Gibralgalía tuli retkikohteeksemme tökkäämällä sormi kartalle ja katsomalla, mihin osui. Gibralgalía – ei kai sentään Gibraltar, kun lähellä oli jo esim tutut Casarabonela ja Pizarra? No, mennään! Netistä löytyneiden tietojen perusteella kylä on korkealla, sieltä on hienoja näkymiä ja ympäristössä patikointipolkuja. Valitsimme niistäkin Wikilocista yhden, joka kuvattiin helpoksi. Korkealla oli, autolla ajettiin muutamia serpentiinejä ylös.
Vieraita kehotettiin jättämään auto kylän laidalle, ettei tarvitsisi jännittää kapeita kylän katuja. Näin tehtiin.
Ja parkkipaikalla meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi.
Rinteellä oleva kylä kutsui.
Ihan lähellä tätä kadunvarsiparkkia oli pieni ruokapaikka, josta olimme lukeneet kehuja. Emme kuitenkaan itse nyt käyneet siellä, harrastamme aina omia eväitä retkillämme. Mutta näytti kyllä sopivalta.
Kadun varrella oli muutakin nättiä nähtävää jälleen.
Katujen kapeuden nähdessämme olimme tosi iloisia, että olimme jättäneet auton kylän reunalle. Näimme jopa muutamia kovin haasteellisia kohtaamisia, kaduthan olivat enimmäkseen kaksisuuntaisia. Ja miten ihmeessä tuonne autotalliin pääsee?
Eli jätä sinäkin auto kylän laidalle. Tai pääsee tänne bussillakin esim. Pizarrasta.
Kylän läpi on kiva kävellä.
Tämäkin järjestely ihastutti minua. Minulla on vähän pelkoa naamalle hyppivistä koirista.
Kylän reunalla on hautausmaa, portti oli kuitenkin nyt kiinni. Tai sitten en vain osannut sitä lukitusta avata, useinhan se on avattavissa itse.
Hautausmaa on jo aika korkealla mäellä, joten maisemista nauttiminen alkoi jo täällä. Tuonne alas oltiin lähdössä.
Meille tuttu Casarabonelan kylä näkyi täältä. Sekä kylässä että noilla rinteillä on kuljeskeltu jo monta kertaa.
Alaspäin lähtiessä ohitimme tällaisen värikkään oloisen vanhan raunion. Se kuvaa vanhaa maatilarakennusta jostain 1500- ja 1600-luvuilla, jolloin koristelu muodostui tuoreeseen laastiin tehdyistä viilloista, jotka jäljittelevät esimerkiksi aaltoja, kaloja ja muita kuvioita. Ilmeisesti tässä on niitä aaltokuvioita. Tällaisesta vanhemmasta koristelusta on Málagan maaseudulla jäljellä enää hyvin vähän esimerkkejä.
Ja edelleen alaspäin.
Upeissa maisemissa.
Ja edelleen alaspäin. Ei mitenkään hankalaa käveltävää, mutta pikkuisen jyrkkää soratietä, ei innostanut kovin reippaaseen kävelyyn.
Myrskyn jäljiltä oli muutamia tällaisiakin kohtia, mutta eivätpä nämä mitenkään kävelyä haitanneet.
Maisemissa oli kiva pysähdellä koko ajan.
Tienvarren keltaiset kukatkin houkuttelivat pysähtelemään.
Sitten oltiin lopulta alhaalla. Ylämäet edessä ja katse taaksepäin. Tuolta tultiin!
Ylämäessä aina toivoisi löytyvän jokin kivi tai kanto, jolla voisi hetkeksi pysähtyä, mutta eipä löytynyt kuin yksi, siinäkin istumapaikka vain yhdelle.
Sitten tuli yhtäkkiä haaste, jota emme olleet huomanneet reittiä etsiessämme. 60 metrin lyhyt nousu. Laskin, että otin 400 askelta ylämäessä, eli aika lyhyt matka, korkeusero vain se haaste.
Mutta jaksettiin kylään asti. Ja ympäristön maisemat olivat hienoja loppuun asti.
Ja kyläkin sievä myös täältä katsellessa.
Ja kuten tyypillistä, taas portaikoissa ja seinissä näitä.
Ja miksi laitoin tekstin otsikoksi ”kyllä ja ehkä”? Kyllä, mukava vierailukohde, korkealla oleva pieni kylä, josta oli hienoja maisemia ja jonka ympäristö oli rauhallinen ja siisti. Ja se ”ehkä”: patikointireitti rinteillä oli meille korkeuserojen takia jonkin verran haaste. Jyrkkää mäkeä sekä alas että ylös. Mutta jos sellainen ei sinua haittaa, niin siitä vaan!
Lähellä olevat vuorenrinteet ovat olleet meille mieleisiä.
Aila ja Juha 
Mainio otsikko )
Omasta näkökulmastani voisin ottaa tuon ehkän- sanan pois, ihan todella hienolta paikalta vaikuttaa mielestäni!
TykkääLiked by 1 henkilö
Siihen minä oikeastaan pyrinkin, että teille nuoremmille tuo ehkä on tarpeeton, mutta meille yli seitsemänkymppisille se on perusteltua. Ehkä moni meidän ikäinenkin vielä korkeuseroista selviää, ehkä ei – ainakaan helpolla. Oli se kyllä hieno kokemus jälleen meillekin.
TykkääTykkää