loiren laaksosta Amboisen linnan lähettyviltä.

Loiren laakso on kuuluisa linnoistaan. Yli kymmenen vuotta sitten kiertelimme niitä enemmänkin. Tässä kuitenkin tältä päivältä vain yksi, eli Amboisen linna.

Illaksi tulimme toisen linnan seutuville, eli Chinoniin, pieneen Chez Eliza -nimiseen majapaikkaan. Kuin aamun hevoskuvan ennustamana  pihalla seisoi taas kaksikin hevosta. Onneksi aidan takana.

Chinonin  linnan vieressä oleva joki ei ole Loire vaan sen sivujoki. Linnaa ja jokiympäristöä ehdimme katselemaan iltakävelyllä. Ensin linna juuri ennen auringon laskua.

Ja sitten jokinäkymä ja linna iltavalaistuksessa.

Aamulla lähdimme Elisan luota. Majapaikkamme oli ollut ihan mukava, rauhallinen, kätevä, ystävällinen ja edullinen.  Auton katto oli huurteessa, mutta uskoimme sen siitä kohta sulavan. Tuulilasia piti vähän raaputtaa.

Aamun tunnelmat olivat jälleen kauniin sumuiset.

Verdunin ja Chinonin välin olimme edellisenä päivänä ajaneet melkein koko päivän maksullisia moottoriteitä pitkin. Niillä ajaminen Ranskassa on yleensä hyvin rauhallista. Maksoimme kuitenkin päivän ajomatkasta yli 60€ ja katselimme nyt Chinonin ja Baskimaan välille maksuttomia vaihtoehtoja. Hyvin löytyikin, vasta loppumatkasta katsoimme kätevämmäksi ajaa maksullista tietä ja päivän saldoksi jäi noin 12€.

Auringon laskiessa alkoivat Pyreneitten vuoret jo olla edessä.

Olin ajatellut, että löydämme helposti majapaikkamme. Valkoinen talo ja punaiset ovet ja ikkunaluukut kuulostivat sen verran hauskoilta ja erottuvilta tuntomerkeiltä, että emme todellakaan arvanneet, että kaikki talot sillä seudulla olivat valkoisia ja niissä oli punaiset ovet ja ikkunaluukut. Olimme onneksi hetkeä aikaisemmin viestitelleet isäntämme kanssa ja hän seisoi pihallaan vilkuttamassa suomalaisauton tervetulleeksi. Tuon talon väljä ja viihtyisä yläkerta oli asuntomme seuraavat kaksi yötä.

Ja miten sattuikaan taas sopivasti minulle ”eläinrakkaalle” olemaan tarjolla naapurissa laiduntavien lampaiden lisäksi sekä kissa että koira omassa pihapiirissä.

Vinkki pysähtyä Ranskan baskialueen pikkukylissä oli tullut Matkamessuilla tapaamaltamme Ranskaan matkoja järjestävän toimiston esittelijältä. Hän näytti kartalta, että Bayonnen lähellä on monta kaunista pikkukylää. Cambo-les-Bains, Espelette, Sare ja La Bastide Clarence olivat etukäteen merkittyinä karttaamme. Majapaikan löysimme Airbnbn kautta Hasparremista.

Ennen kuin pääsimme kylien tunnelmaan, ihmettelimme ajaessamme, ovatko Ranskan baskeilla kaikki muumit laaksossa tai terävät kynät penaalissa, kun näimme tällaisia:

Ilmeisesti perinteet ovat innoittaneet omaan luovuuteen. Paimenpojilla on ollut sauvansa, joiden kanssa on hypitty esteiden yli ja baskerihan on alueeen päähine, mistä sen nimikin on tullut. Rakastuneiden siilien alkuperä ei meille auennut vielä tällä matkalla.

Lisää epäilyksiä baskimaalaisten mielentilasta tuli Cambo-les-Bainsin kadulla. Kysyin yhdeltä rouvalta, joka seurasi soittajia, mistä oli kysymys ja hän kertoi, että karnevaaliaikahan tässä oli alkamassa ja soittajat kutsuivat erityisesti lapsiperheitä iltapäivän rientoihin.

Cambo-les-Bainsin turisti-infon neitonen saa neuvoistaan ja palveluasenteestaan täyden kympin. Lähtiessämme meillä oli parikin karttaa sopivaksi reitiksi tälle päivälle ja vielä ylimääräinen opaskirjakin alueesta.

Ensimmäisenä kuva Cambo-les-Bainsin näköalaterassilta.

Pelota-pallopeli keksittiin ranskalaisessa baskikaupunki St.-Pée-sur-Nivellessä, jossa emme kuitenkaan tällä kertaa poikenneet. Pelota on pallopeli, jossa nahalla päällystettyä kumipalloa lyödään koveralla mailalla kiviseinään. Tuli vähän mieleen squash. Näitä kenttiä nähtiin joka kylässä. Näimme kyllä lasten lyövän palloa suoralla laudannäköisellä mailalla, joita oli myynnissä myös matkamuistomyymälöissä.

Lisää katunäkymää ja värikkäitä terasseja. Nämä pari ensimmäistä kuvaa ovat juuri Cambo-les-Bainsista.

Kiertelimme koko päivän näitä kauniita pikkukyliä. Cambo-les-Bainsin lisäksi Espelette, Ainhoa ja Sare olivat reitillämme. Päivä oli täynnä ihania punaluukkuisia taloja ja kukkivia puita.

Jokaisessa kylässä oli myös kaunis kirkko. Baskien sanotaan olevan vielä nykyisinkin syvän uskonnollisia. Nykyinen uskonto on katolinen, mutta alkuperäisessä baskien uskonnollisuudessa on paljon animistisia piirteitä ja esim. auringon, kuun ja maan palvontaa.

Jokaisen kylän kirkko oli sisältä tämän näköinen. Seiniä kiersivät parvekkeet ja puiset portaat usein juuri näin, kolmessa kerroksessa.

Koristeellisuus kylien julkisivuissa ei jäänyt pelkästään värikkäisiin ikkunaluukkuihin. Monin paikoin koristeina oli esimerkiksi runsaita punaisia paprikaköynnöksiä.

 

Käymistämme kylistä erityisesti Espelette kunnostautui esittelemällä perinteisiä ruokamaistiaisia. Chilisuklaa ei päässyt meillä jatkoon, mutta kirsikoilla täytettyjä leivonnaisia olisi mennyt enemmänkin.

Ja jos emme olisi olleet vasta menomatkalla, olisimme varmaan ostaneet tuliaisiin jotain kivaa paprikasäilykettä, perheessä on sen verran ennakkoluulottomia maistelijoita.

Saressa oli ovi auki pieneen perinnenäyttelyyn. Sisällä ollut mies kertoi, että nämä ovat karnevaaleihin liittyviä naamioita ja pukuja.

Sauvoissa näkyy perinnekoristeluja.

Lopuksi mies kysyi, mistä olimme kotoisin. Kun kerroimme olevamme Suomesta, mies löi käsiään yhteen ja melkein hyppäsi ilmaan. Hän oli viime vuonna nähnyt telkkarissa Suomesta dokumentin, jossa oli kerrottu, että kaikilla suomalaisilla on oma kesämökki järven rannalla. Hän oletti, että meilläkin on ja ihmetteli, miten maltamme tulla sieltä pois näin kauas. Kulttuurien välisiin eroihin tutustuminen on hauskaa.

Kylien välillä oli maalaistaloja ja laitumia, joilla oli lammas- ja lehmälaumoja.

Juha oli edellisenä päivänä ostanut pullollisen appelsiinimehua, johon ihastui niin, että osti kunnon annoksen matkaevääksi. Kassa katsoi vähän pitkään ja otti sitten yhden pullon syleilyynsä ja ihastellen ilmeisesti kehui valintaamme. Näin uskoimme, vaikka juuri tällä kohdalla näytti siltä, että yhteistä kieltä ei ollut. Ranska ei kuulu vahvuusalueisiimme ja jos se oli baskia, se oli meille aivan  käsittämätöntä. Baskin kielellä ei ole sukulaisuutta mihinkään indoeurooppalaisiin kieliin. Juhan osaama latinakaan ei ollut tässä siis avuksi. Mutta mehu oli hyvää.

Juha innostui muistakin baskimaan tarjoamista kulinaristisista nautinnoista. Päivällä oli jäänyt harmittamaan, että ei tullut kokeiltua tätä patonkiautomaattia ja kun uusi sellainen tarjoutui kohdalle, Juhaa ei estänyt mikään.

Euron kolikko sisään ja 74 sekunnissa Juhalla oli vastapaistettu patonki kädessään. Mies alkoi saman tien kehitellä mielessään mustamakkara-automaattia Pakilaan.

Olipa hauska pysähdys baskimaassa. Lähtöaamuna huomasin nukkuneeni hyvin koirataulun alla ja siitäkin huolimatta, että naapurin kirkon kello soitti aikamerkin vartin välein.

Kun vielä isäntämme Auger kirjoitti meistä Airbnb-arvosteluun, että meillä ei ollut kielimuuria, sai vierailumme Ranskan baskimaassa melkein kuin viimeisen kirsikkakoristeen punavalkoisen kakkumme päälle.

Joko seuraat meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa? Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme. Vuosi 2020 on mennyt lähialueilla retkeillessä, mikä on ollut hyvin antoisaa.