Onko tämä ilo, suoritus vai vitsi? Lastenlapsista yhdeksän aloittaa koulun, lapsista osalla alkaa kouluvuosi töissä, ystäviä kokoontuu kouluihin. Ja mitä me sitten keksimme, kun ei koulu enää kuulu kuvioihin. No, me pakkaamme eväät mukaan, lataamme sähköpyörien akut ja aiomme nauttia hyvästä säästä ja vapaasta päivästä. Kivaa polkemista, terveellinen liikuntapäivä, kauniita maisemia ja muistoja elämästä.

Edellisenä iltana tulee kuitenkin vähän mutkaa matkaan. Kai se kuuluu tähän ikään.

Juhalla olikin vähän huono olo, ja päätimme, että aloitan päivän yksin. Juha nosti minulle pyörän valmiiksi eteiseen, ettei tarvinnut käyttää aamulla aikaa ulkona lukkojen availuun ja pyörän ajokuntoon laittamiseen. Siispä pääsin matkaan jo vähän puoli seitsemän jälkeen. Valitsin aamulenkikseni Tuusulanjärven ympäri pyöräilyn.

Aloitin Riihikalliosta, ja Tuusulanjärven etelärantaan on muutama kilometri. Tässä maisemassa eka pikapysähdys. Auringonnousu, aamu-usva ja peilityyni järvi aloittivat eläkeläisen juhlapäivän valoisasti ja kauniisti. Vaikka koulussa oli antoisaa, tämä rauha ja kauneus toivat mieleen iloa todella paljon.

Järven ympärillä on paljon muutakin rauhallista ja kaunista maisemaa. Aurinko nousee siihen ja valaisee tyynet värit.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pyöräilin tämän reitin yksin. Aiemmilla pyöräretkillämme olemme pysähdelleet monissa Tuusulanjärven rantapaikoissa. Esimerkiksi Sarvikalliolla, josta on hienot näkymät järvelle ja paljon mukavia polkuja retkeilyyn.

Vanhankylänniemellä on pari kahvilaa, uimaranta ja aivan upea käsityömyymälä, mutta nyt ajoin vain ohitse.

Järvenpään rannalla on iso hieno puisto. On leikkipaikkoja, ja kahvia ja jäätelöä voi ostaa myös. Meillä on tapana istahtaa tämän pöydän ääreen nauttimaan omia eväitä. Nyt en pysähtynyt, otin vain kuvan aamun tyynestä järvestä. Läsnä olivat kyllä vahvat muistot yhteisistä retkistä.

Kotiin päin ajelin melkein pysähtymättä. Järvenpään ja Tuusulan rajoilla ja Rantaraitin varrella olisi kyllä valtava määrä kiinnostavia ja hyviä paikkoja (esim. Ainola, Ahola, Erkkola, Halosenniemi, Lottamuseo ym), mutta eivät mahtuneet missään muodossa tällaiseen päivän aloittavaan yksinpyöräilyyn.

Vain 1t 45min oli kulunut, kun olin takaisin Riihikalliossa. Pihlajien alla piti pariksi sekunniksi pysähtyä ennen kuin käännyin kotipihalle. Kello oli puoli yhdeksän, aurinko oli noussut ja pyörän mittari näytti 33,3km. Hyvä alku!

Kotona minua odotti aamupalalle jatkoa, päiväksi tehdyt eväät ja hereillä oleva Juha. Laitettiin akkuni lataantumaan ja kun se oli valmis, lähdettiin yhdessä matkaan.

Päivästä oli tulossa eläkeläispäivä, joten alunkin otimme rennosti. Ajoimme Ruotsinkylän tutkimusmetsän polkuja, emmekä aluksi lähteneet millekään pikaisemmille tai helpommille pyöräreiteille. Täällä me usein kävelemme muutenkin.

Parissa kohdassa polulla on mielenkiintoinen viitta ”Professorin pytinki”. Emme ole vähän yli vuoden täällä asuttuamme vieläkään oikein selvittäneet, mistä on kysymys keskellä metsää, mutta mielenkiintoiselta kuulostaa siihen liittyvän Villa Tammikon tarjonta loma- ja juhlakäyttöön ja jopa pyörien vuokrailu retkeilyä varten. (https://villatammikko.johku.com)

Villa Tammikon vierestä saavuimme Maisalantielle, jonka vieressä kulkee erittäin hyvä pyörätie.

Klemetskogin koulu oli tällä kohdalla vielä aika hiljainen. Koulu ei ilmeisesti kovin vilkas ole muutenkaan, Tuusulan ainoassa ruotsinkielisessä koulussa on vain viitisenkymmentä oppilasta. Viereisen päiväkodin pihalla oli jo leikkijöitä. Katsoimme taaksemme työelämään. Miltähän olisi tuntunut olla opettajana pienessä koulussa? Juhakin opetti musiikkia koulussa, jossa oli noin 1000 oppilasta. Samoin omassa koulussani, jossa tein töitä maahanmuuttajien opona viimeiset 15 vuotta.

Suuntasimme Tuusulasta kohti Vantaata. Siellä pysähdyimme komean Königstedtin koulun pihalle ottamaan valokuvan. Tämä koulu on yksi esimerkki siitä, mihin olemme työuramme aikana törmänneet paljon. Pienet paikalliset koulut on lakkautettu ja opetus keskitetty isompiin. Omalla kotipaikkakunnallani Marttilassa oli omana kouluaikanani 7 kansakoulua, nyt vain yksi alakoulu. Jo yläkoululaiset viedään naapurikuntaan.

Lähellä on myös Königstedtin kartano, joka on tunnetumpi nimi, mutta yleisöltä suljettu.

Emme olleet meille vieraalla reitillä. Tähän Seutulan kappeliin liittyi vahva muisto. Viisi vuotta sitten otimme kopin piispa Teemu Laajasalon haasteen tutustua mahdollisimman moneen hiippakunnan seurakunnalliseen rakennukseen ja ottaa selfie niiden edessä. Voitimme kisan yli 200 kohteella. Tähänkin tutustuimme silloin.

Kohti Kivistöä Tapolan kylän kautta. Nätti pieni kylä, Vantaanjoen ylittävä silta on paras.

Ihanaa, että eläkeläisenä ei ole kiirettä mihinkään. Voi nauttia siitä mitä näkee.

Hiukan paremmin saisivat kaupungit ja kunnat ottaa meidät pyöräilevät eläkeläiset huomioon. Tästä emme tykkää. Tuntuu ihan samalta, kuin se, että eläkeläinen ei pääse terveydenhoidon piiriin tarpeen mukaan tarpeeksi nopeasti, aina joutuu odottamaan vuoroaan, jopa kuukausia. Töissä ollessa pääsi työterveyslääkärille aina heti ja ilmaiseksi. Miksi ei nyt! Ihan sama tylsä fiilis kuin tällaisella pomppupolulla ajaessa.

Kohti Kivistöä. Kivistö on paikka, joka tuo mieleen muistoja, joista on vaikea edes ajatella, kuinka kauan niistä on, ja miten kaikki on täysin muuttunut. Sukulainen oli täällä opettajana ja asui opettaja-asunnossa vielä 35 vuotta sitten. Ei ole enää koulua eikä rivitalokotia missään. Tällaisia on:

Kummipojan ristiäisistä lähdettiin silloin oman perheen kanssa asuntovaunulla ”eri maahan”, kuten lapsemme ulkomaan matkaa nimittivät. Ei ole vaunua, eivät lapsemme enää matkusta kanssamme, kummipojallakin on jo perhe. Miten nopeasti vaiherikaskin aika on voinut kulua!

Käännyimme Kivistöstä Keimolan puolelle Hämeenlinnan moottoritien ylitse ajaen.

Keimolan 1978 lakkautetun moottoriradan muistona on komea torni, jonka juurella on hienoja autonrenkaita. Siis vuonna 1978 lakkautettu! Olimme juuri silloin ensimmäisiä vuosia aloittelemassa työuriamme. Miten aika kuluukaan!

Ensimmäisenä koronavuonna 2020 valitsimme aktiviteetiksemme kierrellä Vantaata tutuksi pyöräillen ja silloin kävimme täälläkin. Juttelimme silloin pitkään tornin juurella kanssamme samantapaisissa fiiliksissä olleen eläkeläismiehen kanssa. Hän oli ekspertti paikkakunnissa ja historiassa, ja kertoi myös elämästään, viime vuosistaan omaishoitajana. Eläkeläisinä olemme yhä useammin kohdanneet ihmisiä ja ystäviä, joilla tämäntapaiset tilanteet ovat tulleet ajankohtaisiksi. Sairaudet, leikkaukset, omaisten sairaudet, yksinäisyys. Me olemme toistaiseksi säästyneet kaikelta tältä. Kunpa muistaisimme olla siitä vielä iloisia ja kiitollisia joka päivä.

Vantaan pyöräilyreiteistä blogikirjoitukset vuodelta 2020

Jatkoimme Keimolasta Petikon virkistysalueelle, jonka sorateitä olemme ajelleet aikaisemminkin. Tässä kohtaa talutimme kyllä pyöriä hetken.

Talutimme, koska katselimme ihmetellen, miten nopeasti metsä kasvaa. Ensimmäinen kuva on vuodelta 2020, jolloin männyntaimet olivat pienempiä kuin ympäröivät lupiinit.

Petikossa on iso golfkenttäkin.

Soratiet helposti ajettavia, vaikka kyllä jonkin verran tulee ala- ja ylämäkiä.

Ja sitten tuli päivän säikähdys. Yhtäkkiä loivemman ylämäen jälkeen mutkan takana oli lyhyt ja jyrkempi mäki, jossa polun pinnassa oli muutama syvempi uurre varmaankin viime viikon sateen jäljiltä. Menetin tasapainoni, kun vauhti hiljeni rajusti, niitä uurteita piti väistää, ja samalla yrittää polkea nopeasti pienellä vaihteella. Ehdin hypätä pois pyörän päältä, mikä teki kaatumisesta huomattavasti vähemmän vakavan. Kaaduin selälleni ja pyörä kaatui päälleni. Ehkä tähän osasyy oli se, että sähköpyörä on painavampi, en saanut sitä pidettyä pystyssä kaltevassa rinteessä, vaikka itse olin jo maassa jaloillani. Onneksi maa oli pehmeä, kaaduin suorilta jaloilta suoraan selälleni ja ainoa kolahdus oli se, että pääni kolahti kypärän sisällä vähän ja hartiat myös. Vähän aikaa minua huimasi ja ajaminen jännitti, mutta meillä oli jäljellä alle 10km poikamme luokse, jossa saimme levähtää ja ladata pyöränakut vielä uudelleen. Paluumatka onneksi sujui hyvin, eikä tänään tunnu enää mitään kipua.

Mutta selin maatessa näiden puiden latvojen katseleminen kyllä mietitytti. Entä jos pää olisikin kolahtanut kiveen, lonkka murtunut tai vaikka jalka katkennut? Olisiko koko loppuelämä muuttunut? Jotenkin tällaisia ajatuksia läpi käydessä jo ikäkin mietityttää. Olenko vielä niin kunnossa että palautuisin?

Näistä kuvioista saatiin tällä kertaa kuitenkin jatkaa kohti ihan konkreettista uutta tulevaisuutta. Seuraava kohteemme oli nimittäin Autoverkkokaupan myymälä Petikossa. Sieltä Juha oli tilannut Stockmannin Hullujen päivien tarjouksesta meille sähköauton. Jos olet seurannut Hullupösö uutisointia, olet varmaan selvillä siitä, että homma ei hoitunutkaan kovin sujuvasti. Ensin toimitus viivästyi, sitten se peruttiin ja sitten kuluttajaviranomaisen ja muiden painostuksesta autoja taas alettiin toimittaa. Meidän automme on ihan niillä rajoilla, että joka päivä odotamme, milloin meidän CRP-… -rekisterinumeroisemme auto luovutetaan. Kiertelimme pihan ja Juha kävi sisältä kysymässä. Kuulemma meidän oranssi automme on jo Hangon satamassa.

Tässä on yksi niitä isoja muutoksia, joita eläkevuosinamme on tullut vastaan. Sähköauto. Kaikkea tulee koko ajan. Lääkärien etävastaanotot, sairauksien ja reseptien hoitaminen Omakannassa ja Omaolossa, HSL-matkalippusovellukset kännykässä, Netflixit yms telkkarissa, äänikirjat, iWatch-kellot jne. Onneksi meillä on 13 lastenlasta ja aina joku ehtii mummia ja taataa neuvomaan. Ja onneksi meille oli jäänyt hyvä tausta kaikenlaiselle ICT-osaamiselle jo työelämässä. Se syntyi hyvin siitä, että vuonna 1991 Juha otti neljän kuukauden opintovapaan ja kävi ATK-tukihenkilökurssin, ja minulle yksi osaava opiskelijani opetti yksityisesti, miten tietokonetta käytetään. Seuraavan kakkosgraduni osasin kirjoittaa jo tietokoneen tekstinkäsittelyohjelmalla.

Näin vanhoja asioita nuoret lukijat eivät varmaan enää osaa edes kuvitella, mutta meidänikäisten työelämähistoriaa ne ovat. Tietokone tuli opettajainhuoneeseen 1989 ja ensimmäisen kännykän ostimme 1996. Seuraavana vuonna ostimme kännykän yo-lahjaksi esikoisellemme.

Esikoisemme ei ollut nyt kotona eikä kukaan hänen perheenjäsenistäänkään, mutta kännykän kautta saimme neuvot sekä pyöränakkujen lataukseen että muihin levähdystauon tarpeisiin. Ei siis yhtään harmita, että tekniikka ja viestintä kehittyvät. Vanhuuskin helpottuu. Levähtäneinä jatkoimme Varistosta kotiin päin. 99,9 kilometrin tavoitteesta puuttui vielä 35km, joten lyhintä reittiä ei valittu.

Aloitimme pyöräilymme Raappavuoren, Martinlaakson ja Vantaankosken suuntaan. Enimmäkseen puistoja pitkin.

Ylästöntien kautta olimme pian Vantaan Jumbon lähellä ja mutkittelimme hetken Kartanonkosken maisemissa. Täältäkin tuli työelämämuistoja. Kohtasimme kerran täällä pyöräillessämme entisen opiskelijani. Nämä keskustelut ovat aina hienoja. Sain jälleen kerran hyvää palautetta työstäni. Tällainen historiaan palaaminen on aina hienoa. Juhankin vanhat oppilaat halaavat aina iloisina, kun kohdataan jossain. Ihmiset ja kohtaamiset ovat aina olleet meidän työtämme. Niitä jatketaan eläkkeelläkin.

Seuraavaksi jatkoimme Pyhän Laurin kirkon ohi Tikkurilan suuntaan. Jälleen palasi hienoja muistoja mieleen. Ei riitä yksi tai kaksi kertaa, kun olemme täälläkin olleet konsertissa, jossa joku lapsistamme on laulanut. Kaksi heistä on ammattilaulajia, mutta kyllä ne kaksi muutakin osaavat, vaikka harvemmin esiintyvätkin. Lastenlasten esiintymisisissä on ilmaantunut musiikin lisäksi myös tanssia ja elokuvien dubbausta. Emme me töiden lisäksi olisi niin monipuolisesti jaksaneet omia lapsiamme harrastuksiin kuljettaa. Jokailtaiset matkat musiikkiopistoon ovat muistissa vieläkin. Kannatti kyllä.

Ennen Tikkurilaa käännyimmekin jo pohjoisen suuntaan Ristipuron vartta pitkin. Polun varressa on paljon kivoja penkkejä istumiseen ja sitten kaivoimmekin taas eväät esille. Viereen istahti vanhempi nainen, joka kertoi jalkakivuistaan. Taas tuli kiitollinen ajatus omasta terveydestä.

Toinen kiitollinen ajatus tuli ihanista ja avuliaista lastenlapsista, kun ajoimme tämän matonpesupaikan ohi. Eilen kolmanneksi vanhin heistä tuli täysi-ikäiseksi. Muutama viikko sitten hän pesi mattoja täällä meidän kanssamme ja otti meistä kuvan.

Edellisenä päivänä hän oli mattojen pesun lisäksi pitänyt mummilleen erinomaisen opetushetken valokuvaamisesta kännykällä.

Ristisillan puistonkin ohittaminen toi mieleen hyviä muistoja. Mutta samalla myös yhden vanhenemishuolen: Mikä tämän puiston nimi taas olikaan? Ristipuron/Ristilammen/Ristipuiston/Ristisillan vai mikä? Näitä tulee vähän väliä.

Loppumatka ajeltiin aikalailla laskevan auringon mukaan suunnistaen. Ei huono juttu ollenkaan. Löytyi hyviä pyöräteitä, mukavannäköisiä asuinalueita. Kiva löytää uuttakin.

Sellaista elämä on. On paljon muistoja, tunteita ja saavutuksia. Emme varmasti ole olleet huonoja työntekijöitä. Emmekä huonoja vanhempia. Emmekä huonoja eläkeläisiä. Jo lapsuudesta opitut vaatimukset tavoitteiden loppuun saattamisesta elävät vieläkin. Kun oppikoulun tokaluokkalaisena toin kotiin todistuksen, jossa keskiarvo oli 9,14, isä tokaisi: ”Siinähän on melkein numero korottamisen varaa.” Kotiin tullessamme päivän matkatavoitteesta puuttui vielä 8 kilometriä. Juhalle riitti, ehkä hänen lapsuutensa on ollut toisenlainen. Minä kaarsin kiltisti pihalta lähikaduille ja takaisin tullessani päivän saldo oli 100,4km. Tässäpä haaste ensi vuodelle, kun alkaa kymmenes eläkevuosi. Illankin pyöräily oli kivaa, auringonlasku teki päivästämme täydellisen.

Tässä vielä kartta siitä reitistä, jonka pyöräilimme yhdessä.

Voit seurata meidän tuleviakin matkojamme täältä: Ailajajuha