Juha tökkäsi umpimähkään etusormensa kartalle ja syötti navigaattorille läheltä löytämänsä hauskan nimen: Casarabonela. Siinä oli riittävästi vokaaleja ja hyvä rytmi. Löytyi kaunis valkoinen kylä, hienoja vaellusreittejä ympäristössä ja ainutlaatuinen kaktuspuisto. Päivitin juuri tätä tekstiämme viidennen käyntikertamme jälkeen.

Ensimmäisellä kerralla Juha harmitteli jälkeen päin, ettei tullut tarkistaneeksi korkeuseroja samalla. Navigaattorin ohjeet nimittäin veivät meidät suomalaisittain katsoen umpikujaan. Tuolta alhaalta tultiin ja ohje oli kääntyä ylös vasemmalle. Juha sahasi niin kauan, että pystyi kääntymään takaisin alas ja luovutti.

Jätimme auton kylän laitamille aika alas parkkiin ja lähdimme kapuamaan portaita ylös siihen suuntaan, jossa piti olla keskusaukio ja turisti-info. Aikalailla saikin portaita kiivetä. Mutta nättejä olivat kadut ja mikäs tässä oli mennessä, kun ei ollut kiirettä taaskaan mihinkään.

Osa kaduista oli hauskoja portaitten ja autoteitten yhdistelmiä. Portaat keskellä, autojen renkaat kulkivat niiden molemmin puolin.

Seinien yksityiskohdillekin oli aikaa.

Harmitti, että kaikkien kirkkojen ovet eivät olleet auki. Tämän kirkon ovi oli auki. Ermita de Veracruz akennettiin 1700-luvun puolivälissä entisen moskeijan paikalle. Sisällä on yksi ainoa laivanmuotoinen tila, eli kirkko on sisältä aika pieni. Sen lisäksi tietysti alttari ja sen takana pieni holvi. Oli kyllä kaunis kirkko katsottavaksi.

Lopulta olimme täällä. Komean Pyhän Apostolin kirkon vieressä. Tämän ovi ei ollut auki.

Saimme käyttää opiskelemiamme espanjan fraaseja löytääksemme turisti-infon. Donde esta… aqui… gracias… Ja loput viittomin.

Infossa oli nuori ystävällinen kaveri, joka osasi englantia yhtä vähän kuin me espanjaa, joten tultiin auttavasti toimeen. Saimme kartan ja kuulimme, että kylässä on kauniita kirkkoja, kaktuspuutarha, pyhien esineiden museo ja linnan rauniot. Itse aukion nimi on Buena vista ja siitä on kaiteen vierestä hienot näkymät. Kirkon edestä näkyi pidemmälle rinteelle kylän yli. Ja kaiteiden vieressä oli täälläkin kaktuksia.

Infon kaveri tuli ystävällisesti vielä läheiselle aukiolle näyttämään meille suunnat ja kysyi, haluaisimmeko, että hän tulee mukanamme vielä pitemmälle. Lupasimme selvitä itse kartan kanssa, mutta kysyimme vielä, minne kannattaisi lähteä, jos haluaisimme patikoida vuorilla. Nuori mies mittaili meitä päästä varpaisiin ja silmät pyöristyivät, kun näytin hänelle kännykän näytöltä muutaman reitin, jotka olin Wikilocin sovelluksesta löytänyt. Joko hän ei uskonut patikointitaitoihimme tai ei ollut koskaan nähnyt yli kuusikymppisen naisen käyttävän kännykän reittisovelluksia. Lopulta hän näytti yhtä reiteistä ja sanoi, että se voisi sopia meille. Camino de la Dehesa, 12,33 km. Easy.

Kirkot ja museot olivat lauantaisena iltapäivänä jo kiinni, joten lähdimme linnan raunioiden suuntaan. Se ei ollut ollenkaan huono valinta. Vielä oli portaita kiipeämättä.

Arabilinnoituksesta ei tässä kalkkikivimaailmassa ollut kovin paljon jäljellä.

Mutta sinne, missä linna aikanaan oli ollut, oli rakennettu kaiteet näköalapaikan reunoille ja tuotu penkkejä, joten meillä oli hyvin mukavat, kotoisat ja ilmavat paikat kaivella esille päiväkahvit ja muut eväät.

Ja näitä maisemia ihaillen sitten istuimme penkillä kahvejamme juoden.

Ja vieläkin menimme vähän korkeammalle.

Paikallisen uima-altaan terassilta oli lisää näkymiä yli koko Casarabonelan.

Portaat alkoivat jo loppua, mutta kiipesin vielä rinteelle katsomaan, paranisivatko maisemat. Ja olivathan ne rinteet sieltä vielä mielenkiintoisemman näköiset.

Alas laskeutuessa kuvattavaa riitti.

Alas kävellessämme etsimme vielä kaupungin portin.

Sen edessä oli näköalatasanne jälleen kohti auringon laskua ja vuoria.

Patikointi vuoren rinteille jäi tältä lauantailta, mutta palasimme maanantaina.

Tällä kertaa tiesimme ajaa auton Calle Lobon parkkipaikalle eksymättä kylän sokkeloihin.

Availin kännykästäni Wikilocin reittikarttaa, kun tuosta aidan vierestä mies huikkasi englanniksi ja kysyi, tarvitsemmeko apua. Hän sitten kuvaili tarkalleen, minne menemme ja millaista siellä on. Lopuksi hän toivotti hyvää matkaa ja sanoi, että jos hän näkee isojen korppikotkien kaartelevan vuoren päällä, hän tietää, että me emme selvinneet. Kiitimme, mutta ajatus tuosta mahdollisuudesta vähän mietitytti kyllä.

Päätimme nauttia ja ottaa rennosti ja nappasin ekan kuvan heti seuraavasta portista.

Hetken päästä katsoimme taaksepäin ja otimme vielä kuvan autosta ja parkkipaikasta. Nämä ovat niitä kuvia, joita tulee otettua ”siltä varalta, jos…” Yksi käytännöllinen ajatus on myös se, että kuvaa voi näyttää jollekin paikalliselle, jos sattuu eksymään, eikä löydä autolle takaisin. Näitä meillä on aina.

Rinteelle vievä väylä oli nimeltään Roomalainen tie.

Puolivälissä oli ensimmäinen evästauon paikka. Juha istahti selin rinteeseen, ettei korkeanpaikankammoisen eväshetki menisi pilalle. Kuvasta hän sitten näki, kuinka hienoissa maisemissa oltiin.

Korkean paikan kammoon voi ilmeisesti jonkin verran itseään myös siedättää. Myöhemmin siihen tarjoutui hyviä mahdollisuuksia. Eikö olekin hyvä yritys jo?

Parisen tuntia oli noustu, vanha roomalainen tie näytti edelleen tältä, ja Juhan ilmekin on vähän huolestunut.

Päivä oli aika sumuinen. Sumuinen maisema oli silti vaikuttava.

Kävimme tällä reitillä myöhemmin uudelleen ja maisemat olivat kirkkaan auringon valaisemina valtavan paljon hienommat. Yksi esimerkki tässä.

Kylä oli kaukana alhaalla. Siitäkin otin kirkkaamman kuvan myöhemmällä käynnillä.

Noin kolmen kilometrin nousun jälkeen kivikko loppui ja vuoren rinteellä kiemurteli näin helppo tie. Sillä tuli vastaan jopa muutaman moottoripyörän letka. Kaikki hymyilivät ja tervehtivät meitä. Muita ihmisiä emme sitten koko matkalla nähneetkään. Vähän yllättävääkin, koska reitti oli todella hieno ja sää hyvä.

Tältä kohdalta tehtiin kylttien mukaan jotain base-hyppyjä laskuvarjolla. Huh!

Kun näimme reittiprofiilista, että olimme saavuttaneet reitin korkeimman kohdan, oli selfien aika. Juha kyllä kyseenalaisti koko homman. Olisi kuulemma helpompiakin paikkoja, joissa voisi kuvia ottaa.

Oli myös syytä juhlia ja kaivaa esille suomalaiset konvehdit.

Maisemaa olisi voinut katsoa kauan, kauan, kauan.

Tuliko juhlittua liian aikaisin?

Hyvältä tieltä piti poiketa alas pienelle kiviselle polulle, joka veisi noin kolmisen kilometriä alas takaisin kylään.

Näissä maisemissa aloimme jo sääliä toistemme nilkkoja ja polvia ja tulimme varsin varovaisesti ja hitaasti alas.

Juha lainasi minulle jo toista sauvaansa pahimmissa kohdissa.

Pientä painetta alkoi aiheuttaa se, että aurinko alkoi jo olla alempana. Emme halunneet olla kivisellä polulla keskellä metsää enää pimeässä. Näitä maisemia olisi muuten voinut pysähtyä katselemaan pitemmäksikin ajaksi.

Ennen kylään tuloa oli reitin varrella kuitenkin vielä kiva näköalapaikka, Area Recreativa Llano de Cristobal (jonne kartalta katsottuani ilmeisesti pääsisi kylästä myös autolla). Uskomatonta, mutta vielä tässä vaiheessa päivää melkein juoksin ottamaan sieltä vielä pari kuvaa. Hämärä alkoi olla uhkaavaa.

Ja niin siinä sitten kävi, että kun lopulta tulimme metsäpolun jälkeen autotien varteen, oli jo näin pimeä. Viime hetkellä tulimme ulos metsästä.  Meiltä oli mennyt matkaan noin seitsemän tuntia. Alun perin reittisuunnitelma oli 12,33 km, mutta tehtyämme pienen reittimuutoksen helpommalla tiellä, kokonaismatka oli lähes 15 km. 

Vielä parikymmentä minuuttia kylän toiselle puolelle autolle ja kännykän ruutua katsoessa oli jonkinlainen voittajafiilis. Me teimme sen! Näimme, että meidät aamulla parkkipaikalta matkaan neuvonut mies hääräili viereisen ravintolan tiskillä. Kävimme kiittämässä ja kertomassa, että jos hän näkee korppikotkia vuorilla, ne eivät ole vaanimassa meidän jäännöksiämme.

Sormen tökkäyksestä alkanut seikkailumme on nyt siinä vaiheessa, että kaksi kivaa päivää Casarabonelassa on vietetty. Päätimme, että jos menemme takaisin, käymme ainakin siinä kaktuspuistossa ja viemme automme parkkiin vähän keskemmälle, esimerkiksi Buena vista aukion laidalle lähelle kaupungintaloa. Siellä oli muitakin.

Vielä Wikilocin sivulta kartta toteutuneesta reitistämme.

Edelliseen lauseeseen olisin aivan yhtä hyvin voinut kirjoittaa: ”Kun palaamme vielä takaisin…”, koska totta kai palasimme. Ja ajoimme suoraan sinne kaktuspuistoon, joka on Malagan suunnasta tullessa ennen kylää.

Puistossa on kaksi osaa.  Ulkona on kaktuspuutarha, jossa on kaikenlaisia kaktusistutuksia ja sisällä on maanosittain jaettu näyttely, jossa on kullekin alueelle tyypillisiä kaktuslajikkeita. Sisäänpääsy maksoi kolme euroa ja infosta sai esitteen, josta lajikkeet ja istutukset löytyvät.

Tämän nähdessään Juha hihkaisi: ”Kallion Sirpan pitäisi tulla tänne, tässä olisi hienoja uusia ideoita virkkuumalleiksi!”

Kaktuspuutarhan ihailtuamme lähdimme ajamaan kylän ohi pohjoiseen, koska halusimme etsiä toisen reitin kylän yläpuolelle vuorille. Uskoimme, että sinne voisi löytää helpomminkin, kuin kiipeämällä vanhaa Roomalaista tietä, kuten ensimmäisellä kerralla olimme tehneet. Laitoimme navigaattoriin päämäärän Puerto Martinez, vaikka tuossa karttakuvassa on nimi La Posada de Lorenzo.

Ja löytyihän se! Kartalla reitin alkukohta näyttää tältä:

Mutta karttapa ei kerro kaikkea, vaikka kuinka ilmakuva onkin. Ollessamme juuri lähtemässä pois auton luota saimmekin seuraa. Lampaita ja vuohia oli niin paljon, että annoimme niiden ihan suosiolla mennä ensin tuon kuvassa olevan polkumme ohi.

Vasta kun lauma oli turvallisen välimatkan päässä, lähdimme itse liikkeelle.

Auto jäi tähän.

Kävelimme ehkä kilometrin verran leveää ja helppoa metsätietä  vuoren toiselle puolelle. Siellähän se oli, roomalainen polku, jota edellisen kerran olimme tulleet ylös. Kivahan se oli, mutta jos siis haluaa päästä helpommalla, tämä meidän uusi reittimme on ylihelppo.

Tällä kertaa pääsimme rinteille helposti, mutta ei se yhtään vähentänyt retken nautintoa. Keltaisten pensaitten läikittämät rinteet olivat kauniita ja aurinkoisia.

Näkymät alas olivat taas huikeat. Värikkäät ja vaihtelevat. Seuraavat kaksi kuvaa ovat viimeisimmältä kävelyretkeltämme (maaliskuu 2025), jolloin sateinen talvi on lisännyt huikeasti vuorten rinteiden vihreyttä.

Ja tässä ne kuivempien talvien kuvat. Ero on aikamoinen.

Kun kävelimme vähän pitemmälle, alkoi kylä jälleen näkyä. Zoomailin samalla kuvan siitä kaktuspuistosta, jossa olimme juuri käyneet.

Kylä on tuossa alhaalla.

Rinteellä kiemurteleva tie oli helppo.

Jossain vaiheessa Juha kuitenkin kyllästyi kävelemiseen, mutta minä en. Juha jäi ottamaan kuvaa ja minä kiipesin seuraavan mutkan taakse. Nuoli näyttää, missä menen.

Aloimme pikkuhiljaa molemmat olla valmiita palaamaan. Yhtäkkiä huomasimme, että ehkä kannattaisi palata hiukan ripeämminkin, koska rinnettä ylöspäin alkoi lähestyä lauma kellot kaulassaan.

Me ehdimme ensin.

Tässä vielä Wikilociin tallentamani kartta vaatimattomasta kävelyreitistämme. Suositus tälle, jos ei ole pakko erityisesti kuntoilla rinteillä vaan nauttia luonnosta ja maisemista. Tätä  voi myös jatkaa kilometrikaupalla ja kääntyä takaisin sitten, kun siltä tuntuu.

Tämä parkkipakka ja reitin aloituskohta jätti toiveen palata vielä. Ajoimme seuraavalla kerralla ”suoraan” tänne (siis mutkittelevaa tietä kylän ohi) ja valitsimme 4,4 kilometrin edestakaisen reitin Puerto Martinezin parkkipaikalta Pico Grajo o Valdivialle Alcaparaín vuorelle. Ei se ihan toteutunut kuitenkaan. Yhdessä kohdassa oli hiukan ristiriitainen viitoitus, valitsimme väärin ja jouduimme palaamaan takaisin reitille. Aikaa oli kulunut ylimääräinen puolitoistatuntinen ja kun olimme jo melko ylhäällä, alkoivat varjot pidentyä ja lähdimme varmuuden vuoksi takaisin alas, koska pimeä metsäpolku ei houkuttele.

Mutta mitäpä tuosta, näkymät olivat koko ajan olleet valtavan hienot. Vuorten rinteet, kylän näkymät, vihreä maasto, keltaiset kukat – kaikki miellytti.

Jo paikalle ajaessamme pysähdyimme tien varrella olleelle näköalapaikalle katsomaan edessä olevia keltaisia niittyjä ja vihreitä rinteitä.

Parkkipaikkamme lähellä jo oli hienoja maisemia. Tällä kertaa ei sentään lammaslaumaa.

Polku lähti metsikköä pitkin vuoren rinteelle. Ei ollut kovin jyrkkää, ihan helppoa nousua.

Ja ne maisemat! Vähän väliä puiden välistä pääsi katsomaan alas laaksoon ja vuorten rinteille, joilla oli myös valkoisia kyliä.

Ylempänä polku muuttui kivisemmäksi ja epätasaisemmaksi, mutta koko ajan polku oli selvästi rakennettu kulkijoille.

Alkumatkan polku oli ollut erittäinkin helppo.

Retkemme siis jäi vähän kesken. Tai mikä on kesken ja kesken, polku oli edestakainen, eli toki siltä voi kääntyä takaisin heti kun siltä tuntuu. Meistä alkoi takaisin paluu tuntua paremmalta, kun varjot venyivät näin pitkiksi.

Ja aurinko paistoi vielä, kun auto näkyi puiden lomasta. Lähtiessämme paikalla oli ollut kolme muutakin autoa, nyt enää yksi. Eli tungosta täällä ei ollut. Emme olleet nähneet yhtäkään muuta vaeltajaa reitillä kulkiessamme. Tätä on vähän vaikeakin uskoa, koska tämäkin reitti oli aivan upea vuoristoreitti, rakennettu ja viitoitettu, eli vähän virallisen tuntuinenkin.

Voisimme mennä uudelleenkin ja nyt kiivetä pidemmälle. Tämä reitti kokonaan löytyy Wikilocista täältä:

Puerto Martínez – Pico Grajo o Valdivia (Sierra Alcaparaín) (Casarabonela, Málaga)

Samasta paikasta lähtee toinenkin houkutteleva reitti. Lyhyempi, eikä yhtä paljon korkeuseroa.

Puerto Martinez-Mirador Madrid-Casarabonela

Tämän reitin käytyämme kirjoitin näin: ”Eipä sitä tiedä, saatamme lähteä näille vuoristoreiteille vielä uudelleenkin. Ja vierailu Casarabonelan kylässä ja kaktuspuistossa olisi varmasti kiva toistaa vielä. Oikein mukava paikka, vaikka tuntuu siltä, että tästä paikasta ei kovin paljon tiedetä.”

Ja nyt on jälleen uusi käynti tehty.

Ensin Kiertelimme kaktuspuiston. Tällä kertaa saimme mukaamme oppaan, joka kiersi kanssamme koko kierroksen.

Oli siellä infossa mieskin, ja hän kysyi, olimmeko paikalla ensimmäistä kertaa. Kun kerroimme käyneemme Casarabonelassa useita kertoja, hän toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi. Oli niin innostunut, että näytin hänelle tämän blogini kuvineen ja hän sanoi, että me olimme nähneet jo enemmän kuin hän. Hauskaa! Oli kiva kierrellä tämä uudelleenkin.

Lämmin suositus tälle kaktuspuistolle!

Kävelimme kylän kapeita katuja hetken verran ja ihmettelimme erityisesti jälleen sitä, miten autot selvisivät näillä kapeilla kujilla.

Sitten ajoimme jälleen ylös samalle parkkipaikalle, jolla olimme käyneet jo pari kertaa ja kävelimme rinteellä sitä samaa helppoa reittiä. Aurinkoiset maisemat olivat ihanat.

Kävelimme edestakaisin noin 2,5km, eli yhteensä noin viitisen kilometriä. Aurinko paistoi vielä, ja päätimme kurkistaa maisemia vuorten pohjoispuolelta. Mirador Madrid on noin kolmen kilometrin päässä, ilmeisen helppoa reittiä. Vastaan tuli pari moottoripyörää, eikä tie varmaan ihan mahdoton autollakaan olisi. Emme käyneet kuitenkaan siellä asti, mutta maisemat olivat tännekin suuntaan aivan mahtavat.

Ehkä vielä ensi kerralla jälleen lisää?

Voit seurata meidän retkiämme Ailajajuha-sivullamme Facebookissa.  Olemme kirjoitelleet paljon automatkastamme Espanjaan ja takaisin ja retkistämme Espanjassa mutta myös muista matkoistamme.

Tykkäätkö sinä yllätyksistä, vai otatko ensin selvää, minne olet menossa?