Stuibenfall on Euroopan korkeimpia vesiputouksia. Sen voi nähdä kolmella tavalla. Meidän ykkösajatus oli lähteä alhaalta kiipeämään Stuibenfall-putouksen vieressä kulkevia ritiläportaita niin ylös kuin jaksaisimme. Kakkosajatus oli pysähtyä putousta vastapäätä olevalle näköalapaikalle ja katsoa hetki sieltä koko putousta. Kolmas vaihtoehto oli ajaa putouksen yläpuolella olevalle parkkipaikalle ja kävellä sieltä katsomaan putousta ylhäältä päin. Eksyimme, eli tuo kolmas toteutui. Mutta tosi hyvä niin.

Eksyimme siis. Emme nähneet tien vieressä näköalapaikkaa, vaikka se oli loppujen lopuksi tosi selvästi merkitty. Kun olimme navigaattorin neuvomalla parkkipaikalla, ihmettelimme, miten putoukselle kiipeämiseen luulemamme polku kulkikin myötävirtaan pikku jokea.

Kun lopulta olimme saapuneet metsään ja putoukselle, meille selvisi lopullisesti, että olimmekin putouksen yläpäässä ja jos halusimme nähdä putousta myös alempaa, pitikin lähteä alas (ja lopuksi tietysti palata ylös samat polut ja portaat). No, mentiin sitten alaspäin ja ihailtiin perheitä ja pikkulapsia, jotka myös kulkivat reippaasti polkua.

Kun Juha näki tämän, hän istahti penkille ja sanoi, että saisin lähteä alas yksin. Ok, sovin tulevani takaisin noin puolentoista tunnin kuluttua, ettei Juhan tarvitsisi ajaa hotellille serpentiiniteitä pimeässä.

Ja lähdin. Tällaisia portaita pitkin kuljetaan putouksen vierellä kolmannelta näköalapaikalta viidennelle. Ensimmäiselle ja toiselle voi kävellä alhaalta metsän polkuja pitkin.

Toisen ja kolmannen näköalapaikan välillä on jännä ritiläsilta, jossa on myös portaita. Aika hurjan näköinen on! Kestän kyllä ritilät, mutta tämä silta vähän huojui, kun sitä jotkut kävelivät reippaammin kuin minä.

Mietin koko ajan laskeutuessani, kuinka pitkälle uskallan, koska samat portaat piti kohta nousta myös ylös. Kolmannen näköalapaikan jälkeisen ristikkosillan jälkeen päätin kääntyä takaisin. Askelmia oli tullut lähes 700. Otin ensin kuvan noususta kääntymispaikaltani.

Ja kohta olin tässä ja aloitin nousun.

Tähän asti kuvani ovat olleet ritiläportaita. Ihan tarkoituksella näin. Päätin ottaa kuvia putouksesta, maisemista ja ruskasta vasta ylös noustessani. Tiesin tarvitsevani pysähdyksiä. Putous oli monessa kohtaa näyttävän näköinen ja kohina kuului koko ajan. Ja ympärillä olevat ruskan värittämät vuorimaisemat lumihuippuineen olivat ihailtavaa katsottavaa tällaiselle suomalaiselle, jolle ne olivat harvinaisempaa. Jostain kohtaa näky myös alhaalla oleva Öztalin kylä, josta olimme varanneet hotellin.

Välillä katsoin ylös ja huokasin, kun näin, miten paljon kiipeämistä vielä oli. Ei tainnut olla ihan meidänikäisten juttu, niin monet nuoret ja nuoret perheet peukuttivat ja toivottivat jaksamista minut nähdessään. Minähän jaksoin!

Tulin takaisin jo vähän etuajassa ja lähdimme yhdessä takaisin parkkipaikallemme Niedertain suuntaan. Reitillä katselimme joen yläjuoksua ennen putousta. Näytti siltä, että joessa virtaisi alkukesästä enemmän vettä kuin nyt kuivan kesän jälkeen lokakuun lopulla.

Reitin varrella olleesta opastaulusta näytin, minne asti olin laskeutunut ja sieltä kiivennyt takaisin.

Putouksen yläpuolelle päätyminen ei jälkeen päin ajatellen ollut yhtään huono juttu. Puolen tunnin kävely parkkipaikalta viidennelle näköalapaikalle oli oikein mukava sauvakävelyjuttu hienoissa maisemissa. Kohdalle sattui myös piha, jossa oli ankkoja.

Parkkipaikan vierellä oli myös kaunis pieni kirkko, jonne ovi oli auki. Ihanan värikkään koristeellinen paikka.

Paikan historiasta kertoi myös turisteille matkamuistomyymäläksi muunnettu mylly.

Pieni ikävä yllätys odotti myös parkkipaikalla. Olimme hetkeä ennen nähneet helikopterin laskeutuvan sinne. Kyseessä oli pelastusoperaatio. Mönkijän perässä olevalla lavalla oli paikalle tuotu joku, jota nyt ilmeisesti elvytettiin tai tutkittiin. Ikävää, mutta toisaalta hyvä nähdä, että tällaista tehokasta apua on tarjolla.

Me lähdimme ajamaan Öztaliin Umhauseniin.

Nyt tiesimme, missä se ensin etsimämme näköalatasanne oli ja pysähdyimme vielä ottamaan kuvat putouksesta. Täältä näkyivät myös portaat ja putouksen vieressä olevat näyttävät kallionseinämät. Kuten näet, tämäkin on hyvä vaihtoehto nähdä putous, jos aikaa on liian vähän kiipeilyyn tai se ei muuten huvita. Meille kuntoilu kyllä kelpaa. Se on hyvä lisä kuville.

Näköalapaikalta näkyi myös kylään.

Siellä hetken päästä kannoimme tavaramme sisään Explorer hotelliin, jonka terassilta oli näkymät toiseen suuntaan vuorille.

Seuraavana aamuna katselimme samaa näkymää ja mietimme, kannattaako Timmelsjochin ja Jaufenpassin alppiteille sumuisena ja sateisena päivänä lähteä.

Lähdimme. Kokemus sekin oli, että ajoimme sen Timmelsjochin sumuisissa maisemissa. Ruska sentään väritti matkaa.

Stuibenfallin putouksen olin keksinyt matkakohteeksemme täältä Unelmatrippi-matkablogista. Siinä putous kävellään ensin alhaalta ylös ja sitten laskeudutaan. Eli toisin päin kuin minä.

Stuibenfall-vesiputous

Olet tervetullut seuraamaan myös muita matkojamme. Tässä linkki Facebook-sivullemme:

Ailajajuha