Kiersimme tänään Tuusulanjärven pyöräillen. Koimme Järven, maalaismaisemia, kulttuurihistoriaa ja ajelimme hyvää pyörätietä. En ihmettele, että vastaantulijoita riitti, myös jonkin verran ohittelijoita tai ohiteltavia. Päivästä muodostui itsellemme myös historian, elämänfilosofian ja omakohtaisten kokemusten päivä. Tuusulanjärven kohteet olivat tuttuja ja koskettavia ja ohjasivat miettimään ja muistelemaan elämää.

Yhdessä terveinä

Istuimme Sarvikalliolla ja kaivoimme esiin eväät ja kahvitermarin. Olimme juuri pyöräilleet sinne parit ylä- ja alamäet ja katselimme jyrkän rinteen alapuolella näkyvää järvimaisemaa. Olimme täällä ensimmäisen kerran jo 2012 juuri tultuamme onnistuneesta kodinvaihdosta Bodenseeltä. Sielläkin pyöräilimme paljon.

Tällä iällä ei ole itsestään selvää olla niin terve ja hyväkuntoinen, että ylämäen ylös polkeminen sujuu. Monet ystävämme ovat joutuneet pettymään jäädessään odottamalleen eläkkeelle, jolloin olivat haaveilleet matkustamisesta ja leppoisasta elämästä. Olemme viiden eläkevuotemme aikana tehneet pitkiä ja hitaita automatkoja ja kodinvaihtoja Espanjaan, Montenegroon, Sveitsiin ja Hollantiin, olemme pyöräilleet ja patikoineet sekä Suomessa että matkoillamme. Ikä ja kunto eivät ole olleet este, eikä mikään vakavampi kipu ole koskettanut. Itsestään selvyys ei ole myöskään yli 45 vuoden avioliitto, neljän lapsen perheet ja 11 ihanaa lastenlasta. Tuusulanjärven maisema toi esille kiitollisuuden ja arvostuksen. Toivomme, että näin vielä jatkuisikin ja pitkään.

Ystävät

Poikkesimme pikkuisen reitiltä katsomaan Alvar Aallon Joonas Kokkoselle suunnittelemaa Villa Kokkosta. Viimeksi olimme täällä ystävämme syntymäpäivillä ja kuulimme myös talon ylläpitäjien Elina Viitailan ja Antti A. Pesosen musiikkia. Taloa voi silloin siis vuokrata juhlakäyttöön ja siellä oli lähes joka päivä saatavilla myös opastettu kierros ja musiikkihetki. Nyt ei enää. Harmi.

Muisto ystävän syntymäpäivästä toi mieleen myös muun laajan ystäväpiirin. Meillä on rakkaita ystäviä paljon. On niitä, joiden kanssa ystävyys on alkanut jo vuosikymmeniä sitten ja niitä, jotka ovat ihan viime vuosina tulleet elämäämme uusien kuvioiden ja harrastusten myötä esimerkiksi kodinvaihtolomilta tai Espanjan Aurinkorannikon seurakunnan myötä. Kaikkein rakkain tapa tavata ystäviä on ollut järjestää lauluiltoja kodissamme. Ystäviä tulee soittimineen, soitetaan, lauletaan ja jutellaan. Joskus kolmekymmentäkin ystävää on laulanut kanssamme. Voi kun tämä koronakriisi olisi pian ohi ja voisimme taas kutsua ystävät laulamaan! Viimeksi helmikuussa kokoonnuimme laulamaan näitä, kun Nuoren seurakunnan laulukirja täytti 50 vuotta.

Vanhemmat

Emme tietenkään itse ole kokeneet sota-aikaa muuten kuin lapsuudessamme 50-luvulla vielä vallinneena pula-aikana, jolloin appelsiinit, banaanit, polkupyörät ja ostetut vaatteet eivät vielä olleet jokaisen ulottuvilla. Mutta vanhempamme kokivat sen. Äitimme vielä kouluikäisinä lapsina, mutta isämme rintamalla. Molemmat tulivat sieltä takaisin fyysisesti hengissä ja lähes haavoittumattomina, mutta henkisesti pahan stressin kokeneina. Nuoruuden unelmiin ja suunnitelmiin oli tullut vuosien viivästys tai jopa peruuntuminen. Seuraavana sukupolvena olemme olleet myös toteuttamassa niitä unelmia heidän puolestaan, ja näitä kasvatuksen aiheuttamia paineita olemme joskus miettineet. On niissä sekä hyvät että huonot puolensa. Jos kokeista saatu 10- oli liian vähän, eikä ylioppilaskirjoituksista ollut mahdollista saada mitään muuta kuin laudatureja, oli toisella puolella se, että koulutus oli mahdollista ja yhteiskunnan päätökset mahdollistivat yliopiston niillekin, joilla ei ollut rahaa itse maksaa.

Nyt sota Suomessa on historiaa. Tuusulan kirkon hautausmaan Pro Patria patsaat ja Lottamuseo ovat kertomassa siitä ja kunnioittamassa meitä edeltävän sukupolven tekemisiä.

Työura

Miten minusta tuli minä? Millaisia valintoja tein ja miten niihin päädyin? Molemmat olemme opiskelleet itsellemme uuden ja meille mieleisemmän tutkinnon vasta lähestyessämme viittäkymmentä. Eivät ne uusia aloja olleet, mutta musiikkiin erikoistuneesta luokanopettajasta tuli musiikinopettaja ja kasvatusaineiden opettajasta opinto-ohjaaja, ja työuran viimeiset tehtävät olivat niitä, joihin näin jälkeen päin ajatellen olisi kannattanut suuntautua jo aiemmin. Iso työ oli kummassakin, mutta kannatti.

Kallio-Kuninkala on nykyisin Sibelius-Akatemian kurssikeskuksena ja tutumpi lastemme perheille, mutta oli Juhallakin täällä jokin kurssi.

Samaan aikaan esikoispoikamme ja Sibelius-Akatemiassa opiskelevien nuorten ystävien lauluyhtye Club For Five harjoitteli täällä ensimmäistä Ensi ilta -levyään varten.

Myös Aleksis Kiven kuolinmökki toi Juhalle mieleen omia muistoja työuralta.

Yhden Aleksis Kiven päivän edellä Juha heitti opettajaksi opiskeleville kavereilleen: ”Jos te etsitte minulle sopivan Aleksis Kiven runon, niin sävellän sen.” Tätä Keinua on sittemmin kuultu häissä, syntymäpäiväjuhlissa ja tietysti Kivi-juhlissa useasti. Minusta se on yksi Juhan parhaita ja osuvimpia sävellyksiä. Juha lauloi sen minulle omissa häissämmekin.

Keinu

Nyt kanssani keinuhun käy,
mun impeni, valkeal liinal;
kuin morsian kauniina seisovi luonto
iltana helluntain.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Kuin Onnelan kaukainen maa
niin kimmeltää ihana kunnas;
ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
siivillä läntisen.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Siel suutelee ehtoo ja koi
ja siel ijankaikkinen aika
pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
himmeään Unholaan.
Heilahda korkeelle, keinu,
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Aleksis Kivi

Arvomaailma

Ajelimme Tuusulanjärven taiteilijayhteisön museoitujen kotien ja vanhojen huviloiden ohi. Monille nykynuorille ja koululaisille ovat varmaan jotkin nimet tuttuja, kuten Sibelius, mutta eivät ehkä kaikki enää samalla tavalla kuin meille, jotka varmasti muistamme Seitsemän veljestä luonnekuvauksineen, ja joiden joulutunnelmiin Martta Wendelinin joulukortit vieläkin vaikuttavat. Maailma muuttuu ja joka sukupolvella on arvomaailmansa. Hyvä näin.

Luopuminen

Nuorena ja työikäisenä on jokasena päivänä jollekin tärkeä. Mielipidettä kysytään, työtä riittää tehtäväksi, mukaan pyydetään. Ja sitten yhtäkkiä kaikki loppuu. Eläkeläinen. Ensin alkuun tuntui pahalta kaivaa eläkeläiskorttia esille edes alennettujen pääsymaksujen takia.

Seurakuntaopiston pihapiiri toi mieleen näitä luopumisen muistoja.

Nelisenkymmentä vuotta sitten Juha opetti täällä innoissaan kitaransoiton vapaasäestystä, eli ominta taitoaan Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin opiskelijoille, olihan hän juuri niitä ensimmäisiä, jotka aikoinaan toivat kitaran kirkkoon. Sekä hyvät muistot että luopumisen haikeus olivat samaan aikaan läsnä tässä pihapiirissä seisoessamme. Tässä kuvassa eläkkeelle jäävä musiikinopettaja seisoo oman koulunsa juhla-aulassa yksin viimeisen kevätkonsertin jälkeen.

Itselläni oli samanlainen tunne. Työelämässä ollessa olimme paljon tekemisissä myös Seurakuntaopiston kanssa ja varsinkin Diakonia-ammattikorkeakoulun perustamisvaiheessa kävin täällä usein. Kirjoitimme opetussuunnitelmaa, keskustelimme keskiasteen koulutuksen muuttamisesta ammattikorkeakouluksi ja teimme tärkeää kehittämistyötä. Täällä kävin myös innostavan valmennuksen ennen kuin lähdin elämäni hienoimmalle matkalle, eli Opettajat ilman rajoja -järjestön organisoimalle vapaaehtoisjaksolle Kenian maaseutukouluihin.

Näissä tehtävissä koin olleeni mukana jossain tärkeässä. Nyt en enää ole. Haikeaa. Yksi päivämäärä, eli eläkkeelle siirtymisen päivämäärä muuttaa paljon.

Kolmaskin haikea luopumisen kokemus liittyy tähän paikkaan. Monena vuonna koin tekeväni jotain ihanan hienoa ja itselleni tärkeää, kun rakensin täällä seurakunnan joulujuhlaan seimen ja kerroin sen äärellä jouluevankeliumin. Nyt minua ei enää tarvita. Tällaiset asiat koskettavat vielä toisella tasolla, koska ne eivät edes liity työtehtäviin ja eläkkeelle siirtymisen päivään, vaan ovat vielä henkilökohtaisemmin syrjäyttäviä.

Lopullisuus

Poikkesimme Tuusulan kirkossa. Tunnelmallinen ja kaunis harmaa puukirkko on valmistunut jo 1734. Kirkon ympärillä on vanha hautausmaa, jossa on kirjailija Aleksis Kiven ja taiteilija Pekka Halosen haudat.

Kirkossa sisällä vastaamme tuli vahva muisto yli viiden vuoden takaisista hautajaisista. Nuori ystävämme, alle nelikymppinen ystäväperheemme poika oli yllättäen menehtynyt sairauskohtaukseen. Suru ja menetys oli suuri ja käsittämätön. Lastemme ystävä, meidän hyvä ystävämme ja ystäviemme rakas poika oli poissa. Kirkossa ollessamme palautui kaikki mieleen. Kuka missäkin istui, mitä alttarilla tapahtui, ketkä kantoivat arkkua. Jokin asia voi muuttaa elämämme hetkessä. Mekin elämme keskellä kesää, pyöräilemme, suunnittelemme elämää eteenpäin ja yhtäkkiä kaikki voi olla aivan toisin.

Tämä johdatti meidät myös vilkaisemaan elämäämme taaksepäin. Mitä jätämme jälkeemme, kun joskus olemme poissa? Saimmeko mitään hyvää aikaan perheessämme tai ystäviemme kanssa? Mitä jätimme oppilaillemme ja työpaikoillemme? Vaikutimmeko yhteiskunnassa johonkin tärkeään? Tuo vilkaisu taaksepäin muuttui hetkessä myös tähyilyksi eteenpäin. Mitä meidän pitäisi tehdä? Miten pitäisi elää?

Elä nyt

Yksi hyvä vastaus päivästämme löytyi. Elä nyt. Nauti siitä, mitä on olemassa nyt. Meillä oli hyvä päivä takana. Olimme taas tavanneet mukavia ihmisiä ja jakaneet heidän kanssaan pyöräilykokemuksiamme. Olimme pysähtyneet mukavissa maisemissa ja eläneet terveen päivän.

Hyvää elämää sinullekin!