Kuinka pitkälle matkalle sähköpyörän avustus riittää? Halusimme kokeilla, milloin akku loppuu. Sää näytti lupaavan sopivalta eli pilviseltä ja harmaalta, mutta ei kumminkaan sateiselta. Lähdimme matkaan. Kun kahdeksan tunnin ajeluretken jälkeen olimme kotona taas, emme tienneet vastausta vieläkään. On tää nyt vaikeaa.

Alku oli lupaava. Ajoimme Pakilasta Vantaanjoen rantaan, käännyimme Longinojalle ja ennen pitkää olimme jossain Malmilla. Emme suunnitelleet erityisesti mitään, käännyimme vain aina sellaiseen suuntaan, jonne näytti olevan sopiva pyörätie.

Malmilla joutui kuitenkin jarruttamaan ja samasta syystä kuin aina ennenkin. Mikä tää on? Malminkylän kartano, nykyisin Krishna-temppeli, tällaisen tiedon löysin netistä.

Ja kun kerran oli pysähdytty, pitihän sitä taas katsoa, löytyisikö oman pihan kukka-amppeleihin sopivia talvikukkia. Jotain tämäntapaista, mutta ei näin kallista. Amppeleita on 26 kpl.

Eteenpäin siis. Huomasimme olevamme Malmin hautausmaan muurin vieressä. Pitihän se ruska täälläkin poiketa katsomassa.

Ilman karttaa kun ajelee, on hauska kokea, minne tie vie. Muutaman ison tien alituksen jälkeen tiesimme alittaneemme ainakin Lahdentien ja Kehä ykkösen ja viitoista näimme, että lähellä olisi ainakin Viikin kirkko. Jotenkin näin harhaillen.

Kartta alkoi hahmottua, mutta Latokartanon maisemat ja Viikinojan ylitys olivat uusia.

Viikintie Herttoniemen suuntaan on ollut koko kesän Raide-Jokerin työmaa, eikä se ihan mukava ajettava ollut vieläkään, vaikka pyöräkaista oli jo aika mukavassa kunnossa. Olisimme mielellämme ajaneet kuitenkin Viikistä Vanhankaupunginlahden suuntaan vähän aikaisemmin, mutta mitään mahdollisuutta suunnan vaihtamiseen ei ollut. Olimme väärällä puolella raiteita.

Mutta eipä tuo mitään. Pienen Herttoniemen mutkan jälkeen olimme lähellä Herttoniemen liikuntapuistoa ja juuri kun kahvitaukotavoitteeksi ajattelemamme 20km tuli täyteen, paikalla sattui olemaan myös sopiva penkki.

Taukoa pitäessämme tarkistimme sijaintimme kartalta ja huomasimme olevamme hyvin lähellä paikkaa, jonka nimi oli Fastholma. Eipä ole tullut aiemmin poiketuksi vaikka on useinkin ajettu läheltä. Eli nyt! Viitassa luki lintutorni ja sen juurelle pystyi pikkupolkua ajamaankin. Eikä meistä kumpikaan ajatellut, miten pitkä aika pysähdykseen menee.

Portaitten alapäässä oli yllättävä ohje käsien pesusta, hihaan yskimisestä ja turvaetäisyyksistä ja suositus alle kymmenen hengen ryhmistä.

En yskinyt, en pessyt käsiänikään ja yksin kiipesin.

Lintutornista ei paljon tähän vuodenaikaan lintuja bongailtu muualta paitsi seinien kuvista, mutta en minä lintuja varten tänne tullutkaan, vaan maisemia. Vanhankaupungin lahti ja ruska vaativat hetken pysähdyksen.

Juha dokumentoi minut korkealla.

Ja minä Juhan alhaalla.

Ja sitten portaat alas.

Seuraava pysähdys oli myös aika pakollinen. Harvoin pyöräilemme ohi pysähtymättä. Saunalahden luonnonsuojelualueen kalliolta näkyy ruskan takana jo aavistus Herttoniemen siirtolapuutarhasta ja tietysti upeat näkymät alas Vanhankaupungin lahdelle.

Sitten Saunalahden rantoja pitkin Herttoniemen siirtolapuutarhan ohi Kivinokan tienhaaraan. Mennäänkö? Ei olisi ollut mitenkään pakko, juurihan me tuolla kävelimme ja sieltä auringonlaskukuvia julkaisimmekin, mutta silti paikka viehätti silloin niin, että käännettiin pyörät nytkin Kivinokkaan. Se edellinen postaus näkyy täältä: Kulosaari, Kivinokka ja Mustikkamaa.

Kivinokka on alue, jolla on pieniä mökkejä. Siellä on kauniita kävelyreittejä, myös uimaranta, ja sen niemennokasta on kauniit näkymät. Yhtä kauniit nyt ruskan kehystämänä.

Kivinokan jälkeen ajo Kulosaaren sillalle ei ollut meidän vaihtoehto. Jossain näiden lisäksi luki myös, että tälle paikalle rakennetaan maailman parasta kaupunkia. Jos näin on, annan jotain anteeksikin, mutta on tämä hankalaa.

Käännyimme siis ihan suosiolla Kulosaareen ja kiertelimme sen rantoja pitkin Mustikkamaalle.

Mustikkamaalta Kalasatamaan vie komea Isoisän silta. Sekä kävelijät että pyöräilijät.

Kalasatama, Merihaka ja Hakaniemi eivät olleet hauskimpia pyöräiltäviä. Alueella on niin paljon vielä rakennettavaa, ettei kaikki ole ihan selkeää. Mutta Hakaniemestä Kruununhakaan vievän Pitkänsillan merimaisema on aina upea. Kunhan pystyy pysähtymään.

Poikkeaminen Tervasaareen on melkein itsestäänselvyys myös.

Kauppatorin ohi ajaminen on aina vähän haaste. Haaste ovat yleensä lukuisat jalankulkijat, jotka eivät huomaa olevansa pyörätiellä, mutta nyt löytyi pari yllätystäkin. Emme olleet muistaneet Silakkamarkkinoita.

Tätä emme olleet osanneet odottaa ollenkaan. Etsin Hesarista juuri tämänpäiväisen artikkelin, jossa on selitys: ”Vanhan Kauppahallin rannassa sijaitsevalle Lyypekinlaiturille on valmistunut Helsinki Biennaali -paviljonki. Paviljongin tarkoituksena on toimia lähtöporttina Helsinki Biennaaliin, parantaa Vallisaaren ja muun saariston saavutettavuutta sekä elävöittää Kauppatorin aluetta. Kesällä 2021 paviljongissa tulevat sijaitsemaan Vallisaaren reittiliikenteen lipunmyyntipiste sekä Helsingin matkailuneuvonta.”

Kävin tietysti varmuuden vuoksi ylhäällä katsomassa, miltä maailma sieltä näyttäisi.

Tämän yllätyspysähdyksen jälkeen alkoi jo lopullisesti näyttää siltä, että tämänkin päivän tavoitteena ollut akkujen kestävyyden testaus ei toteutuisi. Ja kun pysähdyimme toiselle kahvitauolle Merikadulle 40km:n pyöräilyn jälkeen, taivas alkoi jo vihjailla, että olisi paras etsiä mahdollisimman lyhyt reitti kotiin, ettei pimeä yllättäisi.

Ruoholahden kautta Hietaniemen rantaan, jossa kyllä piti vielä pysähtyä.

Keskuspuiston hämärissä emme enää pysähtyneet. Iloitsimme siitä, että meillä ainakin oli viikko sitten voimaan tulleitten säännösten mukaiset valot sekä edessä että takana.

Kotona katselimme mittareitamme. Sen lisäksi, että olimme aikoneet testata akkujen kestoa, olimme ajaneet suurimman osan ajasta pienimmällä eli ECO-avustusteholla ja ajatelleet testata myös sitä, miten paljon pidemmän matkan sitä käyttämällä pääsisi. Ei loppujen lopuksi kovin paljoa. Olimme ajaneet tänään 54,3km.

Kuvista näkyy, miten paljon meillä olisi vielä ollut tehoa jäljellä. Ailalla vähän enemmän kuin Juhalla, eli ilmeisesti pyöräilijän koko vaikuttaa jonkin verran avustuksen tarpeeseen.

Näyttää siltä, että jos ei koko ajan tarvitse korkeinta mahdollista avustustehoa, kyllä mekin vielä yli sadan kilometrin matkan yhdellä latauksella pääsisimme. Tämä kyllä testataan joskus vielä. Jos tänä syksynä päivät lyhenevät liian nopeasti, homma jää ensi kesään. Nimittäin jaksamisesta matkan pituus ei ole kiinni, pimeällä vain ei viitsisi ajaa.

Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.

Tässä vielä kartta, josta suunnilleen näkyy, missä pyöräilimme.

Tämä oli jo toinen kerta, kun emme onnistuneet testaamaan akkujen tehoa loppuun asti. Edellisestä kirjoitin toiveikkaana otsikolla:
Mä tein sen!