Marttilan joulupolku

Tiedätkö sinä, missä Helsingissä on Marttila? Moni ei ole paikasta kuullutkaan. Ainakin näin väitetään viime viikolla Hesarissa ilmestyneessä artikkelissa, jossa Marttilan omakotialueesta kerrotaan. Marttila on Pitäjänmäen kainaloon jäävä omakotialue, joka syntyi rintamamiestaloja rakennettaessa.

Alueella on selkeä historia ja siksikin se on ainutlaatuinen paikka asua. Aktiiviset asukkaat myös pitävät meteliä Marttilan puolesta, jotta alueelle ei nousisi turhan moderneja tornitaloja ja pieni kyläidylli säilyisi. Alueelta talon ostavat saavat kyllä nykyisin jo varautua remontteihin.

Marttilan yhteisöllisyys hakee artikkelin mukaan vertaistaan. Asukkaat tuntevat toisensa ja järjestävät tapahtumia. Kuulimme, että pihoissa on jo perinteeksi muodostunut joulukylä, johon osallistuvat laittavat pihoihinsa jos jonkinlaisia kekseliäitä ja jouluisia asetelmia. Kun tästä kuulimme, nousimme heti pyörille ja pyöräilimme katsomaan.

Olen itse syntynyt ja kasvanut Marttilassa, siis Marttilan kunnassa, joka on 40 kilometriä Turusta itään. Senkin takia Marttilan kaupunginosa kiehtoi ja halusin siihen oitis tutustua.

Pihojen asetelmat kertovat asukkaitten harrastuksista, eivät pelkästään joulusta. Tämän talon pihassa kerrottiin pihan linnuista, niiden ruokkimisesta ja pesimisestä.

Huumoriakin löytyi. Nähdessäni tämän luulin ensin, että joku on keksinyt kirjoittaa ideansa Marttilan murteella, mutta sitten jotkut sanonnat alkoivat vaikuttaa vähän yliampuvilta. Ei ihme, Turun puolen murteen tunnistin, mutta Heli Laaksonen onkin Raumalta, jossa sanat ovat vielä lyhyempiä.

Iso osa talojen vierellä olleista jouluasetelmista oli kuitenkin perinteisempiä joulun aiheita.

Asukkaiden harrastukset tulivat kyllä esille. Tontutkin voivat pilkkiä.

Joku oli laatikossaan esitellyt kaikki alueella kohtaamansa eläimet.

Hauskin ja yllättävin oli kuitenkin tämä hyönteishotellin jouluyöstä kertova rakennelma, jonka vieressä jaettiin myös tietoa hyönteisten talvehtimisesta.

Oli kiva paikka käydä ja kierrellä Mottitiellä, Partiotiellä, Viestitiellä ja Korsutiellä. Katujen nimetkin siis liittyvät kylän historiaan.

Tullessamme kotiin alkoi juuri sataa lunta. Ihan viime tipassa siis pyöräretkemme teimme. Marttilan joulupolkua voisi kyllä käydä katsomassa uudelleenkin, hämärän tullessa valot tulisivat enemmän esille, mutta päivällä oli varmaan helpompi lukea opastauluja.

Voit seurata retkiämme Facebookissa täällä: Facebook: Ailajajuha

Seimet kertovat Betlehemistä, joulusta ja muustakin

Espanjan jouluseimet ovat valloittaneet minut. Niitä on kaikkialla,  ei vain kirkoissa vaan myös kaupungintaloilla, toreilla, näyteikkunoissa ja jopa liikenneympyröissä, ja ne ovat monipuolisia, todellisia kuvakertomuksia joulusta ja joulun ympärille sijoittuvista tapahtumista. Joissain kylissä on jouluseimiä myös livenä, paikallisten asukkaiden näytteleminä, mutta sellaista en ole vielä ehtinyt nähdä.  Loppiaisen jälkeen seimet puretaan.

Ihan uusi innostukseni seimiin ei ole, mutta espanjalaisseimien monipuolisuus on yllättänyt.

Lue loppuun

En onnistunut tänäänkään!

Kuinka pitkälle matkalle sähköpyörän avustus riittää? Halusimme kokeilla, milloin akku loppuu. Sää näytti lupaavan sopivalta eli pilviseltä ja harmaalta, mutta ei kumminkaan sateiselta. Lähdimme matkaan. Kun kahdeksan tunnin ajeluretken jälkeen olimme kotona taas, emme tienneet vastausta vieläkään. On tää nyt vaikeaa.

Alku oli lupaava. Ajoimme Pakilasta Vantaanjoen rantaan, käännyimme Longinojalle ja ennen pitkää olimme jossain Malmilla. Emme suunnitelleet erityisesti mitään, käännyimme vain aina sellaiseen suuntaan, jonne näytti olevan sopiva pyörätie.

Lue loppuun

Mä tein sen!

Ainakin suunnittelin tekeväni, eli kokeilevani, miten pitkään matkaan sähköpyörän akun lataus kestää. Oli upea sää, pyöräily oli nautinto, eli edellytykset pyöräillä reippaasti koko päivä olivat kunnossa. Lähdimme Vantaan suuntaan ja katsoimme kartasta, miten lentokenttä kierretään.

Omille tottumuksilleen ei vain voi mitään. Vähän väliä matka katkesi hetkeksi, kun tien varressa näkyi jotain mielenkiintoista.

Lue loppuun

Stadionin torni – heti uudelleen!

Kävimme lauantaiaamuna Stadionin tornissa ja laitoimme WhatsApp-viestin lastenlasten ryhmään: ”Kuka haluaisi huomenna lähteä Stadionin torniin meidän kanssa?” Saman tien saimme ostaa yhdeksän uutta lippua. Kaksi eläkeläislippua (4€), 5 lastenlippua (4€) ja kaksi aikuisten lippua (6,50€). Yli 16-vuotiaat ovat jo aikuisia.

Tapasimme vanhimmat lastenlapsemme Stadionin tornin juurella ja jännitimme, kuinka kauan kestää, että koko ryhmä pääsee hissillä ylös, kun sinne päästetään vain kymmenkunta kerrallaan. Turhaan jännitimme, noin viiden minuutin päästä neljä henkeä tuli alas ja puolet meistä sai luvan mennä hissiin. Ja ihan hetken päästä loput. Uskomatonta, noin hieno paikka, eikä tuon isompaa ryntäystä edes aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Omassa porukassa olimme ylhäällä.

”Wau! Onpa täältä hienot näkymät!” Aika yksimielinen reaktio koko porukalta. Saman tien aloin haastatella nuorisoa: ”Sano yksi juttu, mikä on sinun mielestäsi hieno:”

Lue loppuun

Stadionin torni – juuri nyt!

Mitä Stadionin tornista ei näy? Juha muisteli kouluajan ympäristöopin kirjan tekstiä, mutta minä kaivelin esille kameraa ja halusin nähdä sen, mitä sieltä näkyy.

”Stadionin tornista ei näy vain Helsinkiä vaan myös Espoota ja Vantaata”, luki siinä Juhan ympäristöopin kirjassa. Totta. Mennäänpä yksityiskohtiin, nimittäin niin paljon näkyy.

Aurinkoisen sunnuntaiaamun päähänpisto oli täydellinen ajoitus. Stadionin tornista näkyi fantastisia ruskamaisemia yli Helsingin joka suuntaan.

Lue loppuun

Porkkalaniemi – nyt tiedän, miksi tulin!

Porkkalanniemi mainittiin keväällä usein yhtenä niistä paikoista, joissa poikkeuskevät aiheutti ruuhkia luonnossa. Vältimme sitä ja etsimme muita kohteita. Lokakuun aurinkoisena perjantaina olimme tulossa Kirkkonummelle konserttiin ja luonto kutsui. Lenkkarit jalkaan ja kamera mukaan!

Nopea vilkaisu kartalle ja osoitteeksi Omsatuntie 16, Hirviniiityn parkkipaikka, jolta pääsi suoraan Telegrafbergetin lenkille ja siltä poikkeamaan Pampskatanin pistolle.

Loput syyt tulla tänne ja kävellä Pampskatanin kärkeen asti löytyvätkin sitten kuvista.

Telegrafbergetin reitillä olisi ollut lisää näköalapaikkoja ja muutkin reitit kutsuivat. Vaikka mottomme mukaan meillä ”ei ole kiirettä mihinkään”, tällä kertaa meillä oli aikataulu, joka hiukan lyhensi aikaa, jonka olisimme voineet näissä upeissa maisemissa viettää. Seuraava elämys kutsui.

Ajoimme Kirkkonummen kirkolle.

Nautimme rauhassa ja turvavälein Club For Fiven tällä kertaa akustisen konsertin.

Kotiin lähtiessämme konsertin jälkeen oli jo pimeä. Lokakuinen aurinkoinen päivä oli lyhyydestään huolimatta ehtinyt tarjota hienot elämykset.

Palaan vielä joskus Porkkalanniemelle. Pitkä mutkainen tie Kirkkonummelta Porkkalaniemeen kutsuu kyllä mieluummin silloin, kun kaikki muut eivät aja sinne myös. Vaihtoehtona ruuhkattomampaa paikkaa etsivälle suosittelen lähellä olevaa Linlon ulkoilualuetta. Matka on lyhyempi, väkeä on vähemmän ja Linlo tarjoaa hyvät taukopaikat, polut ja näköalat. Kävimme siellä kesällä. Tässä linkki tekstiin:

Linlon ulkoilualue

Kirjoittelemme retkistämme lisää. Voit seurata meitä Facebookissa: Ailajajuha.

Kirkkonummi jäi houkuttelemaan muutenkin. Kirkonmäeltä katselin vastapäisen uuden kirjastorakennuksen mielenkiintoista kuparista seinää. Kirjasto avataan pian, pitääpä poiketa katsomassa, onko Oodi saanut kilpailijan.

Pirttimäki

En voi olla taaskin hehkuttamatta keväisen ulkoilupäivämme onnistumista ja samalla on pakko kertoa pienestä pettymyksestä nyt syyskuussa eli tänään. Lähdimme huhtikuisena sunnuntaina Pirttijärven ulkoilualueelle yhdeksän maissa aamulla. Metsä oli rauhallinen ja kaunis, ulkoilureitti helppo kulkea. Niin helppo, että välillä poikkesimme metsään pikkupoluille. Näimme kaunista kevätluontoa ja upeita lampia. Kävele kanssamme näiden kuvien mukana.

Lue loppuun

Kallahdenniemi

Kallahdenniemi on Vuosaaren keskeltä etelään työntyvä niemi. Kallahden harju on suojeltu alue, jonka kahta puolta on meri ja keskellä niemen kärkeen johtava tie, jota reunustavat komeat männyt.

Pyöräilimme rauhassa tietä, kunnes tie kaartui oikealle rantaan. Olimme keskellä ihanaa merimaisemaa, järviruo’on ja kivien takana näkyivät saaret.

Muutama päivä sitten riehunut nimikkomyrskyni eli Aila-myrsky sai katseen herkemmäksi vinojen puiden suhteen. Tulenteko ja leiriytyminen on tällä rannalla kielletty, mutta pitäisikö puihin nojailukin kieltää?

Jatkoimme rantaa pitkin ja tulimme uimarannalle. Oikein yritin etsiä katseellani muita ihmisiä, koska niin paljon on mediassa meuhkattu luontokohteitten tungoksista. En nähnyt ketään, paitsi muutaman työmiehen, jotka rakensivat tälle rannalle kolmea uutta grillauspaikkaa. Saimme ihan rauhassa nauttia merestä, tuulenvireestä ja auringosta. Pari pöytääkin olisi löytynyt kahvitauolle, mutta alle kolmen kilometrin pyöräilyn jälkeen ei vielä ollut nälkä eikä jano.

Jatkoimme rantaa eteenpäin niemen kärkeen. Ennen sinne saapumista pysähdyimme katsomaan jälleen yhtä luontokohteittemme siirtokivilohkaretta, jonka jääkausi oli tänne heittänyt Viipurin seudulta.

Kivilohkareen vieressä oli opastaulu, joka kertoi lohkareen reitin ja naureskeli samalla tietämättömille ihmisille, jotka kuvittelivat hiiden olleen asialla ja heitelleen isoja kiviä luontoon. Opastaulut muuten näyttivät hyvin uusilta, ilmeisesti täällä on kohennettu muutakin kuin grillipaikkoja.

Rannalta oli ihanat näkymät merelle. Kiviä oli paljon lisääkin.

Ja vielä eteenpäin niemen kärkeen asti. Kärjen kalliolla on komea nimi. Se on nimeltään Kuningatar. Kuningatar on entinen saari, joka on maan noustessa muuttunut osaksi mannerta. Pikkusaaret niemen ympärillä ovat Prinssi, Prinsessa ja Voirasia. Viimeistä nimeä oli vaikea ymmärtää, enkä mitenkään itse keksinyt, mistä pieni saari olisi voinut nimensä saada. Hesarin artikkelista löysin tällaisen selityksen: ”Voirasian nimi juontuu saaren vanhasta ruotsinkielisestä nimestä Smörasken, kertoo Kotimaisten kielten keskuksen nimistönhuoltaja Mariia Vidberg.  Nimi saattaa viitata joko voirasiaa muistuttavaan muotoon tai esimerkiksi runsaisiin kalavesiin. Voirasian vierestä löytyy myös Voinappi, Smörklicken.”

Tälle kivelle olisin itse valmis keksimään nimen, ellei sillä jo ole. Ilmiselvästi ”Siemennäkkäri”. Olen juuri muutaman kerran kokeillut siemennäkkäreitten leipomista ja ihan tältä kurpitsan- ja auringonkukansiemenien koristama näkkäri näyttää.

Ympärillä oleva matalikko on myös suojelualuetta luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.

Nojailtuja puita löytyi lähiympäristöstä lisääkin.

Lahden toisella puolella näkyi Kallahden venesatama ja Aurinkorannan taloja ja hiekkaranta.

Käännyimme takaisin ja poikkesimme matkan varrella katsomaan Sofia-kulttuurikeskusta. Ihanan mielenkiintoinen paikka pyöräreittimme varrella. Juha on joskus 70-luvulla käynyt täällä, kun se oli Osuuspankin kurssikeskus, mutta nyt se on Ortodoksisen kulttuurisäätiön ylläpitämä ekumeeninen keskus. Juttelimme vastaanottovirkailijan kanssa ja hän kertoi, että kappeli ja taidenäyttely tuovat esille ortodoksisuutta esim kuvin, ikonein ja esinein, mutta toiminta on ekumeenista.

Näin viihtyisässä ympäristössä joimme kahvimme ja tuoretta korvapuustia.

Takaisin päin ajaessamme poikkesimme rantaan merkityille poluille pyörää taluttaen. Rannassakin oli hyvin uusia kaitein merkittyjä polkuja ja ohjeet pysyä niillä. Eli tällaistakin Stara on ilmeisesti tänä kesänä täällä kehittänyt.

Toinenkin kahvio tai oikeastaan myös lounaspaikka houkutteli istahtamaan. Kahvila Ullas toimii yhteistyössä Helsingin nuorisoasiainkeskuksen kanssa ja tarjoaa nuorille harjoittelupaikkoja.

Uimarannan lähellä on myös ravintola Maininki, joka olisi houkutellut edullisilla lounashinnoilla (7€), mutta emme kokeilleet.

Olimme enemmänkin liikkeellä rantoja ihailemassa ja kävin ottamassa kuvan läheiseltä laiturilta sataman purjeveneistä.

Katsoimme kelloa ja oli vaikeaa uskoa todeksi sitä, että pyörän matkamittari näytti 6km ja olimme olleet ulkona jo kolme tuntia. Onneksi on aikaa katsella ympärilleen.

Jatkoimme ajelua Aurinkolahden suuntaan. Aika hieno paikka Helsingissä ja ilmeisesti kesällä myös suosittu. Ruuhkasta ei nyt ollut tietoakaan ja huvittuneena vertasimme mielikuvissamme näkymää, joka tällä hetkellä olisi Aurinkorannikolla (siis Espanjassa), jonne ilman poikkeustilaa ja rajoituksia luultavasti olisimme olleet matkalla tänäkin syksynä. Mutta hyvä näinkin. Aurinko, syksyn ruska ja värikkäät talot ovat ihan kokemisen arvoisia nekin.

Pyöräilimme vielä eteenpäin, jatkoimme Uutelaan ulkoilualueelle, mutta siitä myöhemmin. Palatessamme aurinko alkoi laskea. Kaunista se on, vaikka vähän mielessä aina syksyllä kaihertaa se, että joka ilta lasku tapahtuu kolmisen minuuttia aiemmin.

Retkemme jatkuvat, ja Uutelastakin kirjoitan kohta lisää. Meidän retkiämme ja uusia juttuja voit seurata Facebookissa täällä:

Ailajajuha

Baumwipfelpfad Schwarzwald ja Bad Wildbad – elämys metsässä


Baumwipfelpfad


Mikä ihmeen juttu tämä on?

Pienellä googlaamisella löysin jotain. On kysymyksessä konsepti, jossa tuotetaan elämyksiä luonnossa, erityisesti metsissä, ja järjestetään tämä kaikki niin, että elämyksiin pääsee esteettömästi, pyörätuoleilla, kävellen ja  lastenvaunuja työntäen. Elämyksiin kuuluu puinen rakennelma korkealla, niin että sieltä voi katsella metsää ja muuta ympäröivää luontoa. Puisen, rakennetun polun varrella on elämyksiä ja levähdyspaikkoja ja mukavaa tekemistä erityisesti perheille. Samalla jaetaan tietoa metsästä, luonnosta ja metsäteollisuuden merkityksestä. Paikoille järjestetään opastettuja teemaretkiä ja tapahtumia, jopa konsertteja tai häitä. Näitä Baumwipfelpfadeja on useita ympäri Saksaa, ja löysin joitain myös Itävallasta ja Slovakiasta.  

Okei, siis mennään ja nähdään!

Tulimme illalla Bad Wildbadiin ja asetuimme Aparthotel Panoramaan. Juha jäi katselemaan parvekkeelta ja laittamaan iltapalaa, kun itse lähdin vielä kameran kanssa katselemaan, minne olimme tulleet.

Aurinko laski kylään ja rinteillä alkoi hämärtää. Pieni joki loi tunnelmaa.

Aamulla emme päässeet liikkeelle, ennen kuin vastapäinen kukkien tunnelma oli kuvattu.

Turisti-info antoi kartan ja neuvoi ympäristön pyörätiet. Juha totesi, että onneksi on omat pyörät mukana.

Rinteen ylös voi kävellä, lähelle Baumwipfelpfadia pääsee autollakin, mutta kätevin on tämä puolen tunnin välein nouseva vaunu suoraan Bad Wildbadin keskustasta. 

Sisäänkäynnin jälkeen alkoi metsään rakennettu polku.

Polun varrella oli kaikenlaisia elämyksiä. Tässä kävin ”silittelemässä” hirveä kuusten keskellä. Haasteelliseksi homman teki se, että tuossa sivurakennelmassa ei ollutkaan kiinteää lankkurakennelmaa pohjalla, vain muutamia lankkuja, joiden välistä pilkisti verkko.

Ihan niin kuin tässäkin, missä voi käydä vähän keikkumassa samaan tapaan kuin puujaloilla kävellään.

Lapset kulkivat monta kierrosta tässä. Minäkin menin kerran ja totesin keikkuvat puut aika haasteelliseksi. Juha kysyi, lupaanko pitsan, jos hänkin menee. Lupasin, kun kuvittelin, että Juha ei ollut tosissaan. Mutta oli.

  

Lopulta oltiin täällä.

Kävely lankkupolulla ylös laajaa ympyrää kiertäen oli hyvin rauhallista ja miellyttävää.

Kaikki muut etenivät rauhassa paitsi pari pikkutyttöä, jotka juoksivat ylös monta kertaa päästäkseen uudelleen ja uudelleen liukumaan alas putkea pitkin. Niiden isä liukui perässä ja huusi putkessa koko ajan tyttärensä nimeä: ”Hilfe, Hilfe!”

Aita oli hyvin turvallisen tuntuinen teräsverkko, jonka läpi voi ihailla luonnon värejä. Ruska oli nyt aluillaan.

Juha kärsii korkean paikan kammosta, mutta ei pitänyt tätä ollenkaan pahana.

Vasta kun tultiin puiden latvojen tasalle, sain jatkaa matkaani kolme ylintä kierrosta yksin. Juha jäi katselemaan, miten nuoret ja lapset lähtivät yksi kerrallaan putkea alas.

Maisema muuttuikin sillä kohtaa jonkin verran ja tuuli osui kävelijään vähän enemmän.

Aidassa oli siellä täällä kuvia ja näkökulmia metsän merkitykseen.

  

Kauempana näin myös metsässä olevan 380 metriä pitkän riippusillan. Tämän elämyksen jätimme tällä kertaa väliin.

  

Tornin vierellä oli lapsille puuhaa. Kiipeilyä ja hyppimistä.

  

Ja sitten sama toiseen suuntaan, kiskovaunulla alas. Tuolla toisella rinteellä oli hotellimmekin.

Olimme kesällä Hollannissa ja otin kymmenittäin kuvia kanavista, silloista ja kukista. Täälläkin oli.

Joku on joskus todennut, että tässä iässä yksi asia päivässä riittää. Niin riittääkin usein, mutta nyt päätimme olla reippaita ja lähteä toiseen projektiin. Nostimme pyörät pois auton perästä ja lähdimme ajamaan jokilaaksoa etelään. Kivaa!

Kapea Grosse Enz joki halkoo Bad Wildbadia. Kävimme  aika lähellä sen alkulähdettä eli Enziä, mutta emme ihan siellä asti, kun laskeskelimme, että pitää ehtiä takaisin ennen pimeää. Joki oli kaunis ja solisi tällä kohdalla matalana kivien yli.

 

Huomenna vaihdamme maata ja ylitämme Saksan ja Sveitsin rajan. Jos Sveitsistä on jotain kirjoitettavaa, se löytyy helpoiten Facebook-sivuamme tykkäämällä.

Lisää Baumwipfelbladeista esimerkiksi tästä linkistä: https://www.baumwipfelpfade.de/portal-de/