Koronakesä ahdistaa

Eristys, syrjäytyminen, rajoitukset, talousongelmat, mielenterveyden häiriöt, riskiryhmät, koronakilot, peruuntuneet matkahaaveet, voiko tällaisesta selvitä? Ongelmia ja mielipahan aiheuttajia on tänä keväänä riittänyt. Koronakesä on jotain aivan kamalaa.

Ainakin kaiken median jakaman mukaan.

Pakko on selvitä?

Riskiryhmässä

Ei saa itse mennä kauppaan, ei apteekkiin, ei kirjastoon. Ei saa tavata lasten perheitä eikä lastenlapsia. Ei saa käydä tervehtimässä vanhaa äitiä. Eikä edes ajaa ulos Uudenmaan ulkopuolelle. Lapsemme rohkaisivat meitä käyttäytymään kuten riskiryhmäläiset velvoitettiin, vaikka tarkasti ottaen emme ihan kriteereitä täyttäneetkään. Ja jos menimme ulos ovesta, meitä katsottiin vähän pitkään. Puimme päälle uuden asusteen ja sitten meille jo hymyiltiinkin. Ei ollut pakko enää ottaa mukaan New Yorkin Disneykaupasta matkamuistoksi tuotua lemmikkiäkään.

Ulkoilimme ja totesimme, että meitä kyllä väisteltiin. Paremmin väisteltiin, kun olimme liikkeellä kahdestaan, mutta huonommin, kun tämä partataata jäi kotiin ja lähdin yksin.

Tylsintä ja syrjäyttävintä koko prosessissa on ollut se, että vanhukseksi lukemisen raja lähestyy, eikä ole enää kovin kaukanakaan. Tähän asti on kuvitellut olevansa jotenkin täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, mutta tänä keväänä on joutunut näkemään olevansa vain haavoittuva taakka.

Toisaalta tämä tilanne toi myös iloa ja luottamusta elämäämme. Lapsemme pitivät meistä hyvää huolta ja tekivät kaikki kauppa- ja muut asiointihommat puolestamme. Kauppakassit tulivat ovelle ja jopa pyörä meni huoltoon ilman että me menimme sisälle liikkeeseen.

Koronakilot

Koronakilot ovat vyöryneet otsikoihin ja erilaisten laihdutus- ja hyvinvointipalveluja tarjoavien tahojen mainoksiin.

Karista koronakilot!

Nyt on aika lähteä liikkeelle ja päästä eroon koronakiloista!

Meemeissäkin oletus koronakiloista näkyi. Koronarajoitusten aikana ihmiset lihoivat eristyksissä, ja lopulta kehot vyöryvät kotoa pois lihavina palloina.

Ei ollut meidän ongelma tämä koronakilojuttu. Kun teimme kerran viikossa tyttärellemme kauppalistan, siihen ei tarvinnut suklaalevyä lisätä. Varmuuden vuoksi vielä pesimme aina kaikki pakkaamattomat hedelmät ja vihannekset ja annoimme muiden kauppatavaroiden odottaa terassilla muutaman tunnin ennen kuin lastasimme jääkaapin täyteen.

Ruoan laittamisesta, uusista ruoka-aineista ja värikkäästä kattamisesta tuli jokapäiväistä hauskaa. Etsimme kannustusta valinnoillemme julkaisemalla somekuvia lounaistamme. Monet kaverit olivat täysillä mukana, kiitos! Vuorovaikutus on hurjan tärkeää silloinkin, kun ei voi syödä yhdessä.

Koronakilojen kertymisen sijasta meidän ovistamme vyöryi kiloja ulos yhteensä yli kymmenen, vaikka laihduttaminen ei ollutkaan mikään itsetarkoitus. Halusimme vain pysyä terveinä ja hyvässä kunnossa ja panostaa omaan hyvinvointiimme, painonlasku tuli siinä sivussa.

Eristys

Katselimme ja kuuntelimme harva se päivä, miten mediassa itkettiin sitä, että vanhukset eristettiin kotiin. Olisimme ehdottomasti voineet samaistua tähän ja antaa kyynelten tulla. Lastemme perheet ja yksitoista lastenlastamme pitivät kiinni turvaetäisyydestä. Mutta tästäkin selvisimme. Onneksi oli aika mukavia säitä. Leivoimme silloin tällöin muutaman pellillisen sämpylöitä ja perunarieskoja, otimme pyörät alle ja lähdimme jakelukierrokselle. Koko kierroksen vetäminen toi matkamittariin yli 40km.

Lapset vilkuttelivat ja juttelivat kuulumisensa parvekkeilta.

Tuliaiset nosteltiin korissa parvekkeelle ja jotkut tarpeelliset ostokset laskettiin alas samassa korissa. Lähikaupastamme olivat kaurakorput loppuneet, mutta saihan niitä näinkin.

Sisko ja veli tapasivat vappuna näin. Sisko sai tuliaisina tekemäni sämpyläpussin ja veli siskon miehen tekemän simapullon.

Yhdeksääkymmentä lähestyvä äitini ei asu Uudellamaalla. Tuli pakollista etäisyyttä, vaikka puheluja tulikin soiteltua tiheämmin. Ja kun matkustuskielto poistettiin, piti silloinkin odotella sellaista säätä, että tapaaminen onnistuisi terassilla istuen. Onneksi äitini on terve ja toimintakykyinen. Moni muu joutui elämään hoivalaitosten paljon tiukemmilla vierailusäännöillä.

Syrjäytyminen

Syrjään jääminen masensi vähän väliä. Ei ollut kuoroharjoituksia, ei espanjantunteja, ei kirjallisuuspiiriä, ei konsertteja eikä mihinkään kiinnostaviin tilaisuuksiin voinut mennä. Striimattu konsertti ei ole ihan sama kuin live. Aplodit puuttuvat. Parvekekontaktit eivät ihan riittäneet. Onneksi välillä löytyi jopa lenkkiseuraa turvaetäisyydellä. Isä ja poika turvavälein Paloheinässä.

Raskasta oli myös olla tapaamatta ystäviä. Haikeinta oli, että emme voineet järjestää ystävillemme lauluiltoja kodissamme. Se on ollut meille jo pitkään rakas tapa tavata ja laulaa ja soittaa yhdessä.

Pysy kotona!

Yhdestä jos toisesta suunnasta tätä toistettiin. Ei muka olisi saanut lähteä kotoa mihinkään. Olimme harmissamme viestin sisältämästä sanomasta. Ei kai Suomen kaltaisissa oloissa kukaan voi ulkoilua kieltää? Emme kieltäneet sitä itseltämme ollenkaan.

Yksi strategiamme oli lähteä ulos niin aikaisin aamulla, että saimme kulkea lähes ilman vastaantulijoita. Kadut olivat tyhjiä.

Hassua seistä punaisissa valoissa, kun ei ketään muuta ole missään.

Usein etsiydyimme metsiin, joissa oli muutenkin väljää, mutta tämä varhaisen aamun ulkoilu onnistui hyvin myös vähän suositummissa paikoissa esimerkiksi Herttoniemenrannassa, Vuosaaren Uutelassa tai Espoon Pirttijärvellä.

Roihuvuoren kirsikkapuistossakin nautimme äitienpäivän aamukahvit jo paljon ennen kuin sinne alkoi tulla niitä median uutisoimia ruuhkia. Näimme ihmisten vasta kokoontuvan sinne, kun olimme lähdössä pois kierrettyämme koko puiston ja vielä japanilaisen puutarhankin.

Söimme tosi usein ulkona mitä ihanimmissa paikoissa. Ei niihin tarjoilua ollut, itse kannoimme eväsrasiat punaisissa repuissamme. Ja turvavälit olivat varmasti hyvät. Yleensä satoja tai ainakin kymmeniä metrejä.

Yhdet maisterijuhlatkin vietettiin pihapiirissä.

Vappuna teimme tämänkokoisen turvavälirikkeen. Oli niin suuri kiusaus verrata tämänkeväistä perheen uusinta ylioppilaslakkia noin viidenkymmenen vuoden takaisiin.

Pysy kotona!

Onnistuihan se, piti vain ottaa Zoom ja Teams käyttöön.

Somessa voi ystävät tavata vaikka sängyssä, jos väsyttää.

Isotkin juhlat piti juhlia turvaetäisyydellä ulkona. Sydän pakahtuu, kun ei voi halata ja onnitella niin kuin haluaisi.

Hamstraaminen

Kun koronarajoituksista tiedotettiin, kauppojen hyllyiltä loppuivat vessapaperit saman tien. Näytti siltä, että kaikki kokivat olonsa jotenkin turvattomaksi ja piti varautua. Onhan se ymmärrettävää. Jos ei pääse kauppaan, olisihan se vaikeaa selvitä ilman papereita kovinkaan pitkään. Kyllä ne käyttöön ovat tulleet.

Hamstrasimme mekin pari kertaa jotain, vaikka tuolle vessapaperipaniikille nauroimmekin. Nimittäin kun tietää käyvänsä kaupassa mahdollisimman harvoin ja sattuu olemaan sopivia ruoka-aineita tarjouksessa, tarttuvathan ne mukaan. Meni siinä tuntikaupalla, ennen kuin nämä kalat, jauhelihat ja broilerit olivat annospakkauksissa pakastettuina, mutta sitten saikin olla pitkään hamstraamatta mitään.

Arki päivästä päivään

Kaikki edellä kirjoittamani saattaa antaa sen kuvan, että teimme vain hyviä päätöksiä, hallitsimme elämäämme ja selvisimme hyvin. Ihan noin se ei kuitenkaan mennyt. Joka päivä olimme saman edessä. Mitä tehdä tänään? Tässä tuli eteen myös se, että selviämiskeinomme olivat erilaisia. Minun keinoni perustuivat jo lapsuudesta omaksuttuihin suorittamiseen ja tunnollisuuden tuskaan. Selvisin päivästä paremmin, jos koin saaneeni jotain aikaan. Juha olisi selvinnyt rauhallisesta lepopäivästäkin ilman paniikkia.

Tunnollisuuden tuska

Kun en saanut päivää alkuun, työnsin ajatukset syrjään ja tein listan kaikesta, mitä piti tehdä. Ihan pikkuasioita myöten.

  • vie roskat
  • tyhjennä astianpesukone
  • siisti keittiö
  • laita värikäs lounas
  • hulavannetta 4×100
  • 11 000 askelta
  • soita äidille
  • paikkaa farkut
  • kastele kukat
  • nypi kukat
  • silitä pyykki
  • ompele tyynyliinat

Ja niin edelleen. Pysyn koossa, kun/jos pystyn yksi kerrallaan vetämään viivan tehtävän päälle. Ja olen koossa illallakin, jos joka rivin päällä on viiva. Tämä tunnollisuus ja perfektionismi ovat tulleet rasitteiksi tänä poikkeavana aikana. Ei ole oikein mitään, mikä antaisi helpomman ja mielekkäämmän tavan saada päivästä hyvä, kun kontaktit ja palaute on muuten minimissä. Olen sitä tyyppiä, jolla on nuppineulatkin neulatyynyssä värien mukaan järjestyksessä.

Suorittaminen

Keksimme monenlaista uutta tekemistä, kun kerran aikaa oli. Ja vaikka se oli antoisaa ja uuttakin, siitäkin tuli stressiä, kun aikaa meni paljon ja eikä keskenkään voinut jättää.

Yksi antoisimmista oli hortoilu. Nokkosia löytyi poimittavaksi ja kuivattavaksi niin paljon, että loput piti myydä pois. Myyminen oli stressaavinta. Varsinkin, kun hinta ei ollenkaan vastannut työmäärää.

Voikukat, vuohenputket ja horsmanversotkin pääsivät kokeiluun. Voi olla, että niidenkin parissa ensi keväänä jatketaan. Voikukkakeksit maistuivat parille pikkutytölle oikein mainiosti.

Yksi iso juttu tänä keväänä oli muuttaa kotimme yhdeksi taimienkasvatustilaksi. Nythän oli tilaa, eikä kukaan voinut muutenkaan tulla käymään. Pöydät, tuolit ja ikkunalaudat joutivat siis muuhun käyttöön.

Olipa vain työtä enemmän kuin osasimme odottaakaan. Kevään tullessa tarjottimet kannettiin aamulla ulos saamaan aurinkoa ja taas illalla sisälle suojaan kylmältä. Taimien kasvaessa niitä piti koko ajan jakaa uusiin ruukkuihin. Ja kesän tullessa istuttaa maahan ja amppeleihin. Onhan näistä toki iloakin, ja jos ensi kevätkin on koronakevät, saatamme osan tästä urakasta toistaa.

Olen vetäytynyt välillä myös käsitöitten pariin. Tämän rauhoittumisen olen oppinut jo äidiltäni, joka on tänäkin aikana täyttänyt päivänsä näin. Nämä ovat siis äidin tekemiä, eivät minun.

Osaan ommella. Ja opetin samalla Juhankin suorittamaan tiettyjä vaiheita, kun päätimme vastata maskien tarpeeseen. Tunnollisuus ja perfektionismi toivat tähänkin stressiä. Kankaiden ja maskien pesua kattilassa keittämällä, silitystä, oikeiden mallien etsimistä. Eikä näitäkään kummasti ostettu. Jos olisi ollut rahallista tuloa, stressi olisi voinut helpottaa vähän enemmän. Ja samalla nousi raivo niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät välittäneet koronan torjumisesta niin kuin olisin olettanut ja toivonut.

Media on luonut tuskaa ja ahdistusta tähän poikkeuskevääseen. On ollut hankalaa hyväksyä eristäytymistä, rajoitteita ja epävarmuutta siitä, miten kauan tätä kestää. Ja sen lisäksi on ollut raivostuttavaa seurata niitä asenteita, joita koko ajan toistetaan sekä uutisissa että sosiaalisessa mediassa. Olen raivoissani ja vihainen, kun näen levitettävän vääristeltyä tietoa. Olen närkästynyt, kun joku sanoo, että ei hän välitä turvaväleistä tai maskeista, ei hän välitä siitä, jos sairastuu. Ja kyllä hänen täytyy päästä etelään lomalle. Jospa jokainen välittäisi edes siitä, että tilanne saataisiin hallintaan, yhteiskunta taas toimimaan ja riskit sairastumiseen pienemmiksi.

Tämä jatkuva vihan ja huolen tunne nakertaa voimia ja heikentää omankin elämän hallintaa. Vaikka olemme päällisin puolin hallinneet elämäämme ja arkeamme, on ollut hetkiä, jolloin olen itkien vetäytynyt peiton alle ja tuijottanut kattoon. Toivottavasti ne katon oksakuviot eivät pidä yllä tätä tuskaa kauemmin kuin tuskaan on aihetta.

Haluan kuitenkin päättää tämän tekstin toivoon. Kesä on ollut hyväkin jakso. Vaikka olemme puhaltaneet uima-altaat pihalle, päästäneet lapset vesileikkeihin ja tarjonneet lättyjä terassilla, emme ole kokeneet ottavamme riskejä.

Sosiaalisia kontaktejakin on ollut vähän enemmän, vaikka varovasti. Olemme jo osallistuneet yhteen ulkoilmakonserttiin ja muutamalle opastetulle kävelyretkelle. Olen tavannut äitini, veli kävi tuomassa mustikoita, sisko vei sieniretkelle. Kaikki tällainen on askeleita eteenpäin. Osa osallisena olemisen tunnetta.

Ensimmäinen korona-aalto meni ohi ja Juhakin uskalsi mennä taas parturiin. Toista aaltoa emme toivo.

Pikkuiset pojantyttäremme ja poikamme opettavat tässä lähtiessään: ”Mummi, näin halataan.”

Halataan siis näin. Ja pidetään huolta toisistamme.

Käy tykkäämässä meidän Facebook sivullamme Ailajajuha, niin olet kuulolla meidän retkistämme ja muustakin. Jatkoa seuraa.  

Töölön rantoja pyöräillen

Pieni pätkä Meilahdesta Lapinlahteen on turistien suosiossa. Sibelius-monumentti, Kesäranta, Cafe Regatta, Merimelojien maja, Rajasaari, Soutustadion, Hietaniemen hautausmaa, Hietaniemen uimaranta ja lopuksi vielä Lapinlahden sairaalan uusi ilme kiinnostavat kovasti. Ja kun pyöräilimme siellä, se sisälsi paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelimme. Tarkka rantojen kiertely toi mukaan kiehtovia maisemia ja yksityiskohtia. Poikkesimme siis pyöräreitiltä rannan suuntaan aina kun voimme ja se oli hauskaa. Eikä yksi päivä ihan edes riittänyt meille, tulimme heti uudelleen.

Meilahti

Saavuimme Meilahteen Seurasaaren suunnasta ja pysähdyimme Mäntymäen portille ja aitojen viereen. Itse presidentin asuntoa ei täältä näy, on vain hauska kuvitella.

Seuraavaksi pysähdyimme Humallahden kallioille katselemaan hienoja näkymiä merelle. Kivikasa on pronssikautinen hautaröykkiö, jonka vieressä olevassa kyltissä kerrotaan röykkiön alta löydetyn ihmisen luita. Sininen voimajohdon torni on osa Antin askeleita, eli Antti Nurmesniemen suunnittelemaa Seurasaarenselän ylittävää voimajohtoa.

Näiden Humallahden kallioiden alapuolelle rantaan oli suunnitteilla pyörätie. Minun on vaikea ymmärtää, miten värikkäisiin asuihin pukeutuneet pyöräilijät tämän maiseman pilaisivat, niin kuin jonkun valituksen perusteluissa väitettiin.

Pyörätieltä laskeuduimme uteliaina alemmas rantaan ja olimme pääministerin asunnon Kesärannan portin takana.

Kesärannan piha

Merikannontie

Kesärannan pihan jälkeen tulimme Töölön säveltäjäalueelle eli Merikannontielle, jossa rannassa on erikseen väylä jalankulkijoille ja ylempänä kadun varressa pyöräilijöille. Pyöräilijöiden olen harvoin nähnyt eksyvän soratielle, mutta Sibelius-monumentin lähellä pyörätiellä on todella usein turisteja väisteltäväksi. Merikannontiestä ei kerrota, onko tie nimetty Oskar vai Aarre Merikannon mukaan. Vai molempien?

Vain Sibeliukselle on oma monumenttinsa. Täällä kaikki aasialaiset turistit haluavat ottaa selfien. Suomalaisten olen nähnyt kurkistelevan Eila Hiltusen putkiin.

Rajasaari

Rajasaareen johtava tie ei houkutellut yhtään, taas yksi rakennustyömaa, mutta ajattelimme, että saari olisi kiva katsastaa. Mukavia näkymiä olikin jo heti sataman rannasta. Taas yksi näkökulma Seurasaarenselälle, Kesärannan aidatulle laiturille ja Antin askeleisiin.

Piti hetki etsiä, miten Rajasaaren rannoille pääsee, kun alue näytti niin aidatulta, mutta sitten keksimme, että aidassa oli portti koira-aitaukseen. Koira-aitaukseen? Siis mitä? Pitääkö täällä ulkoilla koirien kanssa? Päätin uskaltaa. Juha ei uskaltanut jättää pyöriä vartioimatta, joten lähdin yksin. Hetken päästä sain Juhalta tekstarin: ”Kaksi koiraa tuli juuri perääsi.” Huh. Olenko kertonut, että olen ikäni pelännyt koiria?

Ranta oli kuitenkin hyvin houkutteleva.

Rajasaaren rantapolku

Täältä näkyivät hyvin myös suojellut ja suositut Humallahden kalliot Meilahden sairaalan edessä.

Ja sitten keksin kiivetä kalliolle, josta oli lisää kivoja näkymiä Meilahden suuntaan. Meilahden sairaalan lisäksi vanha ja uusi lastensairaala ja Kesärannan hauskat tornit ja parvekkeet.

Kävelin Rajasaaren kärkeen ja rantakallioilta avautui näkymiä lisää. Näinkö lähelle Suomessa pääsee sekä presidentin että pääministerin asuntoja? On Suomi varmaan kovin turvallinen ja tasa-arvoinen maa.

Rajasaaren rannoille tuli Juha mukaan toisella retkellämme ja sanoi, että ilman muuta kannatti lukita pyörät hetkeksi ja jättää parkkiin. Oli lisää kiviä, lisää näkymiä Antin askeleisiin ja ensimmäisiä syksyn merkkejä. Sinänsä kauniita, mutta ajatus oli haikea. Varpusetkin tulivat lähelle. Istuimme tovin penkillä saaren kärjessä ja katselimme Kesärannan puutarhaan.

Cafe Regatta

Melkein vastapäätä Sibelius-puistoa on Cafe Regatta. Oiva paikka pysähtymiseen ja kahvihetkeen. Aika harvoin pysähdymme missään kahvilassa, koska kannamme mukana omia eväitä, mutta tämä houkutteli hetkeksi istahtamaan kahvin ja jäätelön ääreen.

Soutustadion

Cafe Regatan lähellä on Soutustadion. Se rakennettiin Suomen olympialaisiin vuotta 1952 varten, mutta osoittautui silloin vähän liian tuuliseksi, eikä kaikkia kilpailuja voitukaan järjestää siellä. Myöhemmin sitä on käytetty muuhunkin, olemme ainakin itse olleet siellä yhteislaulutilaisuudessa. Ei se mikään ihme ole, osaamme paljon paremmin laulaa kuin soutaa.

Soutustadionin vieressä on neljäs säveltäjänimi, eli Toivo Kuulan puisto. Tämä kuva on otettu Hietaniemen rannan kärjestä.

Samalla kohdalla Merikannontien toisella puolella on Kesäkatu moderneine asuintaloineen. Kuka vielä muistaa Kesäkadun Ylen studioiden sijaintipaikkana? Isopaja valmistui Pasilaan 90-luvulla, joten on siitä jo aikaa.

Kesäkatu

Merikannontien päässä Hietalahden tennishallien vieressä on Helsingin jäätelötehtaan kioski. Merikadulla tehtaan kioskiin on aina jono, tänne ei koskaan. Muutaman kerran työmatkoilla pysähdyin hetkeksi. Nyt pysähdyimme mekin.

Siirryimme viereisten tenniskenttien viereen nauttimaan yhteisen kahden pallon jäätelömme. Turvavälit oli helppo pitää. Iso yllätys oli, että kaksi palloa oli noin puoli litraa jätskiä.

Hietaniemen ranta

Hietaniemen ranta on Helsingin tunnetuin ja suosituin uimaranta. Se oli tungokseen asti täynnä nytkin. Ikävä kyllä. Ei tuonne olisi oikein voinut mennä turvavälejä rikkomatta.

Hiekkarannantien toisella puolella on laaja Hietaniemen hautausmaa-alue, jossa on niin paljon nähtävää, että tulemme vielä joskus toistekin. Normaalin luterilaisen hautausmaan ja sen muistomerkkien lisäksi alueella on esimerkiksi sankarihautausmaa, juutalainen hautausmaa ja kaksi ortodoksista hautausmaata sekä alue muslimeille.

Hiekkarannan parkkipaikan takana on pieni saari (tai niemi), jolla on outo nimi: Ourit. Tällä niemellä olevan Antin askeleen Helsingin Energia aina joskus valaisee. Täältä sen näkeekin läheltä. Ja kaukaa.

Sitten jatkoimme Hietarannan ihanaa pyörätietä. Tämä on paikka, jossa ilman muuta pysähdyn joka kerta, kun tästä ajan. Näkymä on vastustamaton. Varsinkin auringon laskiessa.

Hietaniemen jälkeen käännyimme Lapinlahden sairaalan suuntaan. Engelin suunnittelema Lapinlahden sairaala valmistui keisarillisesta käskystä vuonna 1841 Suomen ensimmäiseksi psykiatrian sairaalaksi. Täällä on ollut hoidossa mm. Aleksis Kivi 1871–72 kroonisen melankolian vuoksi. Lapinlahden sairaalan uusi käyttö on ollut paljon esillä viime vuosina, mutta tämänhetkinen tilanne yllätti meidät kokonaan. Hyönteishotelli, Roskasta taiteeksi -näyttely, taidetta, hävikkiruokaravintola ja ehkä emme kaikkea nähneetkään.

Täällä Venetsia-talossa toimii yleinen sauna ja näytti olevan kahvilakin. Taustalla on Hietalahdenrannan pyöräilytie.

Näissä maisemissa kaivoimme eväät esille ja katselimme merelle. Juha alkoi olla sitä mieltä, että olin jo ottanut liiankin monta kuvaa sinisistä Antin askelista. Minusta ne vain olivat aika hauska juttu merellisessä maisemassa koko Seurasaarenselällä.

Itse asiassa jopa tuijotimme. Mikä tämä on? Ainakin tämä näytti uskomattoman taitavalta temppuilulta.

Lapinlahden sairaalan alue oli siisti, kaunis ja myös hyvin hoidettuja istutuksia oli paljon.

Tulemme varmasti uudelleen. Jo hävikkikasvien myymälän valikoima houkutteli. Harmi, että pyörällä liikkuessa ei oikein voinut ajatella ottavansa mitään mukaan. Patinapuoti ja kirppari ovat myös tutustumisen arvoisia samoin kuin esillä oleva taide. Ne tukevat Lapinlahden Lähteen toimintaa. Avainasia on edistää mielenterveyttä ja siihen liittyvää toimintaa ja palveluja.

Juttelimme pitkään kierrätyksestä pihalla olleen nuoren miehen kanssa, joka hoiteli tätä kierrätystaideprojektia. Hän kehotti meitä jättämään maatumattomat roskamme tähän ja tarjosi rautalankaa kiinnitykseen, mutta meillä ei ollut mitään. Hauska juttu ja antoisa keskustelu. Juttelimme myös Itämerestä, olihan Itämeri-päivä.

Lapinniemi ja Lapinlahden sairaala ympäristöineen oli meille ihan uusi tuttavuus ja päätimme jatkaa ennen tutkimattomille reiteille, eli lähdimme ennen Länsiväylän alitusta oikealle pientä pyörätietä.

Mikä tämä on? Mitä tässä tapahtuu? Altaassa näkyi pieniä kaloja. Kalankasvatusta?

Tarkistin kartasta, minkä nimisillä niemillä tässä olimme. Morsian ja Sulhanen. Iso Pässi ja Pikku Pässi jäivät aikanaan Länsiväylän pengerrysten alle samoin kuin Morsiamen niemestä osa, mutta Sulhanen säästyi. Länsiväylän metelistä piittaamattomille täällä on jopa nuotiopaikka ja penkkejä luonnosta nautiskeluun. Tai ainakin maisemasta.

Alitimme sillan ja Tulimme Ruoholahden puolelle.

Ja ohoh! Mitä tämä taide sitten on? Näin jalustasta, että teoksen nimi oli ”Liian painavat vieraat”. Voiko tässä enää itseään tervetulleeksi tuntea?

Jatkoimme Lauttasaaren sillan yli Lauttasaaren rannoille. Kirjoitan niistä myöhemmin lisää. Käy tykkäämässä meidän Facebook sivullamme Ailajajuha, niin olet kuulolla. Jatkoa seuraa Helsingin aurinkoisista rannoista ja muustakin.

Uusi Olympiastadion – avoimet ovet nyt

Tällä viikolla 30.8. asti Olympiastadionilla on avoimet ovet. Käytimme tilaisuuden hyväksemme.

Astuin siis tänään kauas ulos mukavuusalueeltani, tai ainakin kauas ulos siitä kokemusmaailmasta, joka on minulle tuttu. Olen käynyt Olympiastadionilla kolme kertaa. Yksi niistä oli jotain urheilua, muistaakseni jokin peli, toinen Billy Grahamin puhetilaisuus Missio Helsingin yhteydessä vuonna 1987 ja kolmas Mestarit Areenalla -konsertti 1999. Kerran olen käynyt tornissa katsomassa näkymiä. En välitä huippu-urheilusta, laitan telkkaristakin äänen pois, kun urheiluruutu alkaa, enkä seuraa urheilua lukuun ottamatta kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelää. Häntäkin vain siksi, että hän on sukulainen. Positiivinen seurattava kylläkin, tykkään. Ja tämä ei siis merkitse sitä, että en välittäisi liikunnasta. Totta kai välitän ja liikun paljon.

Tänään tarjoutui kuitenkin hyvä tilaisuus lähteä Olympiastadionille ihan vain turistina, ilman mitään urheilunäkökulmaa. Stadionin nelivuotinen remontti on valmis ja sinne on uteliailla vapaa pääsy tämän viikon. Poikkeusoloihin tietysti liittyy se, että vapaaliput on ”ostettava” etukäteen (lippu.fi). Poikkeusolot näkyivätkin paikan päällä henkilökunnan naamioitumisesta maskien taakse. Maski oli myös Paavo Nurmella, joka 1952 olympialaisiin juoksutti olympiasoihdun.

Lähdin siis tänään ihan uteliaisuudesta katsomaan, miten verovarojani on käytetty, eikun siis ihan vain katsomaan, miten tämä iso kulttuuriprojekti on toteutettu ja saatu päätökseen. Kulttuuriprojektista ja museoviraston valvomasta projektistahan tässä on ollut myös kysymys. Stadion on valmistui jo 1938 vuoden 1940 olympialaisia varten, jotka peruuntuivat poikkeustilan takia (myös 1944). Sen poikkeustilan jälkeenhän olympialaiset on järjestetty neljän vuoden välein, kunnes ne tänä vuonna taas poikkeustilan takia peruutettiin.

Olympialaiset järjestettiin täällä 1952. Se oli muutenkin merkittävä vuosi Suomessa. Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi ja minä synnyin.

Olympiastadionin uusimiseen kului melko paljon rahaa. 300 miljoonaa sisälsi myös ennakoimattoman budjetin ylityksen, eli lopputulos maksoi 100 miljoonaa enemmän kuin sen ensin piti maksaa. Ylitystä selitettiin mm. sillä, että stadionin istuimet piti uusia. Vanhojen puisten lauteitten tilalle rakennettiin yksittäisistuimet, jotka ovat turvallisemmat ja helppohoitoisemmat kuin vanhat. Hienoilta näyttivät penkkirivit nyt.

Juha kokeili ja sanoi, että jos joskus tulisi tänne istumaan, hän kyllä ottaisi oman istuinalustan mukaan. Kova penkki on aina kova, vaikka olisikin paloturvallinen ja helposti puhdistettava.

Stadionin nurmikko on aito. Ensimmäisen kerran stadion on käytössä ensi keskiviikkona nimenomaan jalkapallopelin areenana. Tulevat pelaajat kehuivat nurmea Ylen uutisissa. Aito nurmi on kuin samettia. Se on superluonnonnurmi, jota leikataan 4 – 6 kertaa päivässä. GreenCare-nurmi on kasvanut Vihervakan siirtonurmikasvustona Loimaalla. Alastaron Virttaalla muinaisella jäätikköjoen suistoalueella on paksu hiekkakangas, joka on paras kasvualusta nurmikolle, joka on kylvetty jo 2017. Olympiastadion on nurmistadion, olisi outoa, jos nurmi olisi keinotekoinen.

Stadion on ollut myös suurten urheilujuhlien näyttämönä. Yksi äänekkäimpiä tapahtumia oli se, kun Juha Väätäinen voitti Euroopan mestaruuden 10 000 metrin juoksussa 1971. Vähänpä itse tuollaista muistan, mutta muistan tavanneeni Juha Väätäisen Espanjassa Aurinkorannikolla, jossa hän myi itse maalaamiaan tauluja. Monipuolinen mies siis. Hän sanoi itse suunnitelleensa yksityiskohtia myöten, miten tuo juoksuvoitto saavutetaan. ”Taiteilijaverta muuallakin kuin siveltimessä” sanoi hän itse Ylen haastattelussa.

A-katsomon lipan peruskorjaus lisäsi myös kustannuksia, koska runkopilareita ja kehärakenteita piti vahvistaa. Huomattava parannus koko stadionilla on se, että koko katsomo on nyt katettu. Tänään jo nautimme siitä kovasti, kun vähän väliä auringonpaisteen katkaisivat sadekuurot ja juoksuradalle alkoi kerääntyä melkein lätäköitä. On tämä nyt hieno!

Isot Led-taulut stadionin kummassakin päässä auttavat tapahtumien seuraamisessa. Toista asennettiin paikoilleen vasta tänään.

Kaikin tavoin stadion näytti uudelta ja tyylikkäältä.

Kyllä tälle aina kannatti yhdet (kahvi)maljat nostaa.

Yleisöä oli tällä kertaa niin vähän, että käytimme tilaisuutta hyväksemme ja asetuimme presidentin aitioon nauttimaan tunnelmasta.

Ja siihen istahti juhlatunnelmissaan moni muukin.

Stadionilla on tehty paljon muuallakin kuin itse katsomotiloissa ja kentällä. Vessatkin on uusittu ja niitä on lähes kolminkertainen määrä entiseen verrattuna. Siisteiltä näyttivät.

Stadionin allekin on rakennettu toisen stadionillisen verran lisätiloja. 20 000 neliöitä sisältää esimerkiksi ison palloiluhallin ja toisen maanalaisen juoksuradan. Samalla on rakennettu paljon turvallisuuteen liittyviä uusia rakenteita, esimerkiksi savunilmaisimia ja poistumisteitä, joiden avulla koko stadion voidaan hätätilanteessa tyhjentää kahdeksassa minuutissa. Alakertaan ei vielä nyt päässyt katsomaan.

Myös Olympiastadionin ulkopuolelle on tapahtumia varten rakennettu lisätilaa. Ravintolatiski odotti vielä järjestäjiä ja torilla oli enemmän lippusiimoja kuin väkeä.

Stadion on aikamoisen urheilutilakeskittymän osa. Jalkapallokenttä ja Jäähalli ovat aivan vieressä.

Uudestaanhan tänne pitää tulla. Torniin nimittäin pääsee vasta viikon päästä ja urheilumuseoon vasta lokakuussa. Ja vaikka en urheilusta paljon piittaa, niin maisemista, kiipeämisestä ja näköaloista kyllä.

Olipa kiva käydä. Sateen ja auringonpaisteen vuorottelu palkitsi meidät käyntimme lopuksi vielä upealla sateenkaarella.

Jos retkeilymme kiinnostaa, käy tykkäämässä Facebook-sivustamme, niin olet helpommin kuulolla, kun uutta tulee: Ailajajuha.

Talista Tilkkaan – pyöräilyä Helsingin rannoilla

Helsingin rannat tarjoavat paljon nähtävää ja hyviä pyöräreittejä. Aloitimme tänään tutustumisen Helsingin rantareitteihin ja rantoihin pyöräilemällä Talista Mätäojan sillalta Tilkantorille. Matkalle jäivät Talin rannat, Munkinpuisto, Tarvo, Munkkiniemen ranta, Kalastajatorppa, Munkkiniemen kartanon puisto, Tamminiemi ja Pikku-Huopalahden rantapuisto.

Tali

Suunnistimme aloittamaan Mätäojan sillalta Talista. Pyöräily tänne Pakilasta sisälsi jonkin verran sekoilua, mutta näimme samalla vähän Vermoa ja Pitäjänmäkeä ja totesimme, että Kehä ykkösen rinnalla kulkee hyväkuntoinen pyörätie. Nopea ja tasainen, jos ei liikenteen melu vieressä haittaa.

Mätäojan silta on siinä kohdassa, jossa Mätäoja laskee mereen.

Tali sisälsi meille sekä uuden tuttavuuden että vanhan muiston.

Tämä veistos Olen itä olen länsi oli se uusi tuttavuus. Kullattu kotka on kiinnitetty siivestään pylvääseen.

Veistoksen katsominen sai vain ymmälle, mutta löysin taiteilijan oman kuvauksen sen symboliikasta:

Taiteilija Pekka Jylhä (s. 1955) itse kuvailee teostaan seuraavasti: ”Ympäristötaideteos on syntynyt ja on kehittynyt sen tilanteen ympärille millaista on elää kahden kulttuurin rajalla. Lapsuuteni Pohjanmaalla elin itse kahden voimakkaan uskonlahkon välissä jolloin Lestijoki muodosti luonnollisen rajan. Välillä elämä tuntui kuin olisi joutunut elämään kahden erilaisen mielen kanssa. Rajavyöhyke oli toisaalta nollapiste jossa molemmat uskonnot neutralisoituvat ja elämä oli siellä vapaampaa ja iloisempaa. Aikaisempi versioni tästä teoksesta on veistos nimeltään Hyökkäys (Galleria Anhava 1992)”

Se meidän vanha muistomme sisältyy tähän kuvaan:

Tämänkin kuvan symboliikan joutuu selittämään. Muisto on vuodelta 2012, jolloin ostimme itsellemme syntymäpäivälahjaksi sähköpyörät. Oma pyöräni on jalkakäytävällä silloisen liikkeen edessä ja Juha pyöräilee ympäri Muusantoria, jolla pyöriä silloin kokeilimme ja päätimme ostaa. Tuona vuonna ei sähköpyöriä Suomessa vielä paljon ollut, ja pieni Electrobike -liike oli ensimmäinen, joka niitä myi. Olimme edelläkävijöitä. Tänä vuonna ostimme jo uudet pyörät.

Munkkiniemi ja Tarvo

Talin jälkeen rantaa pitkin ajamalla päätyy Munkinpuiston kautta Tarvoon. Tarvosta alkaa jo Espoo ja siitä on vain pieni matka Gallen Kallelan museoon Tarvaspäähän.

Munkinpuiston ja Tarvon välinen silta on juuri uusittu.

Sillan vieressä on rata, jolla voi harjoitella veden päällä pysymistä. Lainelautoja voi vuokrata sillan vierestä. Näytti aika kivalta.

Munkkiniemen ranta houkuttelee kauneudellaan jatkamaan pyöräilyä.

Pysähdyin tietysti rantaan vielä katsomaan taakseni sekä Tarvon siltaa että auringon siltaa.

Pyöräreitti ei kuitenkaan jatku Munkkiniemen suuntaan ihan näin sujuvasti. Pyöräilijä joutuu ennen rantaa nousemaan rinteeseen vähän ylemmäs. Kävelijä voi jatkaa suoraan uimarantaan.

Munkkiniemen ranta on auringonlaskussa aina ihana. Kai muutenkin.

Rannassa on vielä yksi harvinainen meren rannassa säilytetty matonpesupaikka, joka näyttää olevan vielä käytössäkin.

Meitä kyllä kiinnostaa täällä enemmän jäätelökioski, jolla on tullut tänäkin kesänä vierailtua useita kertoja. Kioskille oli nyt niin pitkä jono, että Juhakaan ei halunnut jäätelöä. Näillä kivillä sitä monet syövät ja katselevat auringonlaskun kirkastamaa merta.

Me katselimme taas taivaalle ja mietimme, miltä tuollainen lentäminen mahtaisi tuntua. Näitä näkee hyvällä säällä joka ilta useita.

Seuraava etappimme oli Kalastajatorppa ja tällä kertaa katselimme sen ympäristön rantanäkymiä.

Munkkiniemen rannan eli Ramsaynrannan pohjoispuolella on kolme puistoa.

Sigurd Steniuksen puistoon voi nousta Kärkitieltä. Se on eniten luonnontilainen ulkoilupaikka, mutta siellä on myös tämän Munkkiniemen, Haagan ja Huopalahden kehittäjän hauta ja muistomerkki.

Gert Skytten puiston näyttävin näkymä on sankarihautausmaa ja sen muistomerkki.

Kartanonpuiston laidalla on komea Munkkiniemen kartano.

Munkkiniemen rannasta on näköalat veneiden yli Tamminiemeen ja Seurasaaren sillalle.

Meilahden sillan jälkeen on vanha Meilahden kartano, joka muutama vuosi sitten oli vielä paremmin hoidettu ja avoinnakin. Helsinki on yrittänyt myydä rakennuksia ja etsinyt alueelle kehittäjää. Näyttää siltä, että ei ole vielä löytynyt.

Tamminiemi sen sijaan kukoistaa ja on museona elämää täynnä.

Tamminiemen rantatielläkin on taidetta, eli Bernard Kirschenbaumin teos Helsinki Arch.

Pikku Huopalahti

Pikku Huopalahti on kapea lahti, jonka ympäri on puisto. Sen kierto on noin 3km. Ajoimme nyt vain toisen rannan, eli Meilahden ja Ruskeasuon puoleisen rantatien kautta Haagaan.

Paciuksenkadun ja rannan tuntumassa on yksi alueen näyttävimpiä rakennuksia, eli Mac Donadsin ravintola ja pääkonttori.

Toinen Pikku Huopalahden tunnetuimmista rakennuksista näkyy myös tähän. Terassitaloa käyvät turistitkin ihmettelemässä.

Otin terassitalosta kuvan vähän lähempääkin. On se aika villi.

Joku on joskus kuvaillut Pikku Huopalahtea vähän kuin Legopalikoista rakennetuksi. Totta. Muistaakohan kukaan enää sellaista aikaa, jolloin tätä kaupunginosasta käytettiin nimeä ”Köyhien Stocka” täällä sijainneiden romuttamoiden ja romuliikkeiden takia? Parempi tämä Legokaupunki on, eikö niin?

Legopalikkakaupungilta näyttää vähän myös Tilkantori, joka on kaupunginosan keskeisin paikka.

Ranta on rauhallinen ja kaunis.

On rannalla yksi sellainenkin rakennus, joka ei näytä Legopalikoilta. Vanha Tapanilan asemarakennus on siirretty tänne ja näyttää olevan jonkinlaisessa asukaskäytössä.

Käänsimme pyörämme Tilkanpuistoon. Mielenkiintoisen näköinen rakennus taisi olla päiväkoti. Ainakin pihakalusteiden perusteella näytti siltä. Ja googlettaessani löysin sille nimenkin: Päiväkoti Tuuli.

Leikkipuisto Viiri ei sekään ollut ihan tavallinen. Leikkipuistotätien sijasta täällä odotti leikkipuistosetä.

Olivatkohan tädit sitten toimineet sisätiloissa? Kai tällainen on perinteisesti tätipuuhaksi yhdistetty?

Emme itse asu rantareiteillä, joten jatkoimme matkaa Haagan suuntaan ja kotiinpäin ylittäen Vihdintien kevyen väylän auringon jo laskiessa.

Tässä vielä kartta pyöräretkemme siitä osasta, josta kirjoitin tämän tekstin:

Oli mukavaa taas pyöräillä. Olimme joutuneet pitämään parin viikon tauon, kun kaaduin ja sain polveni verille ja käteni kantositeeseen. Ensi hotkaisulla tämän päivän kokonaisuudessaan 30km lenkki voi kuulostaa paljolta, mutta olo on sen jälkeen ihan ok. Pyöräily on kivaa. Poikkesimme samalla moikkaamaan pieniä lapsenlapsiamme ja heidän ilmeensä kertovat mainiosti, että mummin ja taatan pyöräilyharrastus saa varmaan lähivuosina seuraajia.

Munkkiniemessä on paljon paljon muutakin nähtävää kuin ranta. Kirjoitimme siitä pari viikkoa sitten oman tekstin, löytyy täältä: Munkkiniemi.

Toissapäivänä kävelimme Meilahden huvila-alueella, eli paljon muutakin kuin rantaa. Se teksti löytyy täältä: Iltakävely Meilahden huvila-alueella.

Jos retkeilymme kiinnostaa, käy tykkäämässä Facebook-sivustamme, niin olet helpommin kuulolla, kun uutta tulee: Ailajajuha.

Kulosaari, Kivinokka ja Mustikkamaa

Kulosaari on täynnä kauniita rakennuksia, lähetystöjä, rantaa ja puistoja. Leposaaren kaunis hautausmaa, vaaleanpunainen Kulosaaren kartano puistoineen ja Kivinokan ulkoilualueen sekä Mustikkamaan läheisyys vielä lisäävät Kulosaaren houkuttelevuutta. Kivinokka ja Kulosaaren kartano löytyvät Herttoniemen puolelta kävelymatkan päästä.

Kulosaaren liikenneyhteydet

Kulosaareen on helppo tulla metrolla ja metroasema on myös helppo lähtöpaikka kävelyretken tai pyöräilyn alkamiseen. Kulosaareen pääsee helposti myös kaikilla idän suuntaan menevillä busseilla. Me olemme usein pyöräilleet Kulosaareen ja sieltä pois, esimerkiksi tulleet Viikin ja Herttoniemen kautta ja poistuneet Mustikkamaan ja Isoisän sillan kautta Kalasatamaan ja Hakaniemeen.

Leposaari

Metroaseman pohjoispuolella noin puolen kilometrin päässä on pieni Leposaari. Sen aikaisempi nimi oli Iso Pässi, mutta kun saaresta 1925 muodostettiin hautausmaa, oli luonnollista muuttaa myös saaren nimi. Leposaari on Helsingin pienin hautausmaa. Nämä kuvat sieltä on otettu auringon laskiessa.

Kulosaaren kartano

Kulosaaren kartano on Herttoniemen siirtolapuutarhan ja Kivinokan ulkoilualueen välissä.

Kartano on Helsingin kaupungin omistuksessa ja se on vuokrattu Julkisten ja hyvinvointialojen liitolle. Yläkerran saleissa on juhlatilat yli 100 henkilölle ja alakerran voi vuokrata pienempiin tilaisuuksiin. Kartanolla on historiaa jo 1500-luvulta ja Engelin suunnittelema nykyinen päärakennus on 1810-luvulta. Päätyyn loistava ilta-aurinko luo tunnelmaa sekä kartanoon että puistoon.

Kivinokan ulkoilualueelle voi kävellä kartanon ohi. Kivinokassa on luontopolku, lintutorni, kesämaja-alue, uimaranta, kesäkahvila ja usein tapahtumia, esimerkiksi juhannusjuhlat.

Herttoniemen siirtolapuutarha Kivinokan vieressä on Helsingin vanhin siirtolapuutarha.

Kansainvälinen Kulosaari

Kulosaaressa on useita eri maiden lähetystöjä. Oheisessa kartassa on merkitty punaisella tähdellä seitsemän suurlähetystöä, eli Iranin, Irakin, Ukrainan, Slovakian, Puolan, Kiinan ja Vietnami lähetystöt. Sinisellä tähdellä on merkitty toinen Kulosaaren kansainvälisyyttä osoittava paikka eli Kulosaaren yhteiskoulu.

Näyttävin lähetystörakennus on ilman muuta Irakin lähetystö.

Kaduilla kulkiessa näkee vieraitten maitten lippuja.

Yksityisessä Kulosaaren yhteiskoulussa on englanninkielistä opetusta sekä peruskoulussa että lukiossa. Englanninkieliseen opetukseen pääsee kielikokeen kautta. Kulosaaren yhteiskoulu on jatkuvasti ollut maan parhaitten koulujen joukossa, kun on verrattu ylioppilaskirjoitusten tuloksia.

Kuva koulusta näyttää sen sijainnin Puhoksen liikuntakeskuksen vieressä.

Kulosaari on puistojen, rantojen ja komeiden talojen kaupunginosa

Heti Kulosaarentiellä oli pakko pysähtyä tähän ihmettelemään, mikä tämä talo on.

Löysin tällaisen tiedon: Kulosaaren Domus, Kulosaarentien varrelle vuosina 1915–1916 rakennettu asuin- ja liikerakennus, joka oli 1960-luvun alkuun saakka Kulosaaren ainoa asuinkerrostalo.

Kulosaaren kirkko on Herttoniemen seurakunnan käytössä.

Ribbingshofin upeat rivitalot ovat hieno osa Kulosaaren arkkitehtuurihistoriaa. Kulosaaresta suunniteltiin 1900-luvun alussa keskiluokan ja varakkaamman väen huvilakaupunkia ja nämä ja jo mainitsemani Domus-asuintalo toteutuivat tuosta suunnitelmasta. Olisipa toteutunut enemmän, olivat nämä niin kauniita.

Kulosaaren entisen palokunnantalon tontilla on kolmen rakennuksen ryhmä.

Irakin suurlähetystön vastakkaisessa talossa on pihalla tämmöinen.

En tiedä, mikä on Ankkalinna, mutta talo on hieno.

Granfeltintietä pitkin Eugen Schaumanin puistoa kohti.

Eugen Schaumanin puisto näyttää keitaalta. Siellä on rantaa, penkkejä ja lasten leikkipaikka.

Puiston vieressä on Metsäpuutarha näkyy asukkaitten kädenjälki. Siellä on asukkaitten istuttamia puita ja asukkaiden mukaan nimettyjä penkkejä. Kun kävelimme puiston läpi, yksi mies oli niittämässä pusikkoa. Hän kertoi, että hoitaa puiston polkua, joka on umpeen kasvanut. Nähtävästi puiston ylläpitoon osallistutaan talkoilla.

Rannassa ovat Kulosaaren ehkä kuuluisimmat ja näyttävimmät rakennukset. Wihurin talo on alun perin rakennettu hotelliksi.

Kulosaaren Casino on toinen. Pääsimme Good Guide Helsingin kierroksellamme myös kurkistamaan sisälle.

Terassilta oli kauniit näkymät rannoille ja luodoille, joilla on ilmeisesti Helsingin laajin naurulokkien pesimäyhdyskunta.

Silta oli myös kaunis käveltävä.

Hopeasalmentie ja Marsalkankuja ovat hidasta käveltävää. Pysähdyksiä talojen päätyjen, aitojen ja pihan kukkien kanssa tulee kamera kädessä paljon.

Mustikkamaa

Marsalkantieltä on mukava jatkaa sillan yli Mustikkamaan suuntaan. Mustikkamaa tarjoaa Kulosaaren komeiden huviloiden jälkeen taas ihan erilaista nähtävää, onhan se ulkoilualue ja myös kätevä läpikulkupaikka Korkeasaareen.

Boatman’s Cafe vasemmalle sillan jälkeen terasseineen on mukava pistäytymispaikka. Kahvia tai ruokaa.

Katsoin tätä taloa ja melkein hyppäsin ihastuksesta – kerrankin ravintola, jolla on minun nimeni (Ravintola Aila), mutta ei se ollutkaan, vaan Ravintola Alia. Puurakennuksessa oleva ravintola on tällä hetkellä vain tilauskäytössä.

Yksi hauska paikka Mustikkamaalla on Seikkailupuisto Korkee. Muutama vuosi sitten vietimme siellä hauskan päivän syntymäpäiväänsä näin viettäneiden 6- ja 10-vuotiaitten lasten kanssa. Molemmat kiersivät kymmenkunta kertaa pienille lapsille tarkoitetun kantoradan. Korkeammalle radalle eivät noin pienet vielä pääse. Onneksi. Aikuisten pitää nimittäin siinä kantoradallakin vähän autella valjaista huolimatta.

Pienten lasten rata on ihan sopivan haasteellinen 6- ja 10-vuotiaille.

Kun kävelee rantapolkua Korkeasaaren sillan suuntaan, ohittaa Syötävä puiston. Se on erityisesti nuorten virikkeeksi tarkoitettu puisto, jossa saa tehdä puutarha- ja kasvimaahommia ja vähän kerätäkin kasvijuttuja mukaansa.

Siltaa kävellään Korkeasaareen. Näitä kuvia ottaessamme olimme sen verran myöhään liikkeelle, että kuulimme kuulutukset eläintarhan sulkemisesta ja näimme vain palaajia.

Rantakallioilta Korkeasaaren portin jälkeen on näkymät merelle ihan Katajanokalle ja Helsingin keskustaan asti.

Ja pienen kävelyn jälkeen onkin sitten jo toisen sillan päässä. Isoisän siltaa myöten pääsee Kalasatamaan.

Olemme muutaman kerran pyöräilleet tästä Kalasatamaan ja edelleen Hakaniemeen ja keskustaan. On paljon mukavaa nähtävää näinkin.

Kivinokka

Mustikkamaan ja Kulosaaren kävelyyn ja pyöräilyyn on helppo yhdistää Kivinokka, joka sijaitsee Kulosaaresta Herttoniemen suuntaan. Kivinokka on ulkoilualue, joka tarjoaa kävelyreittejä, luontopolun, lintutornin, kahvilan ja pari uimarantaa. Luettelo kuulostaa jo tavanomaiselta ja melkein tylsältä, mutta sitä Kivinokka ei tunnelmaltaan ole. Alue on täynnä pieniä mökkejä, joille kaupunkinlaiset vetäytyvät nauttimaan luonnosta. Omaa tonttia mökeillä ei ole, joten polkuja niiden ohi voi kulkea.

Hauska näitä oli katsella, mutta ei ehkä ihan meidän oma juttu. Kaipaisin sitä tonttia, pihaa ja yksityisyyttä. Kivinokan asukkaat ilmeisesti nauttivat yhteisöstään, koska siellä järjestetään myös paljon tapahtumia, kuten suuret juhannusjuhlat.

Tapahtumista ja tanssilavasta kertoo tämä nähtävyys: Dallape-kivi. Tanssiorkesteri Dallape soitti ensimmäisen keikkansa täällä 1920-luvulla.

Rannassa sijaitseva Maijan taiteellinen kesäkahvila näyttää houkuttelevalta. Siellä on joskus kesäisin eläimiäkin, mutta nyt paikalla olleet eläimet näyttivät aika jähmeiltä ja täytetyiltä. Sen sijaan läheisellä puutarhapalstalla näimme pari elävääkin. Harmi, olivat niin liikkuvaisia, että kuvan ottaminen ei oikein onnistunut.

Meidän iltakävelymme huippu ja tarkoitus olikin tämä. Kävelimme Kivinokan kärkeen, ihailemaan kallioilta auringonlaskua.

Emme olleet ihan ainoat. Tämänkin puun alla istui mies kameran kanssa. Otin kuvan, kun hän siirtyi rantakivelle.

Näin hänen heittelevän pieniä kiviä veteen ja ottavan kuvia rengasmaisista pikkuaalloista auringonlaskussa. Idea näytti niin hyvältä, että meidän pitää varmaan palata toteuttamaan jotain samanlaista. Ehkä otamme jonkun pikkupojistamme mukaan leikkimään näillä kultaisilla aalloilla.

Olimme mukana Good Guide Helsingin Kulosaaren kierroksella. He järjestävät parin tunnin opastettuja retkiä myös Kivinokkaan ja Herttoniemen siirtolapuutarhaan. Suosittelemme, tulee kivasti tietoa ja askeleita siinä sivussa.

Voit seurata meitä Facebook-sivumme kautta täältä: Ailajajuha

Seurasaari

Seurasaaren monet kasvot

Seurasaari on ulkoilmamuseo, auringonlaskun fiilistelypaikka, lenkkipolku, uimaranta ja juhlapaikka. Se tarjoaa sekä historiaa ja tapahtumia että luontoa, maisemia ja liikuntaa. Ei mikään ihme, että se on suosittu ja hyvin harva Helsingin tunteva ei ole siellä koskaan käynytkään. Me nautimme siitä melko harvoin, mutta aina mielellämme. Tänä vuonnakin vasta kaksi kertaa, kun on ollut tarvetta etsiä vielä ruuhkattomampia paikkoja.

Urho Kekkosen lenkkipolku

Urho Kekkonen asui Seurasaaren vieressä Tamminiemessä kolmekymmentä vuotta. Lenkki Seurasaaren ympäri oli aamuinen rutiini ja myös tapa testata kuntoa. Siitä muistuttavat nämä portaat, joissa Kekkonen kokeili ponnistusvoimansa säilymistä yrittämällä hypätä portaat kerralla. Vielä 74-vuotiaana hän ylsi toiseksi ylimmälle askelmalle ja kerran jopa ylimmälle, mutta hylkäsi suorituksensa, koska joutui ottamaan kiinni kaiteesta. Näyttää siltä, että alle seitsemänkymppinen ottaa kaiteesta kiinni, mutta ei sentään yritä hypätä. Kaksi porrasta kerralla menee kuitenkin vielä kevyesti ja kaiteet ovat aina hyvä turvallisuustekijä.

Merta ja uimaranta

Seurasaaren ympäri kävellessä rannalta, kallioilta ja sillalta on kauniita näkymiä merelle, onhan paikka saari.

Seurasaaren kallioiden vieressä on myös hiekkaranta, jolta pääsee uimaan. Sen lisäksi siellä on aidattu naturistiuimala, jossa on eri osastot miehille ja naisille. Keskiviikkoisin ja sunnuntaisin uimala on yhteiskäytössä, jolloin uimapukua on käytettävä. Nämä tiedot luin tietysti kaupungin infosivuilta. Ei ole meidän juttu kumpikaan.

Ulkoilmamuseo

Museona Seurasaari on antoisa ja ainutlaatuinen. Museoalueella talojen välissä voi kulkea kuka tahansa ja ihmetellä sinne siirrettyjä rakennuksia.

Me ostimme sillan jälkeen olevalta lippukioskilta pääsylipun, jolla pääsee katsomaan rakennuksia myös sisältä. Vai onko ”ostimme” väärä ilmaisu, kun vain näytimme Museokorttia ja saimme tarrat ulkoilutakin rintaan? Saimme samalla kartan, jossa kohteet oli numeroitu ja tänään auki olevat merkitty vihreällä värillä. Samalla hinnalla olisi voinut osallistua klo 13 alkavaan opastettuun kierrokseen.

Talojen portailla seisoi aina opas, jolta voi kysyä asioita. Oli niin vähän yleisöä, että juttelimme hetken monenkin oppaan kanssa ihan vain me ja hän. Tämänkin päivän jälkeen median uutisointi ruuhkautuneesta ulkoilualueesta tuntui voimakkaasti liioitellulta.

Talojen sisällä vaeltelu oli niin antoisaa, että suosittelen kyllä kokeilemaan.

Kurssin talo on Kuortaneelta. Tässä talossa katsahdimme heti toisiimme. ”Ollaanko me jo museokamaa, näähän on tutun näköisiä?” Ei kai se nyt varsinaisesti mikään ihme ole, että olemme nähneet tuvassa olevia verhottuja sänkyjä, tuoleja, tekstiilejä ja tupaa kiertäviä penkkejä. Vaikka talo on jo 1700-luvulta, nämä käytännölliset ratkaisut tuvissa ovat varmasti olleet käytössä kauan vielä meidän lapsuudessamme taloissa, joita ei vielä oltu siirretty mihinkään.

Niemelän torppa pihapiireineen on ensimmäinen Seurasaareen siirretty rakennus. Se siirrettiin 1909.

Ivars oli mielenkiintoinen, hienompi talo, mitä Seurasaaresta odotimme. Hienous johtui siitä, että keisari Aleksanteri I poikkesi vaihtamaan hevosta majatalona toimivaan Ivarsiin ja häntä varten taloa koristeltiin ja yläkertaan rakennettiin vihreäksi sisustettu keisarinkamari.

Kahiluodon kartano oli vielä hienompi. Oli posliiniastioita, tyylihuonekaluja ja kauniita verhoja. Paikkaan oli kerätty sisustusta eri kartanoista. Heti sisään tullessa vaikutuksen teki hervottoman iso kahvipannu.

Sen pihan kulmassa on taas yksi Aleksis Kiven mökki.

Pertinotsan karjalaistalo Suojärveltä tarjosi myös karjalaista kulttuuria. Taitavasti tehtyjä käspaikkoja oli esillä seinällä roikkumassa. Kävelevän lapsen liikkumiseen tarkoitettu ”tuoli” näytti hauskalta ja osasinpa selittää, miten oikeanpuoleista puuesinettä käytetään lakanoiden kaulaamiseen sileiksi.

Tuvassa oli hylly, johon nykyaikainen mies lyö päänsä heti. Taitaa olo näyttää tältä saman tien.

Toisen kerroksen ikkunoista näkee toisesta kulmasta Suomen toiselta puolelta eli Varsinais-Suomesta siirrettyjä aittoja.

Florinin huvimaja on hyvin toisenlainen kuin muut Seurasaaren museorakennukset.

Sitä vastapäätä on puhelinkioski, jonka ohi Juha ei koskaan mene ilman selfietä. Muisto levyn kannesta on vuodelta 1980.

Karunan kirkko on ulkomuseon vanhin rakennus. Se on rakennettu vuosina 1685-86 ja siirretty museoon 1912. 

Pieni puinen kirkko on suosittu vihkikirkko kesäisin. Juhannusjuhliin valitaan vuosittain juhannushääpari, joka vihitään täällä ja sytyttää juhannusjuhlien kokon. Kirkossa on kesäisin myös Meilahden seurakunnan järjestämiä jumalanpalveluksia ja joitain kirkkokonsertteja. Tänä kesänä ei, mutta kuuntelin juuri Youtube-videon kantelekonsertista, jossa oli vähän yleisöäkin. Se on kuunneltavissa vielä 18.8. asti.

Iisalmen pappilasta on Seurasaaressa tehty museokauppa ja sen yhteydessä on kahvila.

Museokaupan valikoimista voi ostaa kannatuksen vuoksi mukavia matkamuistoja. Meidän matkaan lähti – niin kuin meidät tuntevat varman heti arvasivatkin, pari näkkäripakettia. Maistuivat!

Museoalueelle sinänsä ei tarvitse ostaa pääsylippua, sen tarvitsee vain, jos haluaa käydä kohteissa sisällä. Paljon on nähtävää muutenkin. Yksi kiinnostavimman näköisistä on tällainen nili. Lapset aina kysyvät saman kysymyksen: ”Miten tuonne pääsee?” Ja ideahan on juuri se, että ei pääse. Tavarat ovat petojen saavuttamattomissa tuolla.

Kävelyretkemme oli tältä erää ohi. Oli aika palata parkkipaikalle sillan pieleen ja purkaa pyörätelineestä kaikkien lukkojen sitomat pyörät. Seurasaareenhan ei saa pyöriä viedä. Autollakin tähän parkkipaikalle asti voi ajaa, vaikka parkkipaikka onkin vähän pieni ruuhka-aikoina. Myös bussilla 24 pääsee perille.

Palataan!

Facebook-sivullemme pääset alla olevaa linkkiä klikkaamalla. Käy sivulla tykkäämässä, niin olet kuulolla uusistakin retkistämme. Voit seurata meitä Facebook-sivumme kautta täältä: Ailajajuha

Munkkiniemi

Munkkiniemen historia on pitkä

Munkkiniemen nimen historia palaa 1300-luvulle, jolloin Suomenlahden eteläpuolella Virossa sijainneella Padisen sistersiläisluostarilla oli alueita Uudenmaan rannikoilla. Tällaisiin ikivanhoihin asioihin törmäsin lukiessani Kone Oy:n kustantamaa Munkkiniemen kartanon historiaa, joka alkoi 1600-luvulta. Tässä en kuitenkaan pitemmästi ala sitä referoida, vaan poimin asioita omista lähivuosikymmenien kokemuksistamme ja viime viikolla tekemästämme Good Guide Helsingin opastetusta kierroksesta.

Luin juuri hyvän blogitekstin myös tuosta Padisen luostarista Virosta.

Munkkiniemestä löytyy jokaiselle jotain

Puistot, rantamaisemat ja kauniit rakennukset ovat aina meidän suosikkejamme, eli lähdetään niistä. Kun kävelee Seurasaaren ja Tamminiemen suunnasta on suoraan Munkkiniemen kartanon puistossa.

Munkkiniemen kartano

Nykyisin Munkkiniemen kartanon omistaa Kone Oy, joka osti ja kunnosti sen pääkonttorikseen. Vuonna 2001 pääosa toimistotiloista siirtyi kuitenkin Keilaniemeen ja Koneen nimi yhdistetään nykyisin useammin niin sanottuun Koneen puistoon, josta myöhemmin.

Munkkiniemen kartano yhdistyy monien mielikuvissa elokuvaan Munkkiniemen kreivistä. ”Sua vain yli kaiken mä rakastan, olet kaikkeni päällä maan” taitaa vieläkin kuulua serenadina sekä häissä että syntymäpäivillä. Yllätys yllätys, koko leffa onkin mielikuvituksen tuotetta. Mitään Munkkiniemen kreiviä ei ole koskaan ollutkaan ja elokuvakin on kuvattu Herttoniemen kartanossa.

Kartanon entiset omistajat ovat säilyneet katujen nimissä. Hollantilaisen rakentajasuvun Matheisenin mukaan on nimetty Hollantilaisentie ja seuraavan omistajan eli Ramsayn perheen mukaan Ramsaynranta, jota Munkkiniemestä ajetaan Kuusisaaren suuntaan.

Kaartintorppa

Tämäkin rakennus liittyy Munkkiniemen kartanoon. Kaartin torppa oli alun perin Munkkiniemen kartanonherran George Ramsayn pojan Edwardin perheen kotina. Kun Munkkiniemi 1946 liitettiin Helsinkiin, tästä tuli lastentarha ja sitä se on vieläkin.

Munkkiniemen kartanon torni

Aikanaan kartanon viljasiiloksi 1840 rakennettu tornimainen rakennus on saneerattu asuinkäyttöön. HIM-yhtyeen Ville Valo osti sen vuonna 2006 ja myi 2015 lähtien asuntoaan yli kahden miljoonan hinnalla, mutta asunto ei ollut vaihtanut omistajaa ainakaan viime kevääseen mennessä. Torniin ei tietenkään pääse sisälle, mutta löysin Iltalehden jutun, jossa oli myös sisäkuvia.

Munkkiniemen sankarihauta

Läheisellä viheralueella Skytten puistossa on Munkkiniemen sankarihauta, joka vihittiin käyttöönsä 14.3.1940. Taideteos, Maaemo suojelee poikaansa, on Wäinö Aaltosen käsialaa. Kaupunginosan sankarihauta selittyy sillä, että tuolloin Munkkiniemi oli Huopalahden kuntaan kuuluva itsehallinnollinen yhdyskunta. Huopalahti liitettiin Helsinkiin 1946. Kaunis ja rauhallinen paikka.

Kalastajatorppa

Kalastajatorppa on varmaan yksi tiedetyimpiä kohteita Munkkiniemessä. Yli satavuotiaalla paikalla on muutakin historiaa kuin erilaisten valtiovierailujen yhteydessä syntyneitä uutisia. Siellä on järjestetty useita viihteen keskeisiä tilaisuuksia. Vuonna 1952 Armi Kuusela kruunattiin siellä Suomen neidoksi ja Suomen ensimmäinen disco järjestettiin siellä 1966. Siellä on pidetty paljon virallisempiakin tilaisuuksia, kuten Helsingin kaupungin 400-vuotisjuhlat.

Näin korona-aikana koskettaa sellainenkin tieto, että talvisodan aikana pyöreä sali toimi ylimääräisenä sairaalana. Mahtavatkohan salissa nyt juhlivat edes tajuta, että joskus siellä on leikattu potilaita? Mutta mitäpä historiasta, rakennuksen ympärillä on kaunista puistoa ja rauhaa.

Hilton hotelli Kalastajatorpan sisäänkäynti

Hotelli ei ulkoa päin katsottuna anna mitään kovin luksusmaista mielikuvaa, joka valtiovierailu-uutisoinnista on muodostunut. Vielä enemmän yllättää vieressä olevan Valtion vierastalon ulkoinen vaatimattomuus. Sen pihamaalla on kelottuneita puita, piha ja rakennus ovat kuin mikä tahansa metsän reunassa seisova talo. Mitähän odotin? Ehkä ainakin viimeistellympää pihaa. Olen nähnyt Trumpin vierailun yhteydessä myös sisäkuvia muutamissa lehtiartikkeleissa, esimerkiksi Iltalehdessä. Avaraa siisteyttä Artekin kalustein. Niin suomalaista!

Kalastajatorpan vieressä on portin pielessä tällainen kovin ei-suomalainen porttivahti. Talo on Indonesian suurlähettilään virka-asunto. Itse suurlähetystö sijaitsee Kuusisaaressa.

Hollantilaisentien rakennukset

Hollantilaisentien rivitalo on pieni osa Eliel Saarisen tekemää suunnitelmaa koko Munkkiniemestä. Munkkiniemen kaupunginosaan piti tulla Munkkiniemen puistotien alussa olevien korkeiden talojen muodostamasta ”portista”, joiden takana olisi auennut viihtyisä kaupunkimaisema. Olennainen osa suunnitelmaa olivat matalat kerrostalot ja tämäntyyppiset omakoti- ja rivitalot. Tätä katsoessa näyttää siltä, että on harmi, ettei suunnitelma toteutunut. Pienoismalli suunnitelmasta on esillä Helsingin kaupunginmuseossa.

Tämä Saarisen suunnittelema rakennus on juuri nyt muuttumassa asuintaloksi. Voi kun se lottovoitto vihdoin tulisi! Kävisin ainakin katsomassa. Nyt paikasta ei saa edes oikein kunnon kuvaa, mutta netistä löytyy. Ainakin täältä ihan hurjan komea kuva. Munkkiniemen Kadetti.

Rantapolku

Rantapolku on Tiilimäen ja Munkkiniemenrannan välissä oleva pienempi katu. Se tarjoaa lisää Munkkiniemen varakkaaseen historiaan liittyvää katsottavaa. Sen varrella on rakennuksia, joissa on luotu muotia ja järjestetty muotinäytöksiä, joiden takia sillä aikansa oli lempinimi ”Rättikatu”. Nyt katsellaan kauniita sisäänkäyntejä ja istutuksia. Ja haaveillaan vielä lisää siitä lottovoitosta.

Alvar Aalto Munkkiniemessä

Alvar Aallon kotitalo on Munkkiniemessä Riihitiellä. Nykyisin se on museona. Aallon suunnittelemin huonekaluin sisustettu museo kiinnostaa erityisesti suomalaisesta yksinkertaisesta kalustuksesta ja sisustuksesta innostuneita ulkomaalaisia. Aallon ateljeetalo Tiilimäessä on myös opastetuilla kierroksilla auki yleisölle. Nyt täytyy tunnustaa, että molemmista olemme vain kävelleet ohi, sisätilat ovat vielä näkemättä.

Pokrovan kirkko

Myös tämän harvinaisen hienon kohteen ohi olemme Tiilimäestä Nuottapolulle kääntyessämme ajaneet varmaan satoja kertoja niinä vuosina, jolloin lapsemme opiskelivat Nuottapolulla Länsi-Helsingin musiikkiopistossa ja päivärutiineihin kuuluivat kuljetukset sinne lähes joka päivä. Nyt osallistuimme Good Guide Helsingin opastettuun kävelykierrokseen, johon sisältyi vierailu tässä ortodoksisessa kirkossa.

Pokrovan ortodoksinen kirkko kuuluu Moskovan patriarkaattiin eikä Konstantinopolin, kuten se tunnetumpi ortodoksinen kirkkokunta Suomessa. Kirkko on rakennettu ja sitä ja sen toimintaa ylläpidetään täysin yksityisesti.

Kaunis ja pieni. Kirkon voi nähdä sisältä sunnuntaisin, kun siellä on messu kymmeneltä.

Eila Hiltusen ateljee

Kirkkoa vastapäätä on taiteilija Eila Hiltusen asunto ja ateljee.

Länsi-Helsingin musiikkiopisto

Ja kun nyt satuimme nurkilla olemaan, kävimme muistelemassa ja fiilistelemässä Länsi-Helsingin musiikkiopiston pihalla. Useita kertoja olen nukkunut pienet iltaunet autossa täällä pihalla odotellessani soittotunnin tai orkesteriharjoitusten päättymistä. Ei se ole ikävä muisto, vaikka tällä hetkellä osaan arvostaa sitä vaivannäköä paremmin kuin silloin. Kaksi lapsistamme on musiikin ammattilaisia ja ne kaksi muutakin osaavat hyvin soittaa ja laulaa, vaikka eivät sitä ammatikseen teekään. Täältä on alkanut monen lahjakkaan muusikon ura. Neljä lastenlapsistamme kulkee täällä nyt joka viikko. Eli paikka ei ole vieras meille vieläkään.

Munkinpuisto ja Koneen päärakennus

Nuottapolun päässä avautuu Munkinpuisto moneen suuntaan. Joskus olen kuullut tätä puistoa nimitettävän myös Koneen puistoksi (epävirallisesti), koska Munkkiniemen puistotien suunnasta sinne saavutaan entisen Koneen pääkonttorin talon alta. Koneen talo on ihan vähän aikaa sitten muutettu asuintaloksi ja sen viereen on rakennettu myös matalampi siipi asuntoja. Edelleenkin pyöräilijät ja jalankulkijat saapuvat Koneen portista puistoon.

Taloon rakennettiin kaksi lisäkerrosta ja pysäköinti sijoitettiin syvälle maan alle. Se oli tuottaa ongelmia läheisen lammen suhteen. Lampi piti säilyttää viitasammakoiden takia ja pysäköintikerros eristää siitä.

Rakennuksen jälkeen alkavaa puistoa halkoo leveä ulkoilureitti, jossa vasen puoli on pyörätie ja oikea jalankulkijoille. Tätä on aina kiva pyöräillä.

Puistossa on frisbeegolfrata, joka taitaa olla ainoa, jossa olen ikinä heittänyt. Yksi pojistani on harrastanut sitä enemmänkin ja hän houkutteli kokeilemaan. Puistossa on myös monipuolinen leikkikenttä mataline skeittiratoineen ja erillinen koirapuisto.

Tarvo

Meidän pyöräretkemme jatkuvat usein Tarvoon ja Tarvaspään suuntaan. Munkkiniemestä on sinne kevyen liikenteen väylä ja silta on juuri uusittu. Sillan pielessä on vesihiihtoaktiviteetteja ja välinevuokrausta.

Kevyen liikenteen silta Tarvoon.
Kevyen liikenteen silta Munkkiniemestä Tarvoon aikaisemmin

Munkkiniemen ranta

Tarvosta Munkkiniemeen on mukava kävelyreitti rantaa pitkin. Sen varrelle jää myös Munkkiniemen uimaranta. Polku ei ole koko matkalta rannassa näin selkeää, osa rannasta on puita ja polkua, esimerkiksi rattaiden tai pyörän kanssa pitää nousta ylemmäs.

Munkkiniemenranta on viihtyisä käveltävä. Erityisesti nautiskelemme siitä auringonlaskun aikaan, mutta myös rannan jäätelökioski houkuttelee vähän väliä. Vuosi sitten koulun alkajaispäivänä neljä lastenlastamme kiipesi puiden oksille syömään juhlajäätelönsä ja olen kyllä nähnyt näissä houkuttelevissa puissa muitakin, vaikka rannan kivet ovat varmasti yhtä suosittuja jäätelönsyöntipaikkoja.

Viereisestä Cafe Torpanrannasta saa kyllä muutakin. Houkuttelee.

Viimeksi kävellessämme Kalastajatorpantietä ihmettelimme yhden talon seinässä isoa kylttiä: Museum Oologicum R. Kreuger. Mikä kumma tuo on? Ei mikään ihme, että emme tienneet. Munamuseo ei ole yleisölle avoin, vain tiedemiehille. Munia on vetolaatikollisissa teräskaapeissa valtava määrä eli arviolta noin 50 000. Olisipa hauska päästä sisälle.

Mutta eipä mitään, kyllä Munkkiniemen pienillä kaduilla on ulkonakin mukava kulkea ja fiilistellä rauhallista menoa.

Torpan Pojat

Munkkiniemi nostaa meidän perheessämme esiin myös urheilumuistoja. Torpan Pojat on yksi Suomen parhaista koripalloseuroista. Oma poikamme pelasi kaksi kertaa sen joukkueessa, kun ToPo voitti nuorten Suomen mestaruuden joskus kauan sitten. Koripalloharrastus on otettu Munkkiniemessä niin tosissaan, että sille on pystytetty Juhana Blomstedtin luoma patsas Munkkiniemen yhteiskoulun pihalle. Patsaan nimi on Vapaaheitto. Kaari nousee yli kuuden metrin korkeuteen ja päättyy tasan korin yläreunaan 3,05 metrin korkeuteen.

Munkkiniemi on meille täynnä hyviä muistoja. Asuimme siellä kolme vuotta naimisiin mennessämme ja vaikka ennen lasten syntymää muutimmekin muualle, Länsi-Helsingin musiikkiopisto ja ToPo toivat meidät takaisin Munkkaan harva se päivä. Viihdymme kaduilla, vanhat rakennukset ovat mukavaa katseltavaa ja ranta tarjoaa kaunista kävely- ja pyöräilyreittiä.

Ihan viimeisin muisto ei ole hyvä. Pyöräretkemme päättyi, kun pyörän eturengas luiskahti raitiovaunun raiteeseen ja samassa olin itse rähmälläni jalkakäytävällä. Polvi verillä, käsi paketissa, ilta Haartmanin sairaalassa ja elinen päivä Töölön tapaturma-asemalla eivät kuitenkaan mustaa Munkan mukavia muistoja. Kyllä tästä selvitään. Ja lähden kyllä käsi paketissakin Munkkiniemen rantaan jäätelölle.

Voit seurata meitä Facebook-sivumme kautta täältä: Ailajajuha

Otimme museokortit käyttöön Tamminiemessä

Museokortti

Museokortti on pääsylippu Suomessa noin kolmeen sataan museoon. Sain sen äitienpäivälahjaksi ja Juha sai samanlaisen samana päivänä syntymäpäivälahjakseen. Olemme odottaneet sopivaa sadepäivää ottaaksemme korttimme käyttöön mahdollisimman hyvällä museovierailulla. Eilen satoi kaatamalla. Katsoin, että Tamminiemi on auki keskiviikosta sunnuntaihin klo 11 – 17 ja lähdimme ajamaan paikalle ehtiäksemme ensimmäiselle opastetulle kierrokselle yhdeksitoista.

Tamminiemi on Seurasaaren vieressä

Seurasaaren kävijät ymmärtävät varmaan hyvin, miksi erityisesti presidentti Kekkonen viihtyi Tamminiemessä. Kun omalta kotiportilta pääsee suoraan saaren ympäri kiertävälle juoksulenkille, mikä voisi olla urheilulliselle miehelle parempi paikka asua.

Tamminiemestä presidentin asunto

Tamminiemen jugendhuvila valmistui alunperin yksityisen Nissenin perheen kodiksi 1904. Sen jälkeen se oli edelleen yksityisessä käytössä eli Sundgrenin perheen kotina vuoteen 1920. Sen jälkeisen omistajan nimi kuulosti jo tutummalta, eli silloin Hufvudstadsbladetin päätoimittaja, Suomen varakkaimpiin liikemiehiin kuulunut Amos Anderson osti sen. Hän oli Kyösti Kallion hyvä ystävä ja lopulta päätyi lahjoittamaan Tamminiemen Suomen valtiolle presidentin asunnoksi 1940. Kyösti Kallio kuitenkin ehti sairastua ja kuolla ennen kuin hän pääsi muuttamaan Tamminiemeen, eli ensimmäinen siellä asunut presidentti oli Risto Ryti. Myös Mannerheim asui siellä, ja nautti Seurasaaren ulkoiluympäristöstä. Paasikivi taas ei muuttanut Tamminiemeen, vaan valitsi asunnokseen Presidentinlinnan, koska piti sen sijaintia käytännöllisempänä. Sylvi ja Urho Kekkonen asuivat Tamminiemessä 1956 – 1986, eli kolmekymmentä vuotta. Mielikuva Tamminiemestä juuri Kekkosen asuntona on siis erityisen vahva.

Ei siis mitenkään odottamatonta, että museon lippukassan vieressä meitä tervehtii taiteilija Ilja Glazunovin maalaus Urho Kekkosesta.

Kuva sai valmistuessaan melko ristiriitaisen vastaanoton. Sitä ei oikein pidetty mallinsa näköisenä. Kuulemma Kekkonen itsekin totesi jotenkin tahdikkaasti, että kaipa tuossa ilmeessä jotain tuttuakin on.

Tamminiemi museona

Tamminiemi on museokäytössäkin ennen kaikkea Urho Kekkosen museo. Sen monet miljööt ovat tuttuja Kekkosen presidenttikaudelta. On työhuone, on ikkunasyvennys, jossa hän piti yksityispalavereja tärkeiden henkilöiden kanssa, on iso edustustila, jossa hallitus nähtiin puoliympyrässä tervehtimässä presidenttiä ja jossa Kekkonen piti ”lastenkutsuja” nuorille vaikuttajille.

Museosta ja sen historiasta ja esineistöstä on hyvä teksti Tamminiemen omilla sivuilla. Suosittelen sen lukemista ennen opastettua kierrosta. Siten on koko ajan paremmin tietoinen siitä, missä mennään ja mitä esineistöä missäkin on. Sen kanssa voi museon kiertää myös omatoimisesti.

Tamminiemi on täynnä Urho Kekkosen saamia lahjoja eri valtioiden päämiehiltä ja myös Kekkosen ajan taiteilijoiden töitä ja tunnettujen suunnittelijoiden kalusteita. Tärkeät maailman vaikuttajat ovat läsnä esineistössä. Seinällä on George Bushin lahjoittama maailman kartta, josta avaamalla saa esiin tarkempia alueita. Hyllyllä komeilee Nikita Hruštšovin Kekkoselle 60-vuotislahjaksi antama maljakko. Yrjö Kukkapuron, Timo Sarpanevan ja Eero Aarnion kalusteet ovat olleet käytössä. Seinillä on taiteilijaystävien lahjoituksia, esimerkiksi Reidar Särestöniemen maalaus ja Essi Renvallin reliefi.

Yläkerta on perheen omaa aluetta. Sekä Urho että Sylvi Kekkosella oli oma makuuhuone, joka toimi myös kummankin yksityisenä työhuoneena. Isossa ruokasalissa on järjestetty arkisempien ruokailujen lisäksi juhla-ateriat koko perheelle. Oleskelutiloissa kumpikin on katsellut televisiota omasta lempinojatuolistaan. Yrjö Kukkapuron pallotuoli ei ollut se Urho Kekkosen lempituoli. Kuulemma vaikea nousta ylös ja vaikea kuulla pallon sisälle toisten puhetta.

Mielenkiintoista oli myös nähdä arkisista arkisin keittiö, jonka väritys oli suoraan 70-luvun kotien keittiöistä. Täällä valmistettiin kaikki ateriat. Urho Kekkosen valtakuntaa tämä ei ollut, hän oli tuskin koskaan siellä edes käynyt. Oli myös tarkkaa puuhaa pitää huolta oikeasta ruokavaliosta. Kalaa kului paljon, useana päivänä viikossa.

Tamminiemen sauna

Onkohan missään muualla saunaa, jossa valtioiden päämiehet ovat saunoneet yhdessä ja lauteilla keskustelleet epävirallisesti kaikesta heitä kiinnostavasta? Kekkonen kutsui heitäkin saunomaan kanssaan sen lisäksi, että saunoi suomalaisten poliitikkojen, taiteilijoiden, kirjailijoiden ja tiedemiesten kanssa. Ihan kaikkea tällaista toimintaa ei muissa maissa ymmärretty, esimerkiksi Neuvostoliitosta tuli kritiikkiä Nikita Hruštšoville, että saunominen ei kuulunut viralliseen ohjelmaan.

Tamminiemen rantasaunaan pääsee kesäaikana tutustumaan sisältäkin. Me ylitimme sateenvarjon suojassa pihan, laskeuduimme portaat hirsisaunan viereen ja käväisimme sisällä. Puukiuas ja lauteet olivat ihan kuin missä tahansa suomalaisessa saunassa. Oleskelutilassa oli lepotuolit ja niiden vieressä pieni uima-allas. Tämä oli sitten jo sitä presidentillistä luksusta.

Rannasta on myös mukava näkymä päärakennukseen.

Tamminiemi on samalla rannassa ja keskellä kaunista puistoa. Nimensä mukaan puistossa kasvavat suuret tammet.

Tamminiemen opastus

Tamminiemessä järjestetään opastettuja kierroksia ja museoon voi tutustua myös omatoimisesti. Meidän opastettu kierroksemme oli oikein onnistunut. Opas puhui reippaasti selkeällä äänellä, esitteli paikat kiinnostavasti ja kertoili myös asioita, joita kaikkia ei ole mainittu Tamminiemen sivustolla olevassa esittelytekstissä, josta aikaisemmin mainitsin. Suosittelen kierrosta, joka kuuluu pääsylipun hintaan ja on siis museokorttilaiselle ilmainen.

Museokortin mahdollisuudet

Museokortti rohkaisee myös pistäytymään museossa, jossa ei ehkä muuten tulisi käytyäkään. Jatkoimme Tamminiemestä tällaiselle käynnille Didrichsenin taidemuseoon Kuusisaareen. Taidemuseo on ilman muuta käymisen arvoinen, mutta olemme jo käyneet siellä pari kertaa ja nähneet pysyvät näyttelytilat. Nyt oli mukava sadepäivän ratoksi pistäytyä katsomaan tämänhetkinen Kuutti Lavosen 60-vuotisjuhlanäyttely Aika ja ikuisuus, joka on avoinna 23.8.2020 asti.

Taidemuseon pihallakin on nähtävää. Ilman sadetta olisimme varmaan kierrelleet enemmänkin veistospuistossa, joka on nähtävissä avoimesti myös museon ollessa suljettu. Tällä hetkellä veistospuistoon on opastettu kierros sunnuntaisin yhdeltä.

Vielä yksi kuva hyvin onnistuneelta sadepäivältä:

Taidemuseon pihalla kypsinä kutsuvat puolukat kruunasivat päivän. Museokorttimme oli otettu käyttöön erittäin onnistuneella tavalla. Aurinkokin melkein alkoi paistaa ja tulevan syksyn iloiset marjahaaveet mielessä ajoimme kotiin. Kaikkea kokemaamme voimme suositella, sekä museokorttia, Tamminiemeä että Didrichsenin taidemuseota. Jatketaan!

Meilahden Arboretum

Seurasaari on kaikkien tietämä paikka. Sinne osaavat turistit ja ulkoilijat, sen ulkoilmamuseo on ainutlaatuinen. Sen lähellä on paljon muutakin nähtävää. Meilahden Arboretum tarjoaa hyvän paikan kukkien ja puiden katselemiseen ja piknikille, Tamminiemen museo on ainutlaatuista lähihistoriaa ja Munkkiniemessä on paljon enemmän nähtävää kuin arvaisikaan.

Meilahden Arboretum

Käänny Seurasaaren suuntaan Paciuksenkadulta Iho- ja Allergiasairaalan vierestä, ja hetken päästä oikealla on Meilahden Arboretumin parkkipaikka. Nelosen raitiovaunusta voit jäädä pois Paciuksenkadulla ja kävellä parisataa metriä Arboretumiin. Seurasaaren parkkipaikalta bussin 24 päätepysäkiltä sinne kävelee kymmenessä minuutissa. Näin lähellä – oletko käynyt? Me löysimme paikan vasta tänä keväänä, kun kirjoitin Googleen ”ruusupuisto Helsinki”. Melkein hävettää.

Meilahden Arboretum tarjoaa erilaista nähtävää keväästä syksyyn. Alkukesästä siellä kukkivat puut, alppiruusut ja muut pensaat. Nämä kaikki ihanat kukkakuvat on otettu hiljaisena iltahetkenä samaan aikaan kun kansa tungeksi katsomassa Haagan Alppiruusupuistoa.

Muutama alppiruusu on täälläkin.

Kukkien, pensaiden ja puiden lisäksi alue tarjoaa rauhallista nurmikkoa ja myös pöytäasetelmat alueella viipymiseen ja seurusteluun.

Ensimmäinen käyntimme osui hetkeen, jolloin runsaat ruusupensaat olivat vielä täynnä nuppuja.

Myös toinen käyntimme oli pikkuisen epäonninen ruusujen suhteen. Pari rankkasadepäivää parhaaseen kukinta-aikaan oli jo vienyt osan ruusujen loistosta. Mutta eipä hätää, kyllä puistossa aina nähtävää on. Penkkien rivin takana on istutettu perenna-alue, jolla sille istutetut perennat saavat levitä ja kasvaa luonnollisesti.

Puut tarjoavat nähtävän lisäksi myös muuta hupia. Tässä istui hetken kuvan ottamisen jälkeen neljä lastenlastamme hauskasti kuvaa varten, en vain muistanut pyytää lupaa sen kuvan julkaisemiseen.

Yhdessä heidän kanssaan etsimme kauneimmat ruusut kuvia varten.

Auringon laskiessa katselimme sen kultaamia puiden latvoja ja päätimme tulla monta kertaa uudelleen. Ainakin ruska-ajan näkymiä odotan innolla.

Espoon rantaraitti viikossa

Espoon rantaraitti kulkee meren rantaa Kivenlahdesta Tapiolan kautta Laajalahteen. Kaunis merenrantareitti on hyvin pyöräiltävissä yhdessä päivässä, se on alle 40km pitkä. Mutta jos olet jo tutustunut meihin, ymmärrät varmaan hyvin, että meiltä meni sen suorittamiseen viikko, vaikka osa reitistä oli jo tuttuakin. Yhdistimme reittiin myös kävelyä luonnossa. Tähän meren lähellä olevat luontokohteet Kasavuori, Hanikka ja Villa Elfvik olivat antoisimmat.

Reitti alkaa Kivenlahdesta. Aloitus oli meille hankala, koska pyörät olivat auton perässä, emmekä löytäneet Kivenlahdesta parkkipaikkaa kovin helposti. Pyörimme ympäriinsä ja vihdoin vasta Merivalkaman varrelta löytyi paikka, jossa pyörät pääsi nostamaan auton perästä. Muutama kilometri reitin alusta jäi ajelematta.

Olimme kuitenkin saman tien Kivenlahden viihtyisässä rannassa. Tämä kohta on pyöräilijän otettava hyvin maltillisesti, rannassa kävelijöitä väistellen. Muutama vanhus ilmeisesti lähitaloista tervehti ystävällisesti.

Tänä aamuna Juha valitti selkäänsä ja tein ehdotuksen. Mitäs jos pyöräilisin reitin uudelleen yksin? Mies innostui. Teki eväät, nosti pyöräni auton perään ja ajoi minut reitin lähtökohtaan, josta kotiin olisi noin 45km. Tuo ei sähköavusteisilla pyörillä olisi matka eikä mikään ja rento pyöräily antaa mahdollisuuden nauttia upeista maisemista koko ajan.

Tämän sillan pieleen jäin ja lähdin Saunalahtea kohti.

Lähes koko Espoon rantaraitti on soratietä, jolla pyöräilijät ja kävelijät kulkevat samaa reittiä. On hauska katsella merenrantataloja toisella puolella ja merimaisemia toisella. Eikä tämä ole mikään vauhtihurjastelijoiden reitti muutenkaan, joten rento meno ja maisemien katselu on helppo yhdistää.

Länsiväylän alitus Saunalahdesta Kivenlahden puolelle on lähes ainoa kohta, jossa ollaan isomman liikenteen lähellä.

Kivenlahden puolella on Porkkalan palautuksen muistomerkki. Porkkala oli Neuvostoliitolle vuokrattuna tukikohtana sodan jälkeen vuoteen 1956 asti. Alun perin tuon kehyksen läpi näkyi Porkkalan alue, mutta nyt on tainnut puskia kasvaa väliin.

Tämän muistomerkin jälkeen olinkin jo samalla reitillä, jota olimme yhdessä ajaneet viisi päivää pysähdellen ja lähiympäristöissä mutkitellen. Heti Kivenlahdessa maisemat houkuttelivat pysähtelemään taaskin koko ajan.

Kivenlahdessa reitti kulkee ihan asuintalon ja rannan välissä. Kyllä tässäkin pyöräilijöitä näkyi, vaikka luulisin olevan kohteliaampaa taluttaa pyörää. Vanhat asukkaat vilkuttelivat jälleen hymyillen penkeiltä.

Espoon omilla sivuilla Kivenlahden Meritornin sanotaan olevan pääkaupunkiseudun toiseksi korkein asuinrakennus, vaikka en ole kyllä ihan varma tästä tiedosta enää Kalasataman tornien valmistuessa. Korkein lähteitteni mukaan on Vuosaaressa.

Tietääkseni jotkut kohdat Rantaraitista eivät sovi pyöräilijöille, vaan ovat vain jalankulkua varten. Olisi ehkä hyvä merkitä nämä viitoituksissa jo selkeämmin. En toki valita sitä, että eksyimme Tyrskyvuorelle, vaikka sieltä eteenpäin ei päässytkään kuin portaita. Jos emme olisi eksyneet, olisivat hyvät näkymät jääneet kokematta.

Satamia on Espoon merenrannoilla koko ajan. Kivenlahden Merisataman jälkeen Laurinlahden ja Soukan laiturit ovat seuraavaksi täynnä veneitä.

Tähän maisemaan pysähdyimme eväshetkeä varten. Rannalla oli pari penkkiä, muutama lapsi ja lauma valkoposkihanhia. Rauhaamme ei mikään häirinnyt, aurinko paistoi, vesi lainehti hiljalleen.

Sitten olikin ensimmäisen reissupäivän rantapyöräilyt pyöräilty. Saimme puhelinsoiton, joka iloisesti muutti suunnitelmat, kun lastenlapset halusivat tulla mummin ja taatan luo, ja ajoimme alle puolessa tunnissa lyhintä tietä autolle Kivenlahteen. Tämä on helppo ratkaisu muillekin, joilla on tarvetta tutkia rantaraittia perusteellisesti ja sitten palata lähtöpaikalle. Takaisin ei tarvitse palata samoja mutkia, lyhyempiä pyöräreittejä löytyy katujen varsien pyöräteiltä.

Kasavuori

Seuraavana päivänä jatkoimme Rantaraitilla retkeilyä suuntaamalla kävellen Kasavuorelle. Kasavuori on Espoon korkein kohta ja Kasavuoren kallioille kiivettyään saa eteensä upeat näkymät merelle ja ympäristöön.

Tämä näkymä on yksi niistä asioista, joiden takia meiltä kului Espoon rantaraittiin viikko. Istuimme rauhassa ja totesimme, että ei ole taaskaan kiirettä mihinkään. Tuulenvire helli ihoa, aurinko lämmitti, poutapilvet elävöittivät maisemaa, ja hetki oli pysähtymisen arvoinen. Usein ihmettelemme niitä, jotka kiireesti ahmivat samalle päivälle tai lyhyeen aikaan paljon pysähtymättä mihinkään. Emme ole koskaan tehneet niin. Ja nykyisin kuljemme vielä kiireettömämmin. Kirjoitin oman tekstin Kasavuoren retkestämme. Se sisältää myös ohjeet sinne suunnistamiseen. Voit lukea sen tästä: https://ailajajuha.com/2020/07/16/kasavuori/

Kasavuorelta lähdettyämme pyöräilimme takaisin Soukan suuntaan nähdäksemme kalliot myös alhaalta päin.

Suinonsalmi ja Suvisaaristo

Kasavuoren jälkeen poikkesimme Rantaraitilta Suvisaariston suuntaan. Suinonsalmi on yksi niistä paikoista, joista voi nousta saariston laivareiteille, esimerkiksi Pentalaan meneviin laivoihin. Tämä on vielä kokeilematta, mutta onpahan jotain, mitä odottaa. Suinonsalmen vieressä on myös uimaranta.

Suvisaaristoon johtaa silta ja tien vieressä on hyväkuntoinen pyörätie. Hetki sillan jälkeen oikealla on Saariston kauppa, joka piti käydä katsastamassa. Aamupäivällä sen terassilta olisi saanut lounaan. Löytömme oli Mammas Näkkäri, pikkuisen makea siemennäkkäri. Juha kävi kaupassa uudelleen jätettyään tänään minut Kivenlahteen, mutta näkkärit oli kaikki ostettu. Harmi. Lähtisiköhän sitä Inkooseen asti näkkärin perään?

Suvisaariston suunta kannattaa kyllä käydä katsastamassa, vaikka ei näkkäriä löytyisikään. Ajoimme tällä kertaa Bosundin sillalle asti tarkistamaan, miten aurinko laskee.

Hanikka

Tänään ajaessani yksin Rantaraittia en poikennut enää Suvisaaristoon. En myöskään Hanikan ulkoilualueelle, jonka vieritse Rantaraitti ja Suvisaaristontie kulkevat. Viikolla meiltä meni Hanikassa ja sen lähirannoilla retkeilyyn kokonainen päivä. Kyllä sen päivän aikana jo poimittiin pari litraa mustikoitakin ja kiivettiin yhdet kuntoportaat pyöräilyn lisäksi. Kirjoitin Hanikasta oman tekstin, joka sisältää myös kartat alueella suunnistamiseen.

https://ailajajuha.com/2020/07/18/hanikka/

Hanikan rannoilta näkee jo Haukilahteen asti. Kuva vesitornista on otettu jo huhtikuussa kävellessämme keväistä luontoreittiä pitkospuita pitkin.

Hanikan iso siirtolohkare on vain viidenkymmenen metrin poikkeamisen päässä Rantaraitin reitiltä. Sen voi hyvin käydä katsastamassa, vaikka ei Hanikan reittejä kiertelisikään.

Hanikassa on luontopolun lisäksi helppo pyöräreitti, jonka voi kyllä hyvin käydä pyörähtämässä ympäri.

Villa Rulludd ja Rullaniemen luontopolku

Rantareittiä jatkaessamme löytyi toinen meille mieluisista kahvipaikoista, eli Villa Rulludd rannassa vähän ennen Suomenojan satamaa. Viihtyisä ympäristö ja hyvät itse leivotut pullat maistuivat. Joimme kahvimme pihalla pöydän ääressä, mutta olisivat sisätilat ja terassikin olleet mukavat. Juha kävi ostamassa toisenkin rahkapiirakan, ja sanoi, että ne olivat jopa parempia kuin mitä äitinsä aikanaan teki. Toivat mieleen lapsuuden herkut.

Ihastuimme tähän paikkaan niin paljon, että seuraavana päivänä kutsuimme sinne päiväkahville poikamme ja hänen vaimonsa juhlimaan häittensä vuosipäivää. Nyt yksin ajellessamme poikkesin tänne myös ja pyysin pussiin toisen rahkapiirakan Juhalle kotiin tuliaisiksi. Pidämme toisistamme näin huolta. Päiväni lopuksi näin ison yllätyksen siitä, miten Juha oli pitänyt minusta huolta, kun olin yksin liikkeellä. Palaan asiaan tekstin lopuksi.

Villa Rulluddin takaa rannasta on näkymät Suomenojan satama-alueelle ja kauempana näkyy jo sen takana Haukilahden vesitorni.

Kävimme myös metsän puolella ja kiipesimme Rullaniemen kallioille. Ne ovat joskus kauan sitten olleet kartanon kalliopuutarhana ja sen jäljiltä kalliolla on vielä kivistä tehtyjä portaita ja muita asetelmia.

Suomenoja

Myös Suomenojan satama on yksi saaristovenereittien pysäkkejä.

Suomenojan sataman vieressä on Suomenojan voimala. Sen seinään on maalattu iso lintumaalaus kertomaan siitä, miten voimalaa kehitetään ilmastonmuutoksen edistämiseksi.

Suomenojan voimalan takana on lintujärvi. Lintuja voi nähdä rannalta ja lintutornista ja niistä on opastauluja pitkin rantaa kiertävää reittiä. Järven ympäri kiertävä reitti on vain reilun kilometrin, pieni ylimääräinen lenkki on oikein kiva. Meille se tarjosi myös eväshetkipaikan lintutornin juurella.

Suomenojan lintujärven ympäri kiertävä reitti on niin helppo ja kaunis, että ajelin tuon ylimääräisen kierroksen uudelleen, vaikka olinkin vain kertaamassa reittiä.

Tiistilä

Tiistilä ei ole ihan Rantaraitilla, mutta teimme sinne Suomenojan ja Matinkylän välillä muutaman kilometrin pituisen piston katsomaan Tiistilän Pirunpeltoa. Nämä muinaiset kiviset merenpohjat ovat mielenkiintoisen näköisiä. Ja oli samalla kiva nähdä uusi kaupunginosa, jota emme olleet koskaan ennen kolunneet.

Matinkylän ranta

Matinkylässä on uimaranta, veneranta ja uudehko taukopaikaksi sopiva arkkitehtuuriltaan erikoinen Lokkalan Majakka. Majakka on erityisesti nuorten suosima ja näytti siellä olevan lapsiperheitäkin. Vaikka paikka on suosittu, emme oikeastaan kokeneet sitä meidän mieleiseksemme paikaksi. Ostimme kioskista jätskitötterön ja katselimme hetken merelle veneitä ja kauempana kulkevia isoja laivoja. Ei meillä tietenkään mitään pahaa sanottavaa paikasta ole, tykkäämme vain enemmän rannasta, joka ei ole näin rakennettu ja täynnä ihmisiä.

Majakan vierestä voi kulkea terassipolkua pitkin Matinkylän uimarannalle. Olin yksin liikkeellä vähän pilvisenä ja sateisenakin päivänä, enkä ihmetellyt yhtään, että tapasin rannalla vain lokkeja, en lapsia.

Rannalla ajeleminen on siitäkin mukavaa, että koko ajan tulee vastaan pientä kivaa. Siltoja ja aurinkoisia näkymiä merelle ja rantaniityille.

Siellä täällä on myös rauhoitettuja rapakivilohkareita ja vanhoja puita, kuten kilpikaarnaisia mäntyjä. En tiedä, onko tämä puu yksi niistä, mutta hyvinkin voisi olla. Ei tämä nyt vielä kilpikaarnamänty ole, mutta mutkikkuudessaan aika hauska ilmiö kuitenkin.

Haukilahti

Haukilahden satamaan tullaan Iiriksensiltaa pitkin. Se on paikalla valettu jatkuva jännitetty betonisilta, jonka kolmimetrinen alikulkukorkeus veneille ei vaikuta kovin korkealta.

Ei sen alta ainakaan näillä mennä.

Toppelundin rantaa suojaamaan rakennettu aallonmurtaja on yksi Rantaraitin erikoisimpia kohtia.

Haukilahden ja Westendin välillä Rantaraitti näyttää tosiaankin rantaraitilta, kun sen ja meren välissä ei enää ole mitään.

Westendin jälkeen Espoon rantaraitti jatkuisi Tapiolaan ja Otsolahdelle, mutta jätimme sen nyt väliin, koska Tapiolan, Otaniemen ja Keilarannan alueella on kovin paljon rakennustöistä johtuvia liikennejärjestelyjä. Keilarannan kautta Laajalahdelle on niin houkuttelevaa nähtävää, että ajoimme lauantaina reitin Munkkiniemestä Gallen-Kallelan museon, Villa Elfvikin, Laajalahden, Karhusaaren ja Hanasaaren kautta Westendiin. Kirjoitin tuosta pätkästä ihan oman jutun, jonka voi lukea täältä:

https://ailajajuha.com/2020/07/19/munkkiniemesta-espoon-rantaraitille-villa-elfvik/

Kivoin juttu tällä reitillä oli luontopolkuineen Villa Elfvik, jonka kahvila ja näyttely on auki viikonloppuisin. Villa Elfvikin kahvila on toinen Rantaraitin suosikeistamme Villa Rulluddin ohella ja näyttely todella näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Erittäin ihania maisemia tarjosi myös Karhusaari, jonka rannan kautta kiertäminen tarjoaa taukopaikkoja rannan kivillä. On sielläkin uimaranta.

Myös Hanasaaressa voi poiketa, vaikka sitä ei ulkoilualueena mainostetakaan, onhan se hotelli ja suomalais-ruotsalainen kulttuurikeskus.

Tälle Espoon rantaraitin Helsingin puoleiselle päälle on tuon Laajalahden sijasta pari muutakin hyvää vaihtoehtoa. Yksi on kääntyä Lauttasaaresta Koivusaaren ja Kaskisaaren kautta Lehtisaareen ja Kuusisaareen. Sieltä voi jatkaa joko Munkkiniemen suuntaan tai kääntyä takaisin Espooseen ja Otaniemeen.

Koivusaaren ja Kaskisaaren välissä on kaunis silta.

Lauttasaaren kautta kotiin

En lähtenyt Laajalahden suuntaan, en kääntynyt Koivusaareen ja Kaskisaareen, vaan ihan hetken mielijohteesta käännyinkin Lauttasaareen tultuani Vattuniemen suuntaan. Voisihan sitä nyt pitkästä aikaa katsella Lauttasaaren rantojakin. Vähän ihmettelin itsekin reittivalintaani, mutta poljin eteenpäin pientä soratietä poliisin majojen ohi ja muistoissani rantakallioille tähyillen. Viime syksynä kävelimme täällä kahden lapsenlapsen kanssa koulun vaatimaa kasviota täydentäen.

Sitten huomasin tulevani uimarannalle. Ai – täällä on tämmöinenkin? Ajanpa hiljalleen tuosta kahvilan terassin ohi… ja sitten: ”Aila, hei!” Yhtäkkiä päähänpistosta tehdylle reittivalinnalle tulikin selitys ja tarkoitus. Minun oli selvästikin ollut tarkoitus törmätä kahteen entiseen kollegaan, istahtaa kahville heidän kanssaan ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Miten ihana yllätys ja kohtaaminen!

Vähän ehti kuurosade kastella pyörää ja takinhihoja, mutta sinne tuo aurinkoinen terassi jäi, ja kuva muistuttaa kivasta tapaamisesta ja siitä, että yhtäkkiä kaikella on tarkoitus.

Reitti Ruoholahdesta Hietaniemen kautta on yksi lempireittejäni. Varsinkin auringon laskiessa, kun aurinko laskee länteen, edessä näkyy merenlahti ja Lauttasaaren silta ja oikealla puolella on vihreä hautausmaa. Valkoposkihanhet eivät tällä kertaa tahtoneet ollenkaan väistää.

Vähän pohjoisempana Taka-Töölössä reitin varrelle jäävät myös Merimelojien maja ja Cafe Regatta kauniine terasseineen ja Sibelius-monumentti.

Sattumuksia ja yli neljänkymmennen kilometrin pyöräilyäni miettien tulin kotiin ja ajattelin, pitäisikö minun ilmoittaa Juhalle olevani vihdoin tulossa. En kuitenkaan soittanut, vaan poljin kohti kotia. Ja sitten minua kohtasi taas yllätys. Juha oli opetellut jotain uutta yksin ollessaan eikä ollutkaan käyttänyt koko päivää kitaraa ja pianoa soittaen. Tulin pihaan, ovi aukesi: ”Mistä sä näit, että olin tulossa?” ”No täältä.” Juha oli keksinyt seurata matkaani paikallistamalla kännykkäni. Siitä oli näkynyt sekin, että juuri olin pysähtynyt Cafe Regatan ja Sibelius-monumentin vieressä. Olin sekä vähän hämmentynyt että iloinen huolenpidosta ja annoin Juhalle Villa Rulluddista ostamani rahkapiirakan.

Näin se viikko Espoon rantaraitilla oli tuonut muassaan muutakin kuin pyöräilyä. Patikointia, ystävien kohtaamisen ja uuden sovelluksen opettelun. Ja yllättävän iloisen kokemuksen siitäkin, että voi sen ajaa yksinkin ja yhdessä päivässä.

Voit seurata meitä Facebook-sivumme kautta täältä:  Ailajajuha