Aamulla matkaan Lyypekistä, vähän kelejä jännittäen. Tammikuun lopulla kesärenkaat ja lämpötila nippa nappa plussalla. Ei hätää, kaikki hyvin ja ennen pitkää olimme Bremenissä, joka on vanha Hansakaupunki ja jossa löytyy Unescon maailmanperintökohteita. Koristeellinen raatihuone ja sen edustalla oleva Roland-patsas ovat niitä. Parkkihallin vanhankaupungin kylkeen ja sitten kävelylle.

35 vuotta sitten näimme täällä neljän tenavamme kanssa Bremenin soittoniekat. Nyt he ovat itse kaikki enemmän tai vähemmän muusikoita ja oli kiva muistella sekä heidän kanssaan tehtyjä matkoja että näitä näkymiä, joista muistimme uskomattoman vähän.

Grimmin veljesten satuun perustuva patsas on tässä, ja suosiosta kertoo se, että selfienottajat jonottivat koko ajan.

Olimme Bremenin vanhankaupungin keskeisimmällä torilla, jonka varrella oli vaikka mitä.

Tämä Raatihuone on Unescon maailmanperintökohde, joka sijaitsee juuri tällä Bremenin vanhankaupungin toriaukiolla. Raatihuonetta voi ihastella ilmaiseksi ulkoapäin, mutta sisälle on myös maksullisia opastettuja kierroksia. Sen sanotaan olevan yksi Euroopan merkittävimmistä goottilaisista tiiliarkkitehtuurin taidonnäytteistä, jonka julkisivun koristeina on kohokuvia, päätykolmioita ja balustradeja, eli päärynänmuotoisten pylväiden tulemia kaiteita. Raatihuoneesa on kaksi osaa. Uuteen puoleen on lisätty 1600-luvulla vanhan raatihuoneen mahtava julkisivu, eli ei se uusikaan puoli mikään uusi ole.

Opastetulle kierrokselle olisi ollut kiva osallistua, jos olisimme viipyneet kauemmin. Kävin Raatihuoneen omilta sivulta katsomassa sisätilojen kuvia ja hyvältä näytti.

Bremer Ratskelleria mainostettiin myös ruokailupaikkana, jossa on esillä myös Saksan vanhin viinitynnyri, jonka viini on peräisin vuodelta 1653.

Raatihuoneen edessä on Rolandin patsas, joka on seissyt ylväästi paikallaan Bremenin katedraalia vastapäätä vuodesta 1404 lähtien. Sen uskotaan olevan vanhin jäljellä olevista Rolandin patsaista, joita pystytettiin entisen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueelle. Patsas edustaa keskiaikaisen Euroopan kansalaisvapauksia ja kaupankäyntioikeuksia, eli on saksalainen ”Vapaudenpatsas”. tämäkin kuuluu Unescon maailmanperintöluoetteloon.

Vaikuttava, viiden ja puolen metrin korkeuteen kohoava hahmo on pukeutunut 1400-luvun asuun ja tähystää aukion yli suojeluksen ja vapauden symbolina. Hahmon kohotettu miekka on vedetty tupesta ja hänen kantamaansa kilpeä koristaa keisarikunnan kaksipäinen kotka. Läheltä katsoessa voi havaita hahmon vyössä soittavan enkelin. Kilvessä on myös kaiverrus, jossa luetellaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Bremenin kaupungille 800-luvulla myöntämät oikeudet ja erivapaudet. Patsaan yläpuolelle jopa 10,2 metrin korkeuteen kohoava katos lepää tukipilarin varassa.

Patsaan on perinteisesti väitetty suojelevan kaupungin itsenäisyyttä niin kauan kuin se tarkkailee aukiota. Legendan mukaan raatihuoneen kellariholvissa pidetään toista Rolandin patsasta, joka voitaisiin nopeasti vaihtaa tilalle, jos vanha kaatuu.

Kirkon sisällä oli taas aivan mahtavaa nähtävää.

Soittoniekkojen patsaan vieressä on Unser Lieben Frauen Kirche, joka on kaunis ja rauhallinen. Upeinta siellä ovat kauniit lasimaalaukset.

Kaikkein upein kirkko torin reunalla on tämä Bremenin Tuomiokirkko.

Sisälle, ilman muuta ja ilmaiseksi.  Katedraali on rakennettu vuosien 1000 ja 1200 välillä ja sen tornit ovat melkein 100 metriä korkeat. Sinnekin pääsee kesäaikaan kiipeämään. Ei ilmaiseksi, pääsymaksu 4€. Ja vaikka pääsyn edellytyksissä mainitaan hyvä fyysinen kunto, en usko, että nämä kaksi sivustolta löytämääni kuvaa mistään tyypilliseistä kokemuksista kertovat. Jäi toivelistalle.

Sisällä oli kuitenkin ilmaiseksikin valtavasti hienoa nähtävää.

Eivätkä ulkoseinätkään tyhjiä olleet.

Yksi Bremenin kävelykohde on ilman muuta kapea Böttcherstraße, jota reunustavat punatiiliset talot, ja niiden alakerrat ovat täynnä pieniä erikoisia putiikkeja. Matkamuistot löytyvät täältä. Samoin turisti-info ja taidemuseoita.

Seven Lazy Brothers Fountain

Ja tämmöisiäkin eläinpatsaita.

Torilla on usein myös paljonkin myyntikojuja ja joulunaikaan tietysti joulutori. Ei löytynyt lehtikioskista Hesaria kumminkaan.

Vihreä siirtymä näytti Bremenissä edistyneen. Mannerheimin patsas?

Toria ympäröi myös paljon muita tärkeitä ja komeita rakennuksia. Esimerkiksi vielä kaupungin Raatihuonetta tärkeämpi Parlamenttitalo.

Ja tämä Haus Schütting, joka palveli alun perin kaupungin kauppiaita ja kauppiaita. Vuonna 1849 siitä tuli Bremenin kauppakamari.

Bremenissä olisi riittänyt nähtävää vaikka kuinka. Olisi pitänyt harkita yöpymistä, mutta emme olleet sitä tehneet, joten piti parin tunnin pysäköinnin jälkeen jatkaa Mühlheimiin. Ei muuten kallista, 2,60€ siitä parista tunnista ja oli hyvä parkki ja ihan Vanhankaupungin laidalla.

Illalla tultiin Mühlheimiin niin myöhään, että emme enää tehneet edes iltakävelyä. Majapaikkamme oli oikein hyvä, AirBnb:n kautta varattu Andrén huoneisto. Oli niin ystävällinen isäntäkin, että tarkisti jopa meidän juuri vaihdettujen autonrenkaiden pulttien kiristyksen. Upeaa palvelua!

Matkamme jatkuu Espanjaan, voit seurata meitä Facebookissa sivullamme Ailajajuha.

Kopioin tähän Bremenin soittoniekkojen sadun, jos sinua kiinnostaa lukea sekin.

Bremenin soittoniekat

Grimmin veljesten satu

Eräällä miehellä oli aasi, joka jo monta vuotta oli ahkeraan kanneskellut jyvä-säkkejä myllyyn, mutta jolta nyt voimat rupesivat loppumaan, jotenka se kävi työhön yhä kykenemättömämmäksi. Isäntä silloin sitä ajatteli tappaaksensa rehuja kuluttamasta, mutta aasi pahan päivän enteet huomasi ja pötki tiehensä, luntustaen Bremen’iin päin, siellä kaupungin musikantiksi muka ruvetaksensa. Kappaleen matkaa kuljettuansa se koiran tapasi, joka tiellä makasi läähöttäen, kuten juoksemisesta väsynyt ainakin. ”No mitäs noin läähöttelet, Musti parka?” kysäsi aasi. ”Vou, vou,” vastasi koira, ”koska olen vanha ja voimani päivästä päivään riutuvat enkä enään kykene metsästys-retkillä kyllin kiiruusti kiitämään, aikoi isäntäni minun tappaa, ja minä pakohon pötkähdin; mutta mitenkä nyt saisin elatusta itselleni hankituksi?” – ”Tiedäppäs,” aasi virkkoi: ”minä Bremen’iin menen kaupungin-musikantiksi; tule minun kanssani ja rupee sinäkin soittokuntahan. Minä kanteletta soitan, sinun sopii rumpua päristellä.” Tähän koira kohta suostui ja sitten yhdessä läksivät liikkeelle. Kauaksi eivät ehtineet, jopa näkyi kissa, joka tiellä istui myrryisenä, kuin kolkko sade-päivä. ”No vanha viiksien-pesiä, mikähän sinulla nyt vastuksena?” sanoi aasi. ”Kuka maar iloisena, kun kurkkua kysytään,” vastasi kissa; ”koska jo ikä rupee rasittamaan sekä hampaani tylstymään ja minä mieluummin takalla istun hyrräämässä, kuin hiiriä nurkissa ahdistelen, on emäntäni päättänyt minun hukuttaa. Minä kyllä kohta koipeni korjasin, mutta nytpä hyvä neuvo tarpeen; minne on mun lähteminen?” – ”Tule meidän kanssamme Bremen’iin, osaathan sinä serenaadeja pitää, siellä kyllä pääset kaupungin-musikantiksi.” Kissa tästä neuvosta mielissään yhtyi joukkohon. Kulkipa sitten nuot kolme karkuria erään talon ohitse; siellä istui portin päällä kukko laulamassa, pannen aivan parastansa. ”Kirkasethan siinä, että oikein sydäntä viilasee,” virkkoi aasi, ”miksi noin huudat?” – ”Täällä olen,” vastasi kukko, ”poutaa ennustellut, koska tänään on keväinen Maarian-päivä, jolloin tuo äiti armas on Kristus-lapsensa paidat pessyt, ja nyt hän net kuiviksi tahtoo; mutta koska huomenna tänne sunnuntaiksi tulee vieraita, on emäntä säälimätä, surkelemata sanonut kyökki-piialle, että hän huomiseksi minut soppahan tahtoo syötäväksi, ja tänä iltana minulta kaula katkaistaan. Nyt täyttä kurkkua laulelen niin kau’an, kuin vielä käypi laulaminen.” – ”Voi sinuas, Punaharja parkaa!” sanoi aasi, ”tule meidän kanssamme Bremeniin, on maar parempaa, kuin kuolema, sinulle kaikkialla tarjona; onhan sinulla hyvä ääni, ja jos yhdessä soittajaisia panemme toimeen, tuosta taatustikkin jotain oivallista syntyy.” Tämä tuuma kukolle mieleen, ja nytpä he, kaikki neljä, läksivät eteen-päin astumaan.

Mutta yhtenä päivänä eivät saattaneet Bremenin kaupunkiin ennättää, vaan tulivatpa illalla erähäsen metsään, jonne aikoivat jäädä yöksi. Aasi ja koira puun juurelle panivat maata, kissa ja kukko ylös puuhun puikahtivat, mutta kukko kuitenkin aina latvahan lensi, koska siellä muka oli turvallisin oltava. Ennen-kuin se nukkuakseen ummisti silmänsä, se kuitenkin vielä kerran joka taholle katsahti ympärillensä, ja olipa kukon mielestä, ikään kuin kaukaa näkyisi pieni valon-kipinä; se sentähden huusi kumppaneillensa, että lähistössä varmaankin oli joku ihmis-asunto, koska näkyi valkeaa. Tähän sanoi aasi: ”nouskaamme siis, sinne lähteäksemme, sillä onhan tämä maja-paikka jotenkin huono.” Koira arveli, että pari lihaista luuta sille maistuisi aivan hyvältä. Nyt sentähden kaikin läksivät liikkeelle sinne-päin, mistä valo tuli, ja pian sen näkivät paremmin loistavan sekä yhä enenevän, kunnes saapuivat kirkkahasti valaistun ryövärien-asunnon edustalle. Aasi isoimmakseen akkunaa läheni ja katsoi siitä sisälle. ”Mitäs näet, Hiiro?” kysyi kukko. ”No näkeehän täältä jotakin,” vastasi aasi, ”ompa tuolla pöytä parahinta ruokaa ja juomaa täpö täynnänsä, ja ryöväreitä pöydän ympärillä istuu, syöden sekä juoden.” – ”Kas tuollahan meidän vasta kelpaisi olla!” huokasi kukko. ”Kelpaisipa niinkin,” sanoi aasi, ”mutta mitenkä sinne pääsisimme?” Sitten siinä kaikin keskustelivat, millä kurin saisivat huoneesta ryövärit karkotetuksi, ja keksivätpä viimein keinon hyvänkin. Aasi etu-jaloillaan akkunan-laudalle astui, koira aasin selkään hyppäsi, kissa kiipesi koiran niskoille ja kukko ylimmäksi lensi sekä istahti kissan pään päälle. Tämän tehtyänsä nuot kaikki yht’aikaa rupesivat jos jommoistakin ääntä laskemaan: aasi kiljui, koira haukkui, kissa naukui ja kukko lauloi; sitten akkunasta huonehesen hyökkäsivät, että ruudut pirstaleina laattiaan kilahtivat. Ryövärit tätä hirveää meteliä säikähtäen hypähtivät pystyhyn, luullen pahan-hengen tunkeuneen tupaan, sekä pakenivat pahasti pelästyneinä kiiruusti metsään. Nyt nuot neljä toveria pöydän ääreen istui, ja siinä net sitten hyvänänsä pitivät, mitä ryöväreiltä oli jäänyt, sekä söivät niin tavattomasti, kuin jos olisi neli-viikkoinen paasto juuri ollut edessä.

Syömästä päästyään musikantit sammuttivat kynttilät sekä hakivat itselleen makuu-paikan, kukin luontonsa mukaisen. Aasi pani tunkiolle maata, koira oven taakse, kissa hiipi takalle tuhkahan ja kukko lensi ylös kurki-hirrelle istumaan, ja koska pitkästä matkasta olivat aivan väsyksissänsä, he piankin nukkuivat. Kun sitten puoli-yö oli mennyt ja ryövärit kaukaa huomasivat, ett’ei valkeaa enään huoneessa palanut eikä ääntä mitään kuulunut, sanoi päällikkö: ”ehkähän suotta pötkimmekin käpälä-mäkeen,” sekä käski tovereistansa yhden lähteä huonetta tutkielemaan. Tuo lähettiläs ei hiiskaustakaan sieltä kuullut sekä meni kyökkiin kynttilää sytyttämään, ja koska hän kissan kiiluvat silmät luuli tulisiksi hiiliksi, pisti hän toisehen tuli-tikun, saadakseen siihen valkeaa. Mutta kissassa ei leikin-laskiaa, se miestä vasten silmiä hypähti, sylkein ja kynsien. Tästä tuo pahan-päiväisesti pelästyi ja läksi juoksemaan, aikoen perä-ovesta ulos, mutta koira, joka oven edessä makasi, kavahti seisoalle sekä puri häntä sääreen, ja kun hän pihan poikki tunkion sivuitse kippasi, aasi hänelle taka-jalallaan antoi kelpo kolauksen; mutta kukko, joka melusta oli vallan virkeäksi herännyt unestaan, huusi kurki-hirreltä: ”kukkukeekkuu!” Silloin ryöväri kiiruimman kautta juoksi päällikkönsä luoksi ja sanoi hänelle: ”voi hirveätä! huoneessa istuu julma noita joka minua vasten suuta puhalsi sekä pitkillä sormillaan kynsi kasvojani, ja oven edessä seisoo mies, veitsi kädessä, hän minua sääreen pisti; pihalla makaa musta kummitus, se minua puu-nuijalla kolhasi, ja katolla kököttää tuomari, joka huusi: ’ota kiinni tuo lurjus.’ Minä maar silloin koetin luuni korjata.” Eikä siitä hetkestä saakka ryövärit enään uskaltaneet tuohon huonehesen palata, mutta nuot neljä Bremiläistä musikanttia siinä niin hyvin viihtyi, ett’eivät enään sieltä muuttaneetkaan. Ja joka tämän viimeiseksi kertoi, hänen suussansa vielä kieli liikkuu.