Aihearkisto: automatka

Alkmaar – kanavia, juustoa ja Beatles-museo

Alkmaar on noin sadan tuhannen asukkaan kaupunki Amsterdamin pohjoispuolella. Sen tärkein turistinähtävyys on perjantaiaamun juustomarkkinashow, mutta Alkmaarissa kannattaa vierailla myös Beatles-museossa, juustomuseossa tai olutmuseossa tai 500 vuotta vanhassa isossa katedraalissa. Tai tehdä rauhallinen kävelylenkki pitkin kanavien rantoja.

Sisäleirintäalue Alkmaarissa – hauskin hotelli ikinä?

Alkmaarista löytyi aivan mieletön majapaikka, joka sopi juuri meille, vanhoille karavaanareille.

Miten jollekin voi tulla mieleenkään perustaa leirintäalue sisätiloihin ja tuoda sinne vanhoja asuntovaunuja nukkumapaikoiksi! Me olimme onnistuneet varaamaan itsellemme ihan oman yksityisen paikan, jossa vaunu oli oleskelutilassa, sen lisäksi oli yksityinen keittiö, lapsille tarkoitettu toinen huone kerrossänkyineen ja tietysti oma vessa ja suihku. Sellaisenkin majoituksen olisi voinut varata, jossa kolme vaunua olisi jakanut ”leirintäalueen” ja sen yhteiset tilat. Tämä majoitus maksoi 75€/yö.

Sellainenkin hauskuus paikassa oli, että sen vieressä ei ollut parkkipaikkaa, vaan parkkipaikka oli kanavan toisella puolella ja sinne pääsi lautalla – siis ilman autoa. Paikka oli ilmainen ja lautta kulki nonstoppina, joten tämä oli vain todellakin lisähauskuus. Meidät vastaanottanut henkilö oli puhelimessa luvannut, että voimme pysähtyä talon päädyssä ja purkaa matkatavaramme siinä, joten asiassa ei todellakaan ollut mitään hankalaa. Veimme auton parkkiin siltoja pitkin kiertäen ja tulimme lautalla takaisin ilman autoa.

Saman tien lähdimmekin sitten kanavan vartta keskustan torin, Waagpleinin suuntaan.

Kävelykierros Alkmaarissa pyöräilijöitä ihmetellen – kanavia, katuja, puisto ja tuulimylly

Tässä kuvassa näkyvä torni ei ole vain kirkko vaan myös rakennus, jossa sijaitsee Alkmaarin juustomuseo.

Olimme majoittumis- ja parkkeeraushässäkän jälkeen sittenkin niin myöhään liikkeellä, että kaikki, minne olisi tehnyt mieli mennä sisälle, oli jo kiinni. Juustomuseo, katedraali ja Beatles-museo olivat jo sulkeneet. Tämä oli hyväkin sattuma. Jos näihin olisi päässyt sisälle, olisi meiltä ehkä jäänyt se antoisa kävelykierros tekemättä, minkä nyt teimme.

Polkupyörien määrä ja tavat käyttää pyörää pääsivät yllättämään.

Lastenistuimet näyttivät jotenkin heppoisemmilta kuin ne, joihin olemme Suomessa tottuneet. Istuimia oli usein saman pyörän päällä kaksi. Sekä edessä että takana, eikä niissä mitään sivu- tai jalkatukia ollut. Lisäksi pyöriin oli tapana jättää sivulaukut. Ei niitä kuulemma kukaan varasta. Sisältö saatetaan viedä, mutta laukkua ei.

Kypärää ei käytä kukaan. Juttelimme hollantilaispariskunnan kanssa ja kerroimme parin päivän aikana nähneemme kaksi kypäräpäistä pyöräilijää. ”Turisteja. Tai sitten jotain vanhuksia”, oli heidän kommenttinsa. Mekin pyöräilimme Hollannissa ollessamme ja pidimme tiukasti kypärät päässä. Kyllä meitä tuijotettiin. Taidettiin vähän hymyilläkin.

Huivejakin näkyy pyöräilijöillä useammin kuin kypäriä.

Puisto Singelgrachtin kanavan rannoilla oli viihtyisä ja rauhallinen.

Puistossa on myös Molen van Grootin  (tai Molen van Piet) tuulimylly.

Myös kaupat alkoivat olla jo kiinni. Onneksi.

Pääkauppakadulla on koristeellinen Kaupungitalo.

Yksi rauhallinen katu oli yllätys. Amsterdamissa on kuuluisa punaisten lyhtyjen alue, mutta näyttipä olevan täälläkin. Kokonainen pikkukatu. (Achterdam)

Löysimme Spar-ruokakaupan ja kävelimme takaisin leirintäalueellemme kaunista kanavanrantaa. Tiesimme tulevamme takaisin Alkmaariin.

Alkmaarin juustomarkkinat – Goudaa kojuissa ja kärryissä

Meillä oli sovittuna kahden viikon kodinvaihto Haagissa ja niinpä sitten seuraavana perjantaiaamuna ajoimme takaisin Alkmaariin. Waagpleinillä oli vauhdikas juustoshow menossa. Nykyisin juustot saadaan tuottajilta kaupan hyllyille modernimmin, mutta vanhaa kaupankäyntiprosessia juustojen kanniskeluineen oli hauska seurata.

Torin ympärillä oli nauhana kojuja, joista sai maistiaisia ja joista voi ostaa sekä matkamuistoja että juustoja ja muuta syötävää.

Vaikka oli heinäkuu ja paras turistisesonki, juustomuseo ei ollut tupaten täynnä. Hyvä kohde tämäkin.

Alkmaarin katedraali – kirkko, kahvila ja valokuvanäyttely

Grote Sint Laurenskerk on Alkmaarin suosituimpia nähtävyyksiä. Komeassa kirkossa kannatti kyllä käydä sisällä.

Kirkko ei ole pelkästään perinteinen kirkko. Sivuseinällä on tilava kahvila, jossa turisti voi hetkeksi istahtaa. Meidän käydessämme seiniä kiersi World Press Photon valokuvanäyttely, jossa oli kuvia maailman tapahtumista. ”The stories that matter” -teema sopi etiikaltaan ja ajatuksia herättävänä erinomaisesti kirkkotilaan.

Urheilutapahtumakuvassa oli musliminaisia, jotka pääsivät ensimmäistä kertaa urheilukatsomoon, toisessa kuvassa pieni poika nukkui patjalla  muovijätteen päällä, kolmannessa kuvassa perhe kiipesi Meksikon ja Yhdysvaltojen välisen korkean aidan yli.

Alkmaarin Beatles-museo

Viimeiseksi säästimme Juhan suosikkitoiveen. Alkmaarin turistisivuilla sanotaan, että siellä sijaitseva Beatles-museo on maailman suurin. Meillä ei taida olla vertailukohtaa esimerkiksi brittimuseoihin, mutta oli tämä todellakin laaja ja yksityiskohdissaan monipuolinen. Kuvia, levyjä, tietoja kiertueista, levytyksistä ja muusta historiasta ja kaikenlaista Beatleseihin liittyvää fanirekvisiittaa aikakauden mekoista leluihin ja jopa kumisaappaisiin.

Osa kirjallisuudesta oli museon kokoelman koonneen isännän itse julkaisemaa. Todellinen fani!

Siinä kaksi kollegaa yhdessä. Museon isäntäkin kertoi olleensa musiikinopettaja. Hän oli innokas myös esittelemään esineistöä. Vielä lopuksi pitää mainita, että viiden euron pääsymaksu oli hämmästyttävän alhainen.

Suosittelemme!

Alkmaarista jäi hyvä mieli. Se on kohtuullisen matkan päässä Amsterdamistakin, eli kannattaa kyllä ajatella vierailua Amsterdamin matkankin yhteyteen.

Tämä oli vain yksi Hollannin matkamme kohteista. Jos haluat seurata meitä ja vierailla kanssamme Haagissa, Rotterdamissa, Delftissä, Haarlemissa, Leidenissä ja Rotterdamissa ja nähdä, miten selvisimme pyöräilystä, paikallisjunista ja kodinvaihdosta, käy tykkäämässä Facebook-sivustamme, niin näet, milloin ehdimme kirjoitella lisää.

Pohjois-Saksaa autoillen. Bad Segeberg ja Glückstadt

”Äkkiä etelään”  on yleisin suunta, joka Travemünden satamassa suomalaisautoissa näpytellään navigaattoriin. Näin mekin olemme usein tehneet. Ainakin jonnekin Frankfurtin tai Baijerin paikkeille pääsee yhdessä päivässä  helposti, vaikka ei pitäisi niin kiirettäkään. Meidän ennätyksemme taitaa olla Zürich. Ja se ajettiin vaunua vetäen. Olimme nuoria ja ajoimme vuorotellen.

Ei aina tarvitse pitää kiirettä.  Tämänkertainen päämäärämme oli Haag, sinne oli noin 700 km matkaa ja aikaa neljä päivää.

Voisiko kaupungilla olla houkuttelevampaa nimeä kuin tämä: Glückstadt – Onnen kaupunki. Valitsimme reitin sinne, koska nimi houkutteli.

Ensimmäinen etappimme oli kuitenkin Citti Parkin ostoskeskus. Sen edessä oli halvinta laittaa tankki täyteen. Hyvät vessat houkuttelivat meidät myös käytäville, jossa olikin paljon nähtävää erityisesti lapsille.

Tällaista siisteyttä ja paneutumista arvostan!

Koko ostoskeskuksen ala-aula oli silloiin täynnä isoihin vitriineihin tehtyjä asetelmia. Joissain oli leluja tai satuaiheita, näissä paremminkin näkymiä. Katunäkymä ja lentokenttä. Cittimarktissa on näitä joskus, ei aina.

Lähdimme rauhassa ajelemaan pikkuteitä. Kylänraitteja reunustivat pohjoissaksalaiset punatiiliset talot ja kukkivat ja hoidetut pihat aitoineen ja pensaineen. Tein taas pari kertaa sen, mitä aina tekee mieli. Juha parkkeeraa auton tienvarteen, minä kävelen kylän läpi kameran kanssa ja sitten soitan, kun olen valmis taas astumaan autoon ja jatkamaan matkaa.

Tällaisen kylän kävelin läpi tällä kertaa.

Pikkukylä on pikkukylä. Näin kaksi ihmistä, ja kumpikin otti kontaktia. Koiraa ulkoiluttanut nuori nainen vain tervehti ja hymyili, mutta pensaitaan leikkaava rouva tervehti innokkaasti ja alkoi jutella säästä ja pensaistaan. Voi kunpa olisin osannut sujuvammin saksaa, olisin varmaan saanut oikein kivan juttutuokion. Nyt vaihdoimme vain muutaman ystävällisen lauseen.

Toinenkin kylä löytyi, jossa oli pakko pysähtyä. Eikö vain?

Myös Bad Segebergin pieni kaupunki houkutteli jaloittelemaan. Auto parkkiin ja tunnin verran keskustan kävelykatujen silmäilyä. Suihkulähde torin keskellä, pieniä liikkeitä ostoskadulla, komea kirkko, hoidettu hautausmaa, ihan mukava pikkupysähdys. Kahviloissa oli valinnan varaa.

Yllättävän monessa paikassa oli näitä intiaanien kuvia. Emme silloin keksineet, miksi, mutta Saksassa asuva ystävämme Ulla vinkkasi meitä etsimään hakusanalla Winnetou. Eksoottisia seikkailuromaaneja kirjoittanut Karl May (1842– 1912) hyödynsi maanmiehensä, seikkailijaprinssi Maximilianin  yhdessä sveitsiläistaiteilija Karl Bodmerin kanssa Yhdysvaltojen alkuperäiskansojen pariin tekemien tutkimusmatkojen tuottamia kirjoituksia ja maalauksia ja loi tämän kuvitteellisen ja suositun hahmon.

Jos ei ole kiirettä mihinkään, ei sitten oikeasti ole. Lyhyt yöuni laivalla vaati veronsa. Parkkeerasimme jonkun metsän reunaan, kaivoimme tyynyt esille ja otimme lähes tunnin nokoset.

Ja sitten ajo Glückstadtiin eli ”onnen kaupunkiin”. Nimi todella kiehtoi. Miksi kaupungin nimi on tuo ja näkyykö se jotenkin nyt?

Glückstadtin perusti Tanskan kuningas  Kristian IV vuonna 1617 vastapainoksi kasvavalle Hampurille. Alue kuului silloin Tanskaan. Kuningas alkoi houkutella kaupunkiin asukkaita lupauksella uskonnonvapaudesta ja ensimmäiset asukkaat olivatkin Hollannista paenneita sefardijuutalaisia ja reformisteja. Luin tuon juutalaisryhmän taustoja ja heitä tuskin historiansa valossa tarvitsi paljon houkutella, olihan takana jo karkotuksia useastakin maasta. Talouselämä alkoi kehittyä 1640-luvulla. Glückstadt menetti kuitenkin 1700-luvun kuluessa kauppakaupungin asemaansa Hampurille ja Altonalle ja alkoi kehittyä sotilas- ja hallintokaupungiksi.  jälkeen pakolaisten muutto kaksinkertaisti kaupungin asukasluvun. Nimen tausta selittyy siis historialla.

Hampurin kilpailijaksi nykyistä pientä Glückstadtia on vaikea kuvitella. Mikään reittiohjelma ei anna Elben ylityksellekään muita vaihtoehtoja kuin Hampurin. Pitää itse keksiä, että tällä kohtaa Elben yli pääsee lautalla. Siltaa ei ole.

Kaupungin  turisti-info vakuuttaa, että Glückstadt on onnen kaupunki vieläkin. Kaupungin charmi näkyy pikkukaduilla, puistoissa ja Elben rannoilla. Lähdimme turisti-infon kartan kanssa kiertämään merkittyä kävelyreittiä. Asemakaava tuo mieleen myös säteittäisen Haminan. Olimme parkkeeranneet auton torin laidalle. Keskellä toria on lyhtypylväs, jonka juurelta voi nähdä jokaiselle kadulle.

Turisti-infon tyttö sanoi, että matkailijat pyörivät siinä ottamassa kuvia.

Pitihän se siis kokeilla meidänkin.

Suuntasimme kulkumme kirkon vierestä rannan suuntaan ja pysähdyimme tarkistamaan, että siinähän se perustajakuninkaan rintakuva on katselemassa, kuinka onnellisessa kaupungissa eletään.

Kadut olivat siistejä ja kauniita.

Sataman liikenneympyrän ympäristö oli täynnä kukkia kuin paraskin puisto. Ei uskoisi, että siitä oikeastaan pystyy edes pysähtymättä ohi ajamaan.

Rantakahvila näytti kutsuvalta ja viihtyisältä.

Satamaa vastapäätä oleva talorivi on varsinainen Glückstadtin maisema. Koristeellisia taloja ja kukkia, kukkia, kukkia.

Useankin asukkaan näimme huoltamassa oman porttinsa pielessä kasvavia ruusupensaita ja salkoruusuja.

Glückstadtin kulinaristinen erikoisuus on silli. Täällä järjestetään sillifestivaaleja ja jokaisen kuppilan listalla on jotain silliin liittyvää. Juha päätti kokeilla leipää, jossa oli päällä kaksi sillifilettä. Minä sain sen toisen. Joo, ihan kiva, mutta en ehkä tänne pelkästään tämän ruoan takia tulisi. Tai sitten pitäisi kokeilla vielä lisää.

Näitä aurinkotuoleja näkee Saksassa rannoilla. Täällä myös kahvilan terassilla.

Tulimme  takaisin torille, josta olimme kävelyllemme lähteneet. Kirkko oli ollut silloin kiinni, mutta nyt pääsimme kurkistamaan sisään.

Glückstadtin kartalla on muutakin mielenkiintoista. Esimerkiksi Juutalainen hautausmaa. 

Ja Stadtpark. Tein noin tunnin maisemakävelyn puistossa kaikkea kaunista katsellen.

Sitten olikin jo aika suunnistaa lauttarantaan. Tiesimme etukäteen, että jono olisi pitkä. Vähän reilu tunti jonotettiin.

Hauskaa oli ylittää Elbe näin. Ollaan jo lähellä Atlanttia eli Elbe-joen suuta. Tällä kohtaa joki on kolmisen kilometriä leveä. Lauttoja kulki nonstoppina neljä, eli suunnilleen vartin välein kolmisenkymmentä autoa pääsi yli.

Toiselta rannalta Wischhafenista oli noin puolen tunnin matka Neuhausiin, josta olimme varanneet lupaavalta kuulostavan AirBnb-majoituksen omakotitalon yläkerrasta. Paikka oli hurmaava. Ruusuportti otti meidät vastaan, kauniita portaita pitkin mentiin sisälle ja vastassa oli ystävällinen emäntä, joka siis itse asui talossa.

Huone oli siisti ja kauniisti laitettu. Pienessä keittiössä saimme laittaa aamupalamme itse. Emäntä oli kyllä hankkinut tarvikkeita, jopa esipaistetut sämpylät. Aamulla emme siis jääneet vaille pakollisia herkullisia saksalaisia aamiaissämpylöitä. Kylpyhuoneen koristelukin oli ylenpalttinen.

Asetuttuamme lähdimme lähikylälle iltakävelylle ihastelemaan taas siistejä taloja, pihoja ja puutarhoja.

Yhden yön majapaikkamme oli näin lähes täydellinen. Ja ihmettelet varmaan, miksi ”lähes” täydellinen? Paikkakunnalla oli sikala.

Seuraavana päivänä etenimme Cuxhavenin ja Wilhelmshavenin kautta lähelle Groningenia Lutjegastiin. Seuraavassa tekstissä kerromme, miten selvisimme parista pettymyksestä matkalla ja miten pikkupaikkakunnat yllättivät. Käy tykkäämässä meidän Facebook-sivusta, niin saat heti tiedon, kun julkaisemme uutta.

Seuraava osuus matkasta on tässä:

Saksasta Hollantiin Cuxhaven – Wilhelmshaven – Lutjegast – Alkmaar

Espanjaan helppo alku Finnlinesilla ja rento jatko läpi Saksan

Lähdön täydelliset tunnelmat

Joskus lomalle lähtö on täydellinen. Kaikki asiat loksahtelevat paikoilleen, aikataulu on rento ja mieliala hyvä. Näin oli nyt. Koti, ystävät, keli ja Finnlinesin laivalla odottava rento matka.

Lue loppuun

Espanjasta kotiin osa 8 Trier

Lähellä Luxembourgin rajaa sijaitseva Trier on Saksan vanhin kaupunki, yli 2000 vuotta vanha, roomalaisten perustama jo keisari Augustuksen aikana. Trieristä kaavailtiin jonkinlaista kakkosroomaa. Se tunnetaan myös Karl Marxin syntymäkaupunkina. Törmäsimme historiaan heti, kun astuimme ulos hotellista. Marx hallitsee ja vaikuttaa arkeen täällä edelleenkin.

IMG_0039

IMG_0041

Mutta kyllä kaikkein valloittavinta Trierissä on ihan kaikki muu kuin Marx.

Lue loppuun

Cordoban ihanat sillat, illat, patiot, linnat ja moskeija

Melkein hävetti nyt, että Cordoba oli ollut niin pitkään odotuslistalla. Oli nähty Barcelona, Madrid, Bilbao, San Sebastian, Zaragoza, Sevilla, Granada, Valencia, Malaga, Marbella, Torrevieja ja valtava määrä kaikenlaisia pienempiä paikkoja – ei ollut vain sattunut tämä upea kaupunki ennen matkan varrelle. Emmekä toisaalta olleet halunneet lähteä sinne myöskään pelkälle päiväretkelle, vaikka niitäkin olisi usein ollut tarjolla Costa del Solin suunnasta. Esimerkiksi tässä on siihen yksi hyvä syy:

Lue loppuun

El Escorial ja Segovia

”Buenos dias! El monasterio esta cerrado hoy y abierto mañana a las diez, y El Valle de los Caídos también. Los pasaportes, por favor.”

Eli suomeksi: ”Hyvää iltapäivää! Luostari on tänään kiinni, avataan huomenna kymmeneltä samoin kuin Kuolleitten laaksokin. Saanko passinne?”  Tervehdys osoitti tiivistetysti sen, miksi kukaan koskaan tulee San Lorenzo del Escorialiin. Saimme tiedot aukioloajoista heti hyvän päivän toivotuksen jatkeeksi ennen kuin olimme ehtineet  kysyä edes karttaa, saati sitten kirjautua hotelliin tai saada huoneen avainta.   Paikkakunnalla ei  oleteta olevan mitään muuta nähtävää kuin luostari ja Kuolleitten laakso.

Lue loppuun

Santiagon tiellä

Oletko joskus haaveillut vaelluksesta Santiago de Compostelaan? Käytännön syistä tuo haave ei meille enää ole realistinen, mutta kiinnostava tuo reitti on. Reittejä on itse asiassa useita ja sen suosituinta vaihtoehtoa eli noin 800 km:n reittiä Ranskan Saint-Jean-Pied-de-Portista Santiago de Compostelaan kulkee yli 100 000 ihmistä vuosittain.

Näin lähellä reittiä emme ole ennen olleet. Hasparremista lähtiessämme emme valinneetkaan helpointa tietä Ranskasta Atlantin rantojen kautta Espanjaan, vaan käännyimme tielle, jolle oli viitta Saint-Jean-Pied-de-Port. Tästä kaupungista, juuri täältä roomalaisen sillan kautta alkaa monen vaellus.

Lue loppuun

Verdun

Automatka Espanjaan tarjoaa hyvän mahdollisuuden poimia matkan varrelle mielenkiintoisia pysähtymispaikkoja. Meille yksi tällainen jo monia vuosia katseltu paikka oli Verdun, ensimmäisen maailmansodan keskeinen taistelutanner.

Matkamme jatkui kohti Espanjaa Saksan Boppardista Koblenzin mutkan kautta eteenpäin. Aamun sumu vaihtui kirkkaaseen kevätpäivään jo ennen kuin saavuimme Luxembourgiin, jossa pysähdyimme tankkaamaan läntisen Euroopan halvinta polttoainetta, kuten usein ennenkin. Tankki täyteen.

Verdunia lähestyessämme tämä idyllinen maalaistie ei mitenkään viitannut siihen historialliseen mylläkkään, mikä tällä seudulla oli tapahtunut.

Historiaa kirjoitetaan ja on kirjoitettu usein voittajien ja sotasaavutusten silmälasien läpi, ja inhimillinen kärsimys nähdään vain välttämättömänä sivujuonteena suuremman asian takana. Olemme käyneet toisen maailmansodan aikaisen Normandian maihinnousun sotakentillä Ranskassa ja Belgiassa ja niiden laajoilla hautausmailla ja vierailleet eri maiden keskitysleirien museoissa, mutta nyt ensimmäistä kertaa ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla Ranskassa. Voi kunpa ”Ei koskaan enää” -lause olisi pysynyt poliitikkojen mielessä pitempään ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykyiset vahingossa valitut valtionpäämiehet voisivat kokoustaa räjähdysten aiheuttamissa kuopissa, katsella satoja tuhansia nuorten miesten ristejä ja miettiä, kannattaako jatkaa tuhoamista.

Näissä mietteissä ajoimme ensin sotakentän läpi. Siellä täällä oli linnoitusten raunioita, kuopille ammuttuja metsiköitä ja muistoksi säilytettyjä ampumapaikkoja.

Kaukaa näkyi myös jo ranskalaisten sotilaitten laajan hautausmaan muistomerkki.

Sitä ennen poikkesimme kuitenkin sotamuseoon. (linkistä näet aukioloajat ja muuta infoa)

Museo oli hämärästi valaistu ja asiayhteyteen sopivasti sokkeloisuudessaan jopa vähän ahdistavakin. Esillä oli ensimmäisen maailmansodan aikaista aseistusta, ajoneuvoja ja univormuja, mutta myös olosuhteita, joissa sotilaat joutuivat olemaan. Läpinäkyvän lattian alla näkyi mutainen ja vetinen maa, jossa lojui ruokailuvälineitä ja ammuksia.

Aulassa pyöri viiden minuutin video, jossa näytettiin havainnollisesti, mitkä maat taistelivat, ja miten rintamalinjat etenivät. Hyvä kertaus. Tässä kuvassa ollaan suunnilleen Verdunin seudulla. Ranskalaiset ja saksalaiset ovat vastakkain.

Museossa oli paljon esillä sota-ajan kalustoa, tykkejä, ajoneuvoja ja viestintävälineitä.

Tässä vitriinissä kulkevat rintamalta palaavat sotilaat.

Enpä ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että sotilaiden varustukseen kuuluisi myös perus ompelusetti.

Tämä kuva pysäytti. Seinällä oli sirpaleet, jotka syntyvät, kun kranaatti räjähtää. Isäni sai tuollaisen sirpaleen jalkaansa jatkosodassa ja eli koko elämänsä sotainvalidina. Katsoin tätä kauan.

Juha taas pysähtyi tähän.

Ennen langattomien puhelimien keksimistä piti vetää selässä kannettavista johtokeloista puhelinjohtoa komentopaikalta tuliasemaan. Vielä 1970 -luvun varusmiehillä Suomessa sama käytäntö.

Voi tätä mitalien määrää! Pysähdyttävää tämäkin. Milloin mistäkin urheudesta annettiin mitali rintaan. Jokunen meillä on näitäkin isiemme jäljiltä.

Rintamalla oli myös luppoaikoja, asemasotaa, jonka aikana ei päiviin, viikkoihin tai kuukausiin tapahtunut mitään. Silloin tehtiin puhdetöitä. Kotiin tuotiin koriste-esineitä, taloustarvikkeita tai lapsille veisteltyjä leluja. Itse muistan lapsuudenkodistani terävän veitsen, jonka kahvassa luki ”Syväri”. En tiedä, oliko se isäni tekemä. Minulle ei koskaan selvinnyt, missä isäni oli taistellut tai ollut. Eivät isät kertoneet lapsilleen.

Sodassa tosiaankin tarvitaan myös niitä, jotka eivät kulje ase kädessä. Erilaisia sairaidenkuljetusyksiköitä ja lääkintä- ja sidontatukikohtia haavoittuneille. Näissäkin töissä oli valtava määrä ihmisiä.

Rintamalla oli 20 000 pappia moninaisissa tehtävissä. Tärkeintä oli kuunnella sotilaiden pelkoja ja auttaa. Moni rukoilee silloin, kun pelkää, vaikka muuten ei sitä muistaisikaan.

Sotamuseo oli rakennettu esineistön ja kuvien varaan. Mitään kovin raflaavaa tai sotaisaa siellä ei näkynyt, ei esim kuvia haavoittuneista tai taisteluista, joten tuntui ihan luontevalta kulkea siellä parinkin koululaisryhmän kanssa samaan aikaan. Lapset ihmettelivät varmaan eniten tykkejä  ja ajoneuvoja ja saven seasta törröttäviä esineitä.

Museon ympäristö oli aiheeseen sopivasti karu. Mäntyjä ja isoja kivilohkareita. Ikään kuin se ei olisi kutsunut luokseen ollenkaan ja itse rakennuskin oli pelkistetty ja lohkaremainen kuutio.

Tykki rakennuksen edessä oli ainoa sotaan viittaava.

Jatkoimme Douaumontin hautausmaalle ja muistomerkille, jonka olimme nähneet jo kaukaa.

Rakennuksen edessä oli laaja kenttä. Keskellä kenttää liehui tricolor-lippu.

Kävimme sisällä rakennuksessa. Kappeli ja sivukäytävän holvit sisälsivät kaatuneiden nimiä. Rauhallinen ja juhlallinen tunnelma sopi hyvin niille, jotka tulevat tänne muistelemaan sukunsa kaatuneita ja historiaa.

Muslimeille on erillinen hautamuistomerkki. Kaikki sotilaat on kuitenkin haudattu samalle alueelle. Kristittyjen kaatuneitten haudalla on risti, muslimeilla oma muistomerkkinsä.

Pysähdy seuraavan kuvan eteen hetkeksi. Tällä kentällä on 130 000 sotilaan hauta. 130 000 nuorta miestä, joiden elämä päättyi tähän. Mitä kaikkea muuta he olisivatkaan voineet ja halunneet tehdä näinä sodan vuosina? Mitä kaikkea olisivat voineet tehdä, jos olisivat saaneet elää? Tämä kuva on varmaan ihan liian siisti ja harkitusti auringon valon suunta huomioon ottaen otettu, että se edes pysähdyttäisi traagisuudellaan, mutta siitä huolimatta haluaisin tuoda tänne, ja juuri tähän muutamankin itse tai vahingossa valitun hallitsijan ja kysyä, voisiko sen uhoamisen, varustelun ja sotateollisuuden jo lopettaa!

Hautausmaan lähiympäristöäkään ei ole siloiteltu. Kranaattien ja tykinammusten kuopat ovat jäljellä.

Alueella on paljonkin erilaisia muistomerkkejä ja sodan jäänteitä. Niitä voisi hyvin kierrellä koko päivän.

Meidän matkamme jatkui pienelle paikkakunnalle nimeltään Vauquois, josta olimme varanneet majapaikan. Paikka on itsessään vaikuttava sodan muistomerkki. Majapaikkamme vierestä lähtivät portaat kukkulalle, jonka päällä oli Vauquoisin kylän hävityksen muistomerkki.

Kokonainen kylä oli ammuttu maan tasalle ja kuopille. Muistomerkin vieressä oli kuva siitä, millainen rauhallinen kylä paikalla oli 1900-luvun alussa vielä ollut.

Itse otin kuvat niistä kuopista, jotka paikasta olivat jäljellä.

Kukkulan rinteeltä näkyi kauemmas nykyiseen maisemaan. Aurinko laski päivämme päätteeksi upeana maiseman taakse.

Ja me palasimme majapaikkaamme, A la belle Carpeen (2024: ei saatavilla enää), jossa pieni punainen huone odotti meitä. Pieniä söpöjä punaisia koriste-esineitä oli sekä huoneessa ja  oleskelutilassa että kylpyhuoneessa. Seuraavassa majapaikassa matkalaukkua avatessa huomasin, että yöpaitaan oli tarttunut jokin jännä itämainen aika voimakas tuoksu.

Aamiainen oli oikein hyvä. Juustoja, leikkeleitä, vihanneksia, hedelmiä, kahvia ja munakas.

Meidän lisäksemme hotellissa oli toinenkin vieras.

Suunnilleen ikäisemme saksalainen mies rupesi juttusille ja kuullessaan meidän olevan Suomesta, hän kertoi isänsä olleen Rovaniemellä 1945. Isä oli aina ollut vähän katkera suomalaisille, jotka olivat kääntäneet takkinsa. Ensin muka olleet taistelutovereita ja sitten ruvenneetkin sotimaan heitä vastaan ja ajaneet pois maastaan. Isä oli tullut takaisin Norjan kautta ja ryhmä oli koko ajan ollut vähän peloissaan ja traumaattisena takertunut toisiinsa. Kyllä hän periaatteessa oli myöhemmin ymmärtänyt, miksi suomalaiset olivat joutuneet näin toimimaan, mutta itse koetut tapahtumat olivat jääneet mieleen vaikeina. Mies kertoi myös, että hänen isoisänsä oli pahasti traumatisoitunut Ranskan ja Saksan välisellä rintamalla. Hän oli viimeiset kaksi viikkoa ennen sodan loppumista ollut rintamalla kaksi viikkoa vain kuljettamassa kaatuneita sotilaita pois. Uskon hyvin, että sellaista ei voi unohtaa ikinä ja isoisä oli  kuolemaansa asti vihannut ranskalaisia. Tämä tapaamamme mies oli kuitenkin rakentamassa siltoja. Hän oli tutkimassa sodan aikaisia tunneleita ja varustuksia ja tekemässä niistä filmidokumenttia. Ryhmässä oli saksalaisten lisäksi myös ranskalaisia ja belgialaisia.

Verdunin pysähdyksemme päättyi muistomerkkien jälkeen tähän mielenkiintoiseen tapaamiseen. Kaikki totesimme, että meidän isämme ja isoisämme eivät ole paljon yksityiskohtia sodasta meille kertoneet. Ymmärrän sen. Oma isäni sanoi joskus vihaisesti: ”Ryssä!” mistä aistin vihan, mutta muuta en tiedä. Toki ymmärrän, että myös teiniaikojeni ilmapiiri 1960- ja 1970-luvuilla oli sellainen, että sodassa olleet miehet joutuivat myös vähän häpeämään sitä, että olivat sotineet. Meidän nuori sukupolvi ei sitä ymmärtänyt silloin.

Jatkoimme matkaa Ranskan halki. Taas oli sumuinen aamu, mutta aurinko nousi ja sumu hälveni.

Tästä jatkuu matkamme, seuraavaksi ajoimme Ranskan halki Baskialueelle.

Voit seurata meidän Ailajajuha-sivuamme Facebookissa