Kirjoittajan arkistot: Aila ja Juha

Avoimet puutarhat Loviisassa

Loviisa on yksi parhaita paikkoja nähdä monipuolisia ja kauniita pihoja ja taloja. Valtakunnallinen Avoimet puutarhat tapahtuma avasi 22 pihaa yleisölle. Olimme kesäkuussa paikalla jo minuuttia ennen virallista aukeamista, eli kymmeneltä aamulla ja meidät otettiin sydämellisesti vastaan heti. Seuraavan kerran puutarhat ovat avoinna sunnuntaina 8.8.2021.

Villa Armas

Yli satavuotias kaunis puutalo toivotti meidät tervetulleeksi avoimin portein.

Viihtyisän puutarhan ympäristö ja kukat pysäyttivät ja oli mukava jutella emännän kanssa tästä intensiivisestä ja monipuolisesta harrastuksesta.

Tämä puutarha tarjosi myös käden taitojen tuomia iloja. Itse jaoin innostuksen virkattuihin tilkkutöihin, ompeluun ja niiden muisteluun.

Tämän puutarhan erikoisia elämyksiä tarjosi japanilaisvaikutteinen rakukeramiikka ja mosaiikkityöt, jotka nekin olivat itse tehtyjä. Näitä olisi voinut ostaa mukaankin. Mielenkiintoista!

Iso jalopähkinäpuu antoi mukavasti varjoa helteiseen päiväämme ja oli kaunis sinitaivasta vasten.

Kukkukivi

Kukkukivi ei kuulunut puutarhoihin, mutta 1800-luvulla rakennettu näkötorni sattui mukavasti matkan varrelle ja kävelimme mäen päälle katsomaan. Toinen kiipesi, toinen ei, kuten aina. Olen kyllä sitä mieltä, että kannatti kiivetä.

Muistojen kivipuutarha

Puutarha tarjoaa monipuolisesti oleskelutiloja sekä siileille, Topi-koiralle että ihmisille. Minulle koirapelkoisena oli tervetullut asia, että Topi katseli meitä portin takaa ystävällisesti ja hiljaa. Ystävälliset terveiset Topille!

Oli hauska kuulla, miten perhe oli retkiltään tuonut tarkkaan valikoituja kiviä puutarhansa koristeiksi.

Näiden mustien lintujen (mustarastaiden?) lisäksi tässä puutarhassa oli paljon muitakin mustia koriste-esineitä. Tämä olikin yksi tämän puutarhan erikoisuus, joka kuvasti samalla emännän lempiväriä.

Kivien ja mustien koristeiden lisäsi puutarhassa oli paljon ihanaa kukkivaa, pioneja, ruusuja, liljoja ja muuta.

Täälläkin näin ja opin uutta. En ole koskaan nähnyt Vaula nimistä kukkaa. Oli kaunis amppeli.

Kauniin sisäänkäynnin kautta poistuimme taas kadulle ja lähdimme suunnistamaan seuraavaan osoitteeseen.

Auringon puolella

Tulimme lähemmäs Loviisan keskustaa. Mariankadulla on 1800-luvun alussa rakennettu talo, jota ympäröi viihtyisä, kunnostettu pihapiiri. Terassin pöydillä oli lukukappaleita kirjasta, joka kertoi talon kunnostusprosessista ja siihen liittyen myös filosofista pohdintaa siitä, miten elämää voi tasapainottaa ja rauhoittaa. Ostin kirjan.

Tämä filosofointi puhutteli. ”Voit hypätä hetkeksi tekemisen raiteilta.”

Tämä oli yksi niistä paikoista, jossa voi myös nauttia kahvit ja vähän muutakin. Viihtyisiä pieniä pöytäryhmiä oli pienellä pihalla ihan mukavasti

Ja tietysti lisää kauniita kukkia.

Ja kaunis lupaus siitä, että kukat eivät tähän lopu.

Pitkänpöydäntalo

Edellistä vastapäätä oli toinenkin kohde, jonka pihalla oli nähtävää. Tällä pihalla oli lasten viihdykkeeksi myös häkissä olevia kanoja.

Kuninkaanlampi

Keskustan lähellä oli muutama muukin puutarha, mutta valitettavasti meidän aikataulumme ei sallinut tämän enempää. Onneksi sentään vielä tämän Olgan puutarhan, jossa oli kaunis rakennus, paljon kaunista nähtävää, puutarhamyymälä, kahvila ja laaja puutarha-alue. Tänne voi ajan tilaamalla tulla käymään muulloinkin.

Meillä oli hieno aamupäivä takanamme. Kannatti todellakin käydä. Enemmänkin olisimme voineet kierrellä, mutta Juhalla oli iltapäiväksi sovittu kitarakeikka ja siksi ajoimme kotiin jo iltapäivällä. Seuraavan kerran Loviisan puutarhat ovat auki 8.8.2021. Kannattaa laittaa päivämäärä muistiin, tämä on todellakin antoisa käyntikohde ja tapa viettää päivä. Kauniiden puutarhojen näkemisen lisäksi tapasimme joka paikassa ystävällisiä ja puheliaita ihmisiä, joiden kanssa oli mukavaa jakaa elämää ja erityisesti puutarhaharrastusta.

Lisää tietoja löytyy parhaiten Loviisan puutarhayhdistyksen nettisivulta: www.loviisanpuutarhayhdistys.com

Juha lähti keikalleen, minä kaivoin esille kartan Helsingin lähimmistä avoimista puutarhoista, otin pyöräilykypärän hyllystä ja talutin pyörän ulos. Näin vielä kaksi upeaa puutarhaa lähes naapurissamme ja tapasin iloisia ja ystävällisiä ihmisiä. Kirjoitin saman tien myös heidän puutarhoistaan. Avoimet pihat Helsingissä.

Viime vuonna kiertelimme pyöräillen enemmän Helsingin puutarhoja. Osa oli kauppapuutarhoja, jotka ovat jatkuvasti auki, joten joitain vinkkejä löytyy tapahtumapäivän ulkopuolellekin. Viimevuotinen teksti on täällä: Avoimet puutarhat.

Voit seurata meidän retkiämme Facebookissa täältä: Ailajajuha

Aamukävelyllä Haagan Alppiruusupuistossa

Alppiruusupuisto Haagassa on kesän upein nähtävyys Helsingissä. Parhaimmillaan se on aamulla ilman ruuhkaa. Kävin puistossa viimeksi tiistaina 8.6.

Aamulla piknikpaikallakin on väljää.

Hyvin ehdit vielä, nuppuja näkyi olevan vielä paljon.

Kirjoitin puistosta perusteellisemman tekstin viime kesänä. Se alkaa tästä:

Haagan Alppiruusupuisto

Seiso tässä hetki. Kuuntele lintujen laulua ja tuulen kevyttä huminaa. Lumoudu nousevan auringon valosta, joka siivilöityy puiden oksien läpi puiston kukkaloistoon. Kaikki tämä onnistuu, kun kello on kuusi aamulla. Tunnin päästä lintujen lauluun sekoittuvat läheisen työmaan äänet ja kahden tunnin päästä täällä on paljon muitakin. Valitse aamun rauha. Minä olen valinnut Alppiruusupuiston tunnelman näin jo kolme kertaa tänä kesänä.

Lue loppuun

Riemuylioppilaan juhla – 50 kilometriä elämää pyöräillen

Ylioppilasjuhlistani on nyt viisikymmentä vuotta. On syytä riemuita ja juhlia uudelleen. Suunnittelin siis 50 kilometrin pyöräilyreitin koulumatkani ja lapsuuteni maisemiin. Maisemat johdattivat sekä muistoihin että elämänvaiheiden arviointiin. Vietin todella upean riemujuhlapäivän.

Ensimmäiset opiskeluvalinnat

Kun pääsin ylioppilaaksi, vaihtoehdot tuntuivat todella vähäisiltä. En oikein tiennyt, mitä olisin valinnut. Silloin ei ollut opinto-ohjausta eikä opoja, eikä maalaistytöllä kovin paljon mitään malleja tai kokemuksia. Tampereella olisi voinut opiskella toimittajaksi. Sitä mietin, mutta sitten Helsinki vei voiton ja helppous houkutti. Pääsin suoraan ilman pääsykoetta Helsinkiin Kauppakorkeakouluun, ja valintaoppaassa luki, että sieltä valmistuisi ekonomiksi kolmessa vuodessa. Työllisyystilannekin oli hyvä. Suora ja selkeä tie. Luokaltani kirjoittaneiden poikien ykkösvalinta oli Teknillinen korkeakoulu. Oikis ja lääkis myös, mutta nämä kolme eivät itseäni kiinnostaneet mitenkään.

Jotain jäi taakse. Pyöräillessä tämä maisema toi lapsuuden ympäristön mieleen. Olin sitä sukupolvea, jolle vain koulutus, ja juuri se, mahdollisti omasta taustasta erilaisen tulevaisuuden ja yhteiskuntaluokan. Ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että pienviljelijäperheen tytär lähtee yliopistouralle eikä jää elämään maanviljelyn ja lehmien maailmaan. Päästessäni ylioppilaaksi oli juuri otettu käyttöön opintolainojen valtiontakaus, joka teki raha-asioistakin helpompia ja auttoi köyhänkin perheen nuoren lähtemistä opiskelemaan.

Kesän alkaessa lähdin kuitenkin ennen Kauppakorkeakoulua ja Helsinkiin muuttoa opiskelemaan ihan muuta. Hakeuduin Muurlan opistoon kuukauden ompelukurssille, mikä oli yksi elämäni hyödyllisimpiä opiskeluvalintoja. Osasin toki paljon jo etukäteen, mutta opin uuttakin, ja vuosikausia tein kaikki vaatteeni itse, myös lapsilleni niin kauan kuin ne kelpasivat. Jossain vaiheessa laajensin harrastustani ja taisin jopa vähän tienata tekemällä Barbien vaatteita ja muutakin nukkeihin liittyvää.

Veli tuli myös Helsinkiin opiskelemaan. Yhdessä löysimme yhteisen asunnon, eli alivuokralaishuoneen Mellunmäestä. Ei tulisi vastaava nykyisille opiskelijoille varmaan edes mieleenkään, mutta silloin se ei ollut harvinaista. Ei ollut keittomahdollisuutta, eikä edes suihkussa saanut käydä muuta kuin silloin, kun isäntäväki ei ollut kotona.

Kauppakorkeakoulu ei tuntunut väärältä valinnalta. Tutoropiskelijat ottivat ystävällisesti vastaan, tuttavuuksia syntyi ja maisema vaikutti miellyttävältä, vaikka ei tuttu maalaismaisema enää ollutkaan.

Lapsuuden koulumatkan maisemat ovat muuttuneet

Tähän rakennukseen tulin, kun minusta tuli koululainen. Silloin kotikunnassani Marttilassa oli seitsemän kansakoulua. Nyt on yksi alakoulu kirkonkylässä. En edes tiedä, mitä tälle alakoululle tai sen vieressä olleelle yläkoululle nyt kuuluu. Muutos on ollut valtava. Yllättävää on, että näinkin lähellä Turkua (n. 50km) väki vähenee ja vanhenee näin rajusti.

Kaupatkin ovat kadonneet

Koulua käydessäni Hirvaksella oli Pakkasen kauppa. Pakkasen kauppa oli linja-autopysäkin vieressä ja muistan joskus käyneeni ostamassa koulumatkalla jotain hyvää. Viinirypäleet tulivat mieleen. Pakkasen kauppaa ei enää ole, paikalla on erikoisen näköinen kirpputori.

Ollilan kylässä oli kaksi ruokakauppaa. Maapohja ja Nurmen kauppa. Maapohjan rakennus ei ole enää käytössä, vaikka sen ikkunassa onkin aukioloajat maalattuina, ihan vain taiteena, ja Nurmen kauppa on jo parikymmentä vuotta sitten muuttunut rauta- ja maatalouskaupaksi.

Varsinais-Suomea pidetään aina varautuneiden ihmisten alueena, jolla ei paljon muita tervehditä tai olla ainakaan tuttavallisia. En koe tuota määritelmää yhtään itseänikään kuvaavana. Lähtiessäni pyöräilemään olinkin henkisesti varautunut siihen, että tapaan ihmisiä ja jopa juttelen jonkun kanssa, vaikka en paikkakunnalla ole viiteenkymmeneen vuoteen enää asunut. Tämän Nurmen kaupan edessä asia toteutui. Juha kävi ostamassa turvaviirit polkupyöriin, Jouko tuli ulos ja hetken arvuuteltuani hän tajusi, kenen kanssa nyt puhui. Olipa jännä juttu. Viimeksi olimme olleet samassa luokkahuoneessa lähes kuusikymmentä vuotta sitten.

Toinenkin sattumakohtaaminen syntyi. Otin kuvaa rakennuksesta ja sen pihalta tuli nainen juttelemaan. Hän kertoi rakennuksen nykyisestä tilanteesta, omien poikiensa ylioppilasjuhlista ja kehui käymääni Kosken Tl lukiota ja erityisesti sen rehtoria. Hyvältä kuulosti. Viime vuonna Kosken Tl koulu valittiin juuri vuoden oppilaitokseksi ja silloinkin rehtori sai monet kehut.

Tässä kohtaa mietin elämää. En olisi ikinä kuvitellut ylioppilasvuotenani, että minulla ei ole enää mitään yhteyksiä silloisiin koulutovereihin, naapureihin tai paikkakuntalaisiin. Mikä tähän johtaa? Asuinpaikkakunta? Uudet perhesuhteet? Työpaikat? Eikö meillä ollut (enää) mitään yhteistä? Käykö kaikille niin kuin minulle oli käynyt?

Mutkia matkaan

Kauppakorkeakoulu ei ollut ”mun juttu”. Se kävi selväksi, kun ensimmäisen vuoden aikana sain hyväksytysti läpi niin vähän opintoja, että luvatun kolmen vuoden sijasta ekonomiksi valmistumiseeni olisi mennyt seitsemän. Päätin luovuttaa. Mitähän siellä mutkien takana oikein mahtaisi olla? Aika tasaisena tien koin edelleen, mutta epävarmempana, kun en pitkälle nähnyt.

Pääsin Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan opiskelemaan englantilaista ja pohjoismaista filologiaa. Tulisiko minusta sittenkin kieltenopettaja?

Opettajataustani

Isoisäni oli kansakoulun opettaja. Ylläolevan kuvan mutkan takana oli Harmaan koulu, jossa hän oli opettajana isäni syntyessä sata vuotta sitten.

Sata vuotta on pitkä aika. Koulurakennus on sekin jo pitkään ollut kirpputori. Juteltiin hetki pihalla olleen omistajan kanssa, joka kertoi itsekin käyneensä samaa koulua ja totesi, että rakennus on purkukunnossa, eikä kirpputoriakaan enää kauan ole. Mitähän mutkan takana seuraavaksi on?

Nämä mutkat nähdessäni välähti mielessä, että Hämeen härkätiellä, jota ajoimme, voisi olla jotain enemmän annettavaa matkailijoillekin.

Epävarmuutta ja yllätyksiä

Näitä tuo elämä tullessaan. Seuraava mutka avasi näkymän, joka koulumatkallani joskus yllätti. Paimionjoen vesi saattoi joskus olla niin korkealla, että tässä kohtaa tiellä olikin vettä. Kerran muistan vettä olleen niin paljon, että tietä ei linja-autolla päässyt. Koulumatkalle tuli silloin pitkä kierto.

Elämäkin on tuonut välillä yllättäviä käänteitä. Aika monenlaiseen on pystynyt varautumaankin, esimerkiksi taloudellisiin asioihin, eikä perhettämme ole koskaan kohdannut mikään isompi onnettomuus tai sairaus, mutta työelämä sen sijaan on yllättänyt. Joskus vesi on noussut niin korkealle, että läpi ei enää ole kiertämättä päässyt. Vielä eläkkeellä ollessanikin varsinkin jotkut koetut epäoikeudenmukaisuudet kiusaavat ja aiheuttavat painajaisia. Tässä kohtaa usein mietin, olenko itse ollut liian herkkä kokemaan jotkut asiat vääryytenä, ovatko ihmiset todellakin olleet epäoikeudenmukaisia, vai olenko itse syyllistynyt johonkin. Osaisinpa antaa anteeksi. Oikeasti.

Oman koulun pihalla

Koulumatka oli nyt pyöräilty ja käännyttiin sille tielle, jota joka aamu kävelin bussipysäkiltä Kosken Tl yhteiskoulun pihalle. Koko bussillinen koululaisia käveli yhtä matkaa, monet kulkivat porukoissa ja reippaampina ohittivat. Yritin muistella, miltä tuntui tulla aamulla kouluun. Mieleen nousi huoli läksyistä ja kokeista. Olinko tehnyt tarpeeksi? Osaisinko? Taisin olla luonteeltani oikeasti vähän pinko. Kuulin tuon määritelmän silloin tällöin. Koin sen kyllä silloin vain kateutena hyvistä tuloksistani, eli vähän kiusaamisenakin, mutta myönnän kyllä, että olin hyvin tunnollinen koululainen, tein aina läksyt hyvin ja pyrin hyviin arvosanoihin. Mitä pahaa siinä on?

Koulun pihalla vaihdoin pyöräilykypärän ylioppilaslakkiin ja vajosin muistoihin.

Muistin hyvin, missä odotin aamulla kellon soittoa ja sitä, että jonoissa astelimme luokittain sisään. Missä kuljin välituntisin, usein viime tipassakin seuraavan tunnin läksyjä kerraten. Missä olivat luokkani ikkunat eri vuosina. Miten piha oli muuttunut. Koulurakennukseenkin oli rakennettu lisäsiipi. Olimme paikalla viimeisenä koulupäivänä ja joku opettaja näki vieraat pihalla ja tervehti. Selitin, että muistelen riemuylioppilaana kouluaikaani ja ylioppilasjuhliani ja hän onnitteli.

Kävelin portaille, ja Juha otti minusta juhlakuvan. Lippu liehui juhlani kunniaksi.

Kävelin silloin koulusta ulos kuuden sydämen aarre mukanani. Tuntui äärettömän hyvältä. Toisaalta tunsin, että vähempi ei oikeastaan olisi riittänyt, ei minulle itselleni eikä isälleni, mutta toisaalta olin yllättynyt saamastani huomiosta, kun kaksikin paikallista lehteä kävi haastattelemassa ja hehkutti tulostani. Toinen niistä julkaisi tänä keväänä muiston ’50 vuotta sitten’ -palstallaan:

Ja muistan myös onnellisena ylioppilasjuhliani kotona. Olin kylän ensimmäinen ylioppilas ja samoin lähisuvun ensimmäinen. Sekin on muisto siitä, että siihen aikaan pienituloisen pienviljelijäperheen tyttären oppikouluun menokaan ei ollut mikään itsestäänselvyys. Hyviä tuloksia kannatti juhlia. Tänä keväänä kuulin, että samassa Maunulan kylässä sukulaistyttö oli kirjoittanut vielä pari ällää enemmän. Onnittelut!

Toisaalta tietynlainen vaatimattomuus oli myös itsestään selvää. Jatkoimme koulun pihalta nytkin juhlimaan ja riemuitsemaan hyvin vaatimattomasti. Eli etsimään mukavaa paikkaa syödä omat eväät pyörän laukusta. Päädyimme Myllyrantaan Patakosken vierelle ja kaivoimme leivät, hedelmät ja kahvitermarit esille.

Lapsuuden maisemia ja muistoja

Olimme pyöräilleet Marttilasta Koskelle Hämeen härkätietä, joka oli ollut myös koulumatkani. Koskelta käännyimme kuitenkin ihan toiselle reitille. Luvassa oli metsätaipaleita ennen lapsuudenkotiani.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli yleinen uimaranta Liipolan järven rannalla. Muistan uineeni siellä joskus sukulaistyttöjen kanssa ja tehneeni uimakoulun päätösretkiä sinne. Yhdestä näistä tuli mieleen ikävä muisto. Rannalla oli kioski ja sinne tungeksittiin ostamaan jotain hyvää. Yritin pienenä tyttönä tungoksessa joka väliin sanoa, mitä itse halusin, mutta en tullut kuulluksi. Lopulta päättelin, että minut oli kuultu väärin ja nostin käteni poimiakseni tiskiltä siihen nostetut karkit. ”Kuules likka, ne on mun!” kuulin töykeästi takaani. Sitten myyjä kyllä lopulta kysyi, mitä minä halusin ja sain ostokseni. Mutta vieläkin muistan tuon nöyryytyksen, noin 60 vuotta sen jälkeen. Ovatko tällaiset lapsuudenkokemukset niitä, jotka aina myöhemminkin opettavat odottamaan hiljaa omaa vuoroa ja antamaan röyhkeämpien ja itsetuntoisempien valita ensin? Ja millaista on sellaisen lapsen elämä, johon tällaiset nöyryytykset näin syvälle uppoavat? Tähänkö johtaa se, että opetetaan olemaan liiankin kiltti?

Metsäteitä polkiessamme, kysyin Juhalta, mitä hän ajattelee nyt siitä, että olen valinnut tällaisen tavan juhlia riemuylioppilaspäivääni. ”Kenellekään muulle ei tämmöinen olisi tullut mieleenkään”, hän vastasi. Jäin miettimään, oliko se positiivinen kommentti vai ei. Ehkä kuitenkin mielikuvituksesta ja hassuista päähänpistoista kommentoinnin voi tulkita enemmän positiiviseksi siinä käen kukuntaa kuunnellessa.

Koti

Lopulta olimme ajamassa kotini pihalle. Tuttuun paikkaan olimme tulossa, talo on nykyisin veljeni omistama ja kunnossa pitämä. Värikin on uusi.

Täältä siis lähdin 50 vuotta sitten. Kodin, perheen ja yhteisön merkitystä olen monesti miettinyt. Kyllä lapsuudella ja kouluajalla paljon merkitystä on. Yksi asia työelämässäni on saattanut tulla jo kotoa. Äitini ja isäni tapasivat opiskellessaan Muurlan evankelisessa opistossa. Olin itse opettajana Helsingin evankelisessa opistossa (ent. kansankorkeakoulussa) ensimmäiset 25 vuotta työurastani. Viimeiset 15 vuotta sitten ihan muualla, maahanmuuttajien opona Eiran aikuislukiossa. Molemmat olivat hyvin antoisia työpaikkoja itselleni.

Muut eväät kuitenkin varmasti ovat vielä tärkeämpiä. Itsetunto, itsensä hyväksyminen, elämän arvot – ne pohjat luodaan lapsuudessa.

Tähän alamäkeen aamuisin lähdin polkemaan. Muistan, että usein minulla oli kiire.

Ja tälläkin suoralla muistoihin nousi ensimmäisenä kiire. Linja-autolle oli matkaa kolme kilometriä. Eikä keli ollut kautta vuoden kovin hyvä.

Mielenkiintoista, mutta moneen kertaan päivän mittaan mieleeni nousi huomautus siitä, että minulle ei ikinä mikään riitä. Päivän lopetus oli eräänlainen todiste siitä. Kun saavuimme takaisin äitini luokse, josta aamulla olimme lähteneet, pyörän matkamittari näyttikin vasta 48 km. Senhän piti olla 50 km! Ajoimme eteenpäin, kävin ottamassa kuvan kouluaikaisen tuttuni taiteilija Arto Ali-Eskolan veistämästä härkäveistoksesta ja takaisin tullessamme mittarissa oli tavoitellut kilometrit.

Ylioppilastulosten merkitys

Minulta on joskus kysytty, miten täydelliset ylioppilastulokset ovat vaikuttaneet elämääni. Melkeinpä sanoisin, että ensimmäisen opiskelupaikan jälkeen eivät juuri mitenkään. Onhan niitä hauska muistella ja voi niistä onkia jotain positiivista ja iloa ja riemua. Mutta paljon olennaisempaa elämässäni on ollut se, että jo ensimmäisenä syksynä tapasin yhden opiskelijan, joka kutsui minut mukaansa Evankelisen Ylioppilasliiton eli EYL:n lauantai-iltaan. Menin toistekin. Sieltä on peräisin kavereita, jotka ovat hyviä ystäviä vieläkin. Sieltä löytyi aviomies, jonka kanssa olen jakanut jo paria vuotta vaille sen viisikymmentä vuotta, ja jonka kanssa olemme saaneet kasvattaa neljän lapsen perheen ja saada yksitoista rakasta lastenlasta. Eli itselle sopivan kaveripiirin löytyminen oli paljon merkityksellisempää kuin koulussa kirjoitetut ällät. Tällä riemuylioppilaan pyöräretkelläkin oli seura vähintään yhtä tärkeää kuin se ylioppilastodistus ja sen juhliminen.

Onnea kaikille uusille ylioppilaille ja myös ikäisilleni riemuylioppilaille!

Meidän retkiämme ja uusia juttuja voit seurata Facebookissa täällä:

Ailajajuha

Kesän kukkia ja kukkapuistoja pyöräillen

Haagan Alppiruusupuiston lisäksi löytyy muitakin kukkivia puistoja. Alppiruusuja Kivimäen puistossa Vantaalla, omenapuita Malminkartanon omenapuupuistossa ja muuta ihanaa vihreää pyöräilyreittini varrella.

Haagan Alppiruusupuiston jäätelökioskilla odotellaan jo melkein tungosta lähipäivinä, viimeistään viikonloppuna. Koko ajan kukat avautuvat ja värit monipuolistuvat. Paikoitellen jo tänään sain ihailla auringonpaisteessa ihailtavia kukkia. Mutta ei kiirettä, seuraavien parin viikon aikana täällä on kyllä nähtävää.

Nuput ovat lupaavia. Joka päivä kukkia loistaa enemmän, vaikka tällä hetkellä voikin vielä kävellä rauhallista metsää.

Viimevuotisesta kukkaloistosta kirjoitin ihan oman laajemman jutun silloin, kun puisto oli parhaimmillaan. Löydät sen tästä linkistä:

Haagan alppiruusupuisto

Strömbergin puisto Pitäjänmäellä

Jatkoin pyöräilyäni seuraavaan valitsemaani kohteeseen. Strömbergin puisto ja putous Pitäjänmäellä löytyi kaverin vinkistä. Pitihän tämä nähdä. Puiston laaja nurmikenttä oli rauhallinen ja lähes autio. Tilaa rauhalliseen nauttimiseen olisi ollut useammallekin.

Strömbergin puiston vieressä olevien talojen pihoillakin kukkivat puut.

Mätäoja

Jatkoin Marttilan omakotialueen kautta Kannelmäen reunoja pitkin kohti Malminkartanoa. Ajelin kaunista ojanvartta ja ihmettelin, miksi ihmeessä tätä kutsutaan Mätäojaksi? Kai nimellä jokin historia on, mutta voisihan sen kai muuttaa?

Mätäojan rannoillakin on terasseja, pöytiä ja penkkejä istumiseen.

Malminkartanon omenapuutarha

Malminkartanon omenapuutarha on syntynyt paikan ollessa Helsingin yliopiston koetilana. Kesän alussa puutarhasta nautitaan puiden kukkiessa, syksyllä sieltä voi poimia omenoita ilmaiseksi. Toki yksi henkilö vain yhden kassillisen. Nyt eväät mukaan, pöytien ympärillä näkyi riittävän mukavasti tilaa. Tilaa oli poluilla myös nuorille, jotka kulkivat valkoinen lakki päässään, nätit vaatteet yllään ja kuvaajakaveri perässään.

Martinlaakson alppiruusupuisto

Vantaallakin on alppiruusupuisto, joka löytyy Kivimäen kaupunginosasta Koivikkotieltä. Ei se ihan yhtä iso ja näyttävä ole kuin Haagan Alppiruusupuisto, mutta sen laajalla nurmikolla voi nauttia rauhasta, kukista, vihreästä ja linnunlaulusta ilman tungosta. Eri aikaan kukkivista alppiruusuista yksi näyttävä rivi oli jo nyt kauniisti kukassa ja muiden pensaiden nuput näyttivät siltä, että muutamassa päivässä nähtävää on paljon lisää.

Vantaanjoki ja Vetokannas

Martinlaaksosta otin suunnan Vantaankoskelle, käännyin Vantaanjoen vierellä kulkevalle pyörätielle, josta on muodostunut yksi suosikeistani ja ennen pitkää olin Vetokannaksen uimarannan toisella puolella Silvolassa.

Oikeastaan koen vähän hassuna, että kamerassani on vähän väliä kuvia tästä Vetokannaksen uimarannasta. Ikinä en ole veteen mennyt. Enkä mene. Tiedän, että joillekin kavereilleni tämä on kuitenkin ihan suosikki, joten ihan hyvä paikka kuitenkin.

Merta edemmäs kalaan?

Vai miten se meni, kun lähtee kauas etsimään jotain, minkä voisi läheltäkin löytää? Nämä viimeiset kuvat nimittäin ovat omalta kotikadultani. Omenapuut, tuomet, sireenit ja kukkimistaan aloitteleva hevoskastanjakin löytyvät muutaman minuutin päästä kotiovelta.

Ja loppujen lopuksi ei tarvitse mennä pois edes omalta pihalta. Tämän puun nimi on Linnanmäki. Kymmenen vuotta vanha koristeomenapuu kukkii joka kevät yhtä nätisti.

Vaikka lopetin noin kolmenkymmenen kilometrin pituisen pyörälenkkini kuvailun tällaisiin kuviin omilta kotinurkilta, nautin kovasti pyöräilystä, päiväni vihreistä maisemista ja kukkivista ja rauhallisista puistoista. Kaikki olivat ihania. Haagan Alppiruusupuiston, Strömbergin puiston, Malminkartanon omenapuutarhan, Kivimäen Alppiruusupuiston ja Vantaanjoen pyöräreitin lisäksi haluaisin mainita kukkivia puita etsivälle erityisesti Meilahden Arboretumin, joka juuri nyt tarjoaa paljon kukkivia puita ja pensaita, myös alppiruusuja. Siitäkin kirjoitin tekstin viime vuonna:

Meilahden Arboretum.

Lisää retkiä ja tekstejä niistä on tulossa, voit seurata meitä täältä: Ailajajuha

Tässä vielä kartta siitä, missä pyöräilin.

Lauttasaari – onnellisten saari

Lauttasaaren ympäri pyöräillen rantoja pitkin – monta kaunista näkymää, lintuja ja kasveja, yllättävän paljon historiaa, paljon yksityiskohtia – näistä oli antoisa pyöräretki tehty. Emmekä olleet kuin muutaman kilometrin päässä Helsingin keskustasta.

Ruoholahdesta Lauttasaareen

Ruoholahden suunnasta voi ajaa Lauttasaareen Lauttasaaren siltaa pitkin. Jos ajelee sillalle Lapinniemestä Morsiamen ja Ison Pässin kautta Länsiväylän sillan alta, törmää Ruoholahden puolella kiinnostavan näköiseen, mutta yllättävään taiteeseen. Tämän sillan jälkeen tullaan Salmisaaren rantaan, jossa odottavilla patsailla on yllättävän tyly nimi tervetulotoivotukseksi: ”Liian painavat vieraat”. Kyllä varmaan, ovathan nämä Maria Dunckerin luomat kuusi kivistä patsasta aika painavia.

Salmisaaren rannasta on hieno näkymä Länsiväylän sillalle.

Kaskisaaresta Lemissaaren ja Maamonlahden sillan kautta

Lue loppuun

Kirsikankukkia ja kevään vihreää

Aurinko houkutteli pyörien selkään ja kirsikankukkien toivo vei mukanaan. Lähdimme matkaan emmekä yhtään pettyneet. Kirsikkapuita on kaikkialla.

Aivan ensimmäinen suuntamme oli Viikki, mutta jo sinne kääntyessämme Itä-Pakilasta koulun mäellä kukki kirsikkapuu.

Viikin Gardenian trooppinen puutarha oli vuodesta 2001 lähtien paikka, josta esimerkiksi Helsingin koulut tilasivat luontokouluja. Siitä paikka oli Juhallekin tuttu.

Lue loppuun

Pääsiäisviikko Granadassa

Niin paljon mahtui pääsiäisviikkoon  Granadassa. Palmusunnuntaina siunattiin palmunoksia, joka päivä kulkueet kulkivat pitkin katuja. Katselimme niitä katujen varsilla, kuljimme mukana, istuimme kiviaidalla monta tuntia katsellen Alhambran näkymistä lähtevää kulkuetta. Näimme  kantajia, soittajia, surevia naisia ja iloisia lapsia. Yhtenä yönä valvoimme aamuyöhön, kun kotikirkkoonsa palaava kulkue ohitti kapean kotikatumme parvekkeemme alta kahden maissa aamuyöllä. Kuvia kaikesta on paljon!

Pääsiäisviikko alkaa palmusunnuntaista, Domingo de Ramos, jolloin messussa siunataan palmunoksat. Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, kansa huusi hoosiannaa kuninkaalle ja heilutteli palmunoksia. Tuskin ne kuitenkaan olivat ihan samanlaisia kuin nämä pitkälle kehitellyt viritelmät espanjalaisista pääsiäiskoristeista. Ei varmaan mikään ihme, että näitä näkyy parvekkeilla koristeina vielä kesälläkin.

Lue loppuun

Riogordon pääsiäisnäytelmä – koko kylä näyttämöllä

Pääsiäisviikolla Espanjassa todella tapahtuu. Pääsiäiskulkueita on kaikkialla ja ne ovat varsinkin suuremmissa kaupungeissa todella näyttäviä. Monissa kylissä on omia perinteisiä tapahtumia, esimerkiksi pääsiäisnäytelmiä. Yksi hienoimmista on Riogordon pääsiäisnäytelmä, jota pidetään yhtenä Espanjan upeimmista.

Riogordon kylä on nätisti vuorten sylissä. Kuvat on otettu Colmenarin suunnasta. Ensimmäinen helmikuun alussa, kun Sierra Nevadan huipuilla vielä näkyi reilusti lunta ja rinteillä kukkivat mantelipuut. Toinen maaliskuun lopussa, jolloin rinteillä jo oli paljon vihreämpää.

Näyttämö on luonnonrinne, jonne on rakennettu esityspaikat. Koko näytelmä tapahtuu rinteellä eri paikoissa.

Lue loppuun

La segunda visita a Córdoba

Este es un ejercicio para un curso de español

Visitamos Górdoba nuevamente en el otoño de 2019.

Paramos en una tienda para comprar algo de comida y nos alegramos mucho al ver esta bienvenida en la puerta:

Habíamos pasado un mes en Suiza y íbamos en coche a la Costa del Sol. Teníamos nuestras bicicletas con nosotros, porque queríamos hacer excursiónes en bicicleta en Suiza, así que reservamos un hotel con un buen aparcamiento más lejos del centro. El aparcamiento de Apartamentos Turísticos La Castilleja no era fácil para conducir con las bicicletas, por lo que tuvimos que dejar el coche en la calle, pero no era un problema.

Siempre nos gustan las habitaciones de hotel donde podemos cocinar nuestras comidas. Este hotel estaba bien.

Por la mañana caminamos hasta la parada del autobús. El autobús nos llevó ala estación de tren. Caminamos por Jardines de la Agricultura y Paseo de la Victoria hasta Puerta de Almodóvar.

Entramos en la calle Judios. La Casa Andalusí se veía muy interesante y decidimos a entrar. Era muy hermoso y tenía muchas cosas interesantes que ver.

La pasarela está pegada a la antigua muralla. Pasamos por la puerta de entrada y vimos un ambiente típicamente morisco. En sus salas y patios vimos colecciones de monedas antiguas, un modelo de las primeras máquinas de fabricar papel y muchas cosas decoradas.

En el barrio de la Judería hay otras casas y museos interesantes, por ejemplo Casa de Sefarad y Casa de las Bulas, pero los dejamos para nuestro próximo viaje a Córdoba. Solo entramos en la Sinagoga.

Pasamos del Monumento a Maimónides, uno de los grandes pensadores y médicos de la Córdoba judía y nos sentamos en la plaza de Juda Levi a comer algo.

Cuando visitamos Górdoba la primera vez, no tuve tiempo de subir a la torre de la Catedral, pero hoy quería hacerlo. Así que pasamos por delante de las tiendas de souvenirs, andamos hasta la catedral y entramos en el jardín de la Mezquita y la Catedral.

Juha nunca quiere subir escaleras, así que compré un boleto y esperé a que entrara el siguiente grupo.

Realmente valió la pena escalar allí.

Juha estaba esperando aquí.

Y yo estaba tomando fotos aquí. Así es siempre.

Todavía había una cosa que queríamos volver a ver. Los patios de San Basilio y caminamos de regreso a el barrio de San Basilio. En España siempre vale la pena visitar los patios con flores.

Habíamos visto lugares muy interesantes y hermosos, y había sido un día muy largo. Ahora queríamos andar hasta Calle de America y coger el autobús a hotel. El sol se puso antes de que estuviéramos allí.

Al día siguiente conducimos en coche hasta Fuengirola en Costa del Sol. En un minuto nuestros amigos nos recibieron calurosamente y Juha se sentó a cantar en el coro. (Aurinkorannikon kuoro).

Por la tarde nos conducimos a Torremolinos para ver nuestra casera. Cenamos con ella y su esposo. Después de que salieron, llevamos todo nuestro equipaje y nos preparamos para quedarnos allí hasta diciembre.